Äiti oli pyytänyt häntä kävelylle kanssansa, mutta hän ei ollut
lähtenyt. Oli vain synkästi vastannut:
-- Mitäpä iloa siitä olisi kummallekkaan? Minä tuottaisin äidille
vain surua pahoilla sanoillani, ja pahat sanat taas tuottaisivat
omantunnonvaivoja minulle itselleni. Hermoni ovat tänään ärtyneet...
Äiti oli lähtenyt yksin mitään sanomatta. Aniharvoin pyysikään hän
kävelylle, sillä hän oli aina kiinni taloustoimissaan. Tänään oli
sunnuntai-ilta eikä sattunut olemaan vieraita. Isä oli edeltäpäin
mennyt yksikseen rantaan.
Poika jäi itsekseen kotiin. Katseli ulos ikkunasta metsään ja tunsi
tuskaa.
"Olen onnettomin ihminen auringon alla. En rakasta omaa äitiäni!
Tahtoisin, mutta en voi. Hän on hyväsydämminen ihminen, minun äitini,
puhdastuntoinen, minä tunnustan tämän sisässäni, mutta minä en häntä
rakasta, en osaa rakastaa, en osaa edes tahtoa rakastaa... Tämä
kauhea suhde painaa sydäntäni kuin helvetti, minä tunnen että olen
kuin ulkopuolella kaikkia ihmisiä ja ettei minulla olisi oikeutta
edes elää -- niin luonnoton on tämä suhteeni äitiini."
Tähän suuntaan kulkivat pojan ajatukset. Lopulta tuli hänen niin
paha olla yhdessä kohti että täytyi lähteä liikkeelle. Omatunto
sanoi että hänen pitäisi mennä sinne, jonne äitikin oli mennyt,
mutta järki tiesi ettei se ole viisasta. Hän käveli edestakaisin
autiolla maantiellä, mutta kärsimys ei helpottanut. Tapasi kotinsa
hevoset tiepuolessa ja kietoi kätensä varsan kaulan ympäri, painaen
poskensa sen pehmoiseen karvaan, puhutellen sitä hellillä sanoilla.
Yhtäkkiä hän vaikeni ja jäi miettiväisenä seisomaan samaan asentoonsa
nojautuneena varsan kaulaa vasten.
-- Kummallinen minä olen, sanoi hän itsellensä: -- tätä varsaa
niin hellästi halaan, mutta äitiäni kartan ja puhuttelen tylyillä
sanoilla. Eläintä hellin, mutta ihmistä loukkaan. Miksi se minussa
on näin? -- -- "Voi minua! kun tunteitani tutkin: enhän ikinä voisi
näin painaa päätäni vasten äitini povea kuin vasten tämän pienen
varsan kaulaa! Minä olen aina, niin kauvan kuin muistan, tuntenut
vastenmielisyyttä syleillä äitiäni. Monta kertaa olisin tahtonut
niin tehdä, mutta en ole voinut. Hän on minua suudellut ainoastaan
silloin kun olen mailmalle lähtenyt ja taas mailmalta palannut,
pitkien aikojen perästä. Minun on täytynyt silloin antaa itseni
suudeltavaksi, mutta itse en ole yrittänytkään vastaamaan hänen
suudelmaansa, vaikka olen sydämmessäni kipeästi tuntenut että äiti
rukka sitä odottaa. Minä en ole koskaan ketään suudellut. Minä voin
suudella ainoastaan sellaista naista, jota rakastan, jota rakastan
kokonaan sekä hengen että ruumiin puolesta, mutta en ketään muuta
ihmistä. Kuinka minä kadehdin niitä, jotka rakastavat äitiänsä ja
voivat milloin tahansa heittäytyä äitinsä kaulaan! Sellaisia olen
nähnyt ja minä tunnustan että sellainen suhde on kaunista. Mutta
miksi minä yksin olen tällaiseksi jäänyt, miksi, miksi, miksi?..."
Onneton poika itki, kun hän tätä ajatteli.
"Ehkä siksi että lapsuudessani olen liian varhain vieroitettu
äidistäni ja että minuun siellä mailmalla on tullut paljon
sellaista, jota hän ei ymmärrä. Hän ei ikinä ole ymmärtänyt minun
omituista sairauttani ja on aina arastellut siitä puhua. Minä taas
olen siitä aina tahtonut puhua suoraan ja peittelemättä, mutta
hän on sitä hävennyt. Äidin hienotunteisuus on juuri sitä väärää
häveliäisyyttä, joka tuottaa turmion niin moneen hyvään kotiin. Hän
on tarkoittanut parastansa, mutta antanut huonointansa. Kun minä
tämän olen huomannut, on se minussa ensin synnyttänyt surun, ettei
äiti osaa koskettaa sisälliseen ihmiseeni, ja sitten vähitellen on
minussa kehittynyt häntä kohtaan tuo julma poistyöntämisen tunne,
joka ei ole mitään muuta kuin kärsimyksen vuoksi nurinpäin kääntynyt
rakkauden tunne. Se on kehittynyt minussa hirveäksi sielun taudiksi,
ja kuta enemmän hän nyt koettaa minua lähestyä, sitä enemmän minä
työnnän häntä luotani. Tässä ei auta omantunnon ääni, joka minut
rikki raatelee ja joka on se raskain taakka mitä elämässäni kannan.
Voi minua, voi poikaa joka ei rakasta äitiänsä! Hän tuntee olevansa
tuomittu siihen helvettiin, joka polttaa häntä täällä maan päällä
eivät haudantakaiset rangaistukset häntä hirvitä, sillä tässä
elämässä oli jo kylliksi..."
Ja taas painoi onneton poika poskensa vasten pienen varsan kaulaa.
Se katseli häntä veitikkamaisen lauhkeasti silmiin ja tavoitteli
leikillä purrakseen hänen kättään. Eläimen terve viattomuus vaikutti
nuorukaiseen hyvästi: "Jos olisi terve kuin eläin" hän ajatteli,
"niin eivät sielussa raivoaisi nämät pimeyden myrskyt, ja ihminen
minussa olisi hyvä."
Metsätieltä kuului askeleita ja puhetta. Nuorukainen säpsähti. "Ne
ovat isä ja äiti, jotka tulevat kotiin", Hän piiloutui puiden taa
ja antoi vanhusten mennä ohitsensa. Hän näki äitinsä raskaasti
nojautuneena isän käsivarteen kulkevan kömpelöin askelin pitkin
kivistä tietä. Molemmat olivat he jo vanhuuttaan köyristyneet.
Nuorukainen katseli heidän kulkuaan puun takaa ja hänen sydäntään
viilsi kuin veitsellä. Hän ajatteli: "Kuinka monta kertaa olen
tuntenut omantunnon vaivoja siitä etten ole äitiäni taluttanut
käsivarresta, että olen hänet tahallani jättänyt muiden autettavaksi!
Miksi, oi Jumalani, on minulle niin äärettömän vastenmielistä
ruumiillani häneen koskea?"
Vanhusten askelten ääni hiljeni vitkaan, ja he katosivat näkyvistä.
Poika jäi metsään ja istahti kannolle. Puristi käsillään ohimoitaan
ja peittäen silmänsä jäi liikkumattomaksi.
"Kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs menestyisit ja kauvan eläisit
maan päällä." Tätä raamatunlausetta oli hän satoja kertoja ennenkin
miettinyt. "Sentähden ei minulla ole menestystä elämässä, etten
rakasta vanhempiani. Ja sentähden en kauvan voi elää. Minulle tulee
huono loppu ja se loppu tulee pian. Mutta", jatkoi hän ajatuksiaan
hetken päästä: "jos en näin kauheasti kärsisi huonosta elämästäni,
niin se todistaisi, että olisin vielä huonompi. Minussa on siis
jäljellä vielä hyvän kipuna. Jos en sitä voi puhaltaakkaan suureksi,
lämmittäväksi tuleksi, niin voin ehkä varoa, ettei se pääse ainakaan
sammumaan, tämä viimeinen hyvyyden kipinä." Ja nuorukainen vähän
tyyntyi, että vielä oli löytänyt jonkun kiinnityskohdan elämään.
Äsken, kun hän salaa katseli vanhempiaan, oli hän ollut valmis
hirttämään itsensä tunnon vaivoissa samaan puuhun, jonka takaa hän
äitiään katsoi.
Vasta illan pimettyä hiipi hän kotiinsa. Mutta heti kun hän näki
äitinsä, joka ystävällisesti häneltä tiedusteli, missä hän oli ollut,
valtasi hänet uudella voimalla tuo onneton poistyöntämisen tunne.
Ja samana yönä hän, kurjuutensa puuskassa, kuitenkin teki minkä
teki -- --