Jo koulunpenkillä on hänet huomattu. Pappa oli arvokas mies ja veljet
tunnettuja isänmaallisia puhujia. Ja kaikilla tuollaiset komealle
kilahtelevaiset akateemiset arvonimet, Se on ollutkin kunnia-asia
koko suuressa suvussa, että perheiden pojista pitää tulla vähintään
filosofiian-maisterit sekä että heidän sitten pitää koettaa tehdä
itsensä jollakin tavalla huomatuiksi yhteiskunnassa. Jos joku ei
ole saanut kandidaatti-tutkintoa suoritetuksi, niin sellainen on
ikäänkuin pyyhkäisty pois sukunsa kronikoista. Mutta hän, joka on
palannut isäinsä majaan tohtorin valtakirja taskussaan, on otettu
vastaan ylpeällä riemulla, pappa-ukko on rykäissyt kaikuvalla
äänellään: "jassoo -- sinä olet nyt filosofiian tohtori!" johon
poika heilauttaen tukkaansa vielä kaikuvammin on rykäissyt vastaan
että "hömm... joo!" Ja äiti -- joku Sursillien jälkeläinen, tuo
hiljainen, luja pohjolainen nainen, jonka tärkein tehtävä on ollut
synnyttää niin paljon terveitä poikia kuin mahdollista maailmaan --
on tervehtinyt tullutta sankaria äidillisillä sanoillaan: "Adolf,
vill du int' ha' äggtoddy efter resan?"... Mutta oikeastaan he
eivät kukaan olisi munatotia tarvinneet tässä suvussa, sillä heillä
kaikilla on isiltä peritty mitä mainioin kurkku, jonka äänitorvi
aina pysyy selvänä ja antaa juhlallisen pontevia kajahduksia. Tämän
suvun traditsiooneihin kuuluu, että ollaan innokkaita fennomaaneja
julkisuudessa, mutta kodeissa viljellään ruotsinkieltä ja pidetään
se ehdottomasti kuuluvana sivistykseen. Onhan Runeberg ruotsiksi
laulunsa helähyttänyt ja suuri Snellman ruotsiksi puheensa huutanut,
selväähän on että ruotsinkielisen kulttuurin pohjalta tässä
ponnistellaan suomalaisuuden suuria ihanteita kohden. Pääasia onkin
että povessa asuu tuollainen kevätraikas ihanne, josta alituisesti
voi rinnan täydeltä puhua, puhua...
Tällaisesta isänmaallisesta suvusta hän oli syntynyt pikku-Posse,
joka jo koulunpenkillä huomattiin. Polykarpus oli hänen oikea
nimensä, mutta Posseksi häntä kutsuttiin. Oikeastaan ei häntä
toverien keskuudessa olisi huomattu muuksi kuin herraspojaksi,
mutta opettajat ne hänet ensin merkitsivät. He antoivat heti alussa
pikku-Possen tuntea, että kyllä tiesivät, mitä miehiä vanhemmat
veljet olivat, ja puhuttelivat poikaa aina vähän erikoisemmin kuin
muita poikia. Puhuttelipa rehtori häntä ensi tunnilla ruotsiksikin,
joka tapaus herätti tavatonta huomiota supi-suomenkielisessä
koulussa. Pian saivat toverit uuden tulokkaan tähden myös nauraa,
kun Posse eräällä uskonto-tunnilla kovalla äänellä kertoi, kuinka
Mooses särki kultavasikan ja teki siitä "pulveria". Tällainen
selitys oli aiheutunut siitä, että poika oli hutiloimalla lukenut
läksynsä, mutta ei tahtonut näyttää epävarmuutta vasikka-jutun
suhteen, vaan lateli tietonsa umpimähkää. Vilkas hän oli pikku-Posse,
herttainen ja sukkelasanainen. Vallatonkin hän oli ja aina valmis
pieniin koirankureihin niinkuin terveiden poikien pitääkin olla.
Ei ollut harvinaista että opettajan, keskellä tuntia, täytyi
katkaista opetuksensa, koska pikku-Possen toinen saapas hurjasti
kierteli ympäri luokkaa, tai sieltä, jossa Posse istui, kuului
kimeä kiljahdus, taikka liituinen jäniksenkäpälä lennähti vasten
ultimuksen poskea. Kyllähän häntäkin muistutettiin siivommin
käyttäytymään, mutta ei milloinkaan saatu todistetuksi että hän
oli ollut syypää. Ja totta onkin että aina joku muu oli ollut
keksinnön tekijä ja Posse ainoastaan kiitollinen välikappale
yleisessä metelissä. Aina häntä vedettiin sääristä tai käsistä,
ja voimistelutunneilla häntä suorastaan rääkättiin, niin että hän
kamalasti parahteli kuin mikäkin marttyyri piinapenkissä. Tähän
lienee ollut syynä se, että Posse poikasena oli hyvin hempeä
ruumiiltaan, pullovatsainen, keikkaselkä ja vetkula jäseniltään,
niin ettei jaksanut nostaa edes omaa painoansa -- ja tovereista
sentähden oli hirveän hauskaa leipoa häntä kuin tahdotonta taikinaa,
pyöritellä häntä pitkin lattiaa tai käyttää häntä kuin höyhenpatjaa
alustanaan. Tämä muokkaus, vaikka se näyttikin syrjästä katsoen vähän
peloittavalta, teki pikku-Possen terveelle, mutta hemmotellulle
ruumiille, kuitenkin sanomattoman hyvää, sillä siinäpä hän vähitellen
kehittyi siksi vahvarintaiseksi housunkantajaksi, mikä hän sittemmin
aina on ollut. Ja varmaan se, että hän näissä koipien ja käsien
kiskomisissa joka päivä huuteli enemmän kuin muut pojat, osaltaan
yhä vahvisti hänen äänijänteitään, niin että hän ylemmillä luokilla
esiintyi jo tavallista voimakkaampana konventtipuhujana. Priimuksena
ei hän koskaan istunut, sillä niitä on aina luokalla sellaisia, jotka
kiusallisuuteen asti jännittämällä ahkeruuttaan valtaavat tämän
kunniatoimen, mutta Posse ei vielä koulupoikana ollut mikään läksyjen
panttaaja, vaikka istuikin aina ihan likimpänä priimusta. Hänelle,
kuten kaikille luonnollisille lyseolaisille oli pääasia että nuot
viisi ikävää tuntia saataisiin niin pikaisesti kuin mahdollista,
mutta kuitenkin onnellisesti tapetuiksi, jotta sitten illalla
päästiin suureen kelkkamäkeen tyttökoulun "tipoja" hakkailemaan. Ei
Possella ollut vakinaista flammaa, vaan hän seurusteli sen kanssa,
joka enin paistoi esiin tyttöparvesta, mutta koskaan ei hänen tiedetä
keneenkään pikiintyneen, niinkuin muutamat jo koulupoikina ovat
herkät hellimmille tunteille. Läksyt ne olivat Posselle helpoin
asia mailmassa, niissä kun vaadittiin enemmän hyvää muistia kuin
ajattelemista; tarvitsi vain vähän vilkaista kotoa lähtiessään, ja
kaikki luisti liukkaasti kuin öljyllä voideltu, paitsi matematiikka,
joka huolimatta toverien avustuksesta silloin tällöin kiikasteli,
niinkuin ylipäänsä ihanteellisilla luonteilla, osaksi kai myös
sentähden että siinä aineessa tarvitsee itsenäisesti ajatella. Mutta
Posse ei antanut sen seikan vähän-vähääkään mieltänsä karvastella,
hän oli ylpeä, ja nautti täysin sieluin, koulupojan riemut loppuun
asti. Kahdeksannella luokalla, kirjoitusten jälkeen, ilmoitti hän
eräänä päivänä tovereilleen että oli "juhlallisesti polttanut
Algebraansa kuten muinoin Luther paavin bullan". Tällä teolla
oli hän lausunut tulevaisuutensa tunnussanan. Ei matematiikkaa,
ei missään nimessä matematiikkaa eikä luonnontieteitä hän tulisi
yliopistossa lukemaan, vaan -- itämaisia kieliä. Toverit kuulivat
tämän kummastuneina, heistä ei kukaan edes selvästi tietänet, mitä
itämaisilla kielillä käsitettiin, persiaako, arabiaako vai mitä...
-- Mutta Posse puheli niistä asiantuntijan varmuudella, ensi kertaa
esiintyen ikäänkuin etevämpänä muita. Tottapa hän, jolla veljet
olivat viisaustiedeitten vihkimiä, tiesi, mitä varten piti ruveta
lukemaan itämaisia kieliä...
Niin matkusti hän muiden mukana Helsinkiin ylioppilastutkintoa
suorittamaan, ja saapas lakkasi nyt kiertelemästä toverien käsissä.
Veljet olivat vastassa pääkaupungin porteilla ja pitivät nuorimman
veikon valkolakki-kekkereissä liikuttavan kauniita tervehdyspuheita;
"Posse, sinä olet nyt ylioppilas!" huomauttivat he. "Sinä olet nyt
astunut yli elämän portin kynnyksen... tästä portista ovat kaikki
suuret miehemme astuneet sisään!..." -- Hymm! rykäsi Posse ja
kohautti ylpeästi hartioitaan. Tässä juhlassa huomasivat toveritkin
vasta todenteolla, minkä puun vesoja heidän Possensa oli. Hänellä
oli kaikki edellytykset paisua joksikin... päteväksi henkilöksi.
Mahtavat sukulaiset, onnelliset raha-asiat, hyvä ryhti ja terveys,
kursailematon käytös, pirteä kaunopuheisuuden kyky, terävä
muistinlahja, esteetön ruotsinkielen taito -- ja kaiken pohjana mitä
kirkkahin auktoriteetti-usko. Sellaisella nuorukaisella on aina ollut
mainio menestys ja loistava tulevaisuus.
Ensimmäinen ylioppilaskesä kului kiihkeissä unelmissa. Veljet
osasivat kutkutella kunnian kultaisimmasta kantapäästä. "Polykarpus,
näytä mailmalle että olet mies!"...
Syksyllä oli Posse ihan ensimmäisiä, jotka saapuivat yliopistoon
ilmoittautumaan luennoille. Hän pääsi asumaan mainion miehen
perheeseen, sellaisen, joka oli "suuri" ja kuitenkin vielä eli. Ja
kandidaattitutkinnon suoritteleminen lähti luistamaan kuin vettä
valaen.
Kaikki aineet olivat edeltäpäin tarkasti määrätyt, mikään epäröivä
valikoiminen ei tullut kysymykseen kuten niin monella muulla, jotka
poloiset akatemiian portaille astuessaan pysähtyvät elämänuraansa
hautomaan ja kuluttavat sentakia vuosikausia hukkaan. Possella oli
kiitollisia opastajia: likeisiä heimolaisia istuskeli ihan kateederin
korkeudessa ja muita professoreja voi hätätilassa voidella veljien
maineella ja ruotsinkielellä. Tarvitsi vain kohteliaasti kumartaen
mainita nimensä sekä rykäistä kaikuvasti -- niin jo heti saivat
asiat hyvän alun, ja professorit auttelivat kilvan toivorikasta
ylioppilasta ylös laudaatturien korkeita portaita. Vähintään yksi
laudaatturi -- vuodessa -- ja kolmen vuoden perästä seppelöittiin
Posse jo oppineeksi viisaustieteen maisteriksi. Hän oli silloin
tuskin 21 vuotias. Hänen kandidaattikekkereissään, jotka maksoivat
kolmesataa markkaa, nähtiin dosentteja, teologian kandidaatteja,
jopa professoreitakin. Puheet, joita pidettiin läpi yön, olivat
suurisanaiset. "Minä luulen", lausui eräskin, "että nuori ystävämme
Polykarpus, joka tänään on suorittanut ensimmäisen korkeamman
akateemisen arvotutkintonsa, on niitä, joka tulee menemään elämässään
sangen pitkälle". Sanat "sangen pitkälle" jäivät kaikkien mieleen,
syvimmin kuitenkin itsensä illan sankarin. Ja kun hän hotellista
kevätaamun koitossa läksi palaamaan asuntoonsa, kantaen kainalossaan
kestistä säästynyttä sikaarilaatikkoa, ja eräs juhlasta huumautunut
toveri äkkiä huudahti keskellä esplanaadia: "katsokaas pojat
Possea, hän kantaa laatikkoa aivan kuin tohtori väitöskirjaansa!"
niin tämäkin leikkipuhe mieluisasti hiveli hänen hermojansa. Mutta
seuraavana päivänä tavatessaan toverinsa kuultiin hänen kertovan:
"arvatkaas mitä tein siitä juhlasta kotiintultuani aamulla? -- joo,
minä istahdin lukemaan raamattua!" Tämän hän kertoi osoittaakseen,
kuinka runollisen ylevään mielentilaan hänen maisterikekkerinsä oli
loppunut. Osakunnassa oli hänet jo hyvin huomattu, joka kokouksessa
oli hän esiintynyt innokkaana keskustelijana, isänmaallisten iltamain
puuhaajana, kansanopisto-asiain pohtijana j.n.e. Jos oli lähetystö
lähetettävä jonkun mainion, ruotsiapuhuvan vanhuksen luo kutsumaan
tätä kunniavieraaksi johonkin juhlatilaisuuteen, niin lähetystöön
välttämättä valittiin Posse. Riidoissa ruotsinmielisten kanssa osasi
hän aina esiintyä humaanisena välittäjänä suomenmielisten puolelta
niin että hän sillä tavalla voitti vastapuolueenkin suosion, puhellen
aina heille kiltisti kahdenkesken ruotsia, mutta julkisuudessa
juhlallisesti suomea. Pienessä suomenmielisessä piirissä saattoi
hän olla hyvin suutuksissaan ruotsikkoihin, vieläpä haukkua heitä
"pässinpäiksikin".
Maisteriksi päästyä kävi osakunta hänelle liian ahtaaksi. Piti
välttämättä tulla huomatuksi koko ylioppilaskunnassa... Ja hän
antautui täydellä sielunsa voimalla sen asioihin. Siinä olikin paljon
puuhaa, laskemista, juoksemista ja huutamista. Jumalankiitos että
äänijänteet olivat valmiiksi vahvistetut ja kaunopuheliaisuuden
kyky varmalla pohjalla. Ennen pitkää olikin Posse jo hoitokomitean
jäsen, ja vielä muutama vuosi lisää hikisessä riehussa -- ja hänkin
alkoi jo suhteellisessa äänestyksessä saada ääniä ylioppilaskunnan
johtomiesten toimiin. Kaikki ihmettelivät, kuinka maisteri
Polykarppus niin paljon kerkesi. (Hän oli ruvennut kirjoittamaan
nimensä kahdella p:llä veljen mukaan, joka kirjoitti kansallisen
leveästi: Roopertti.) Hän oli pedagoogi kolmessa eri koulussa ja
kuitenkin hän ehti kaikkiin osakunnan istunnoihin ja juhliin,
kaikkiin ylioppilaskunnan sekä sen hoitokomitean kokouksiin,
Suomalaisen Seuran iltamiin sekä kaikkiin surusaattoihin, kun joku
erinomaisempi yhteiskunnan henkilö sattui kuolemaan. Sitäpaitsi oli
hän Y.L:läinen ja mukana sen kukkaiskonserteissa, punssipyräyksissä,
rekiretkillä ja kaikilla serenaadeilla, jotka pidettiin
jollekkin huomatulle naiselle tai jonkun huomatun professorin
huomiota-ansaitsevalle tyttärelle. Toveri-elämään oli hän aina
ottanut reippaasti osaa, mikäli se pysyi traditsioonien rajoissa,
eikä suinkaan harvoin istunut Kämpissä höyryävä malja nenänsä alla,
mutta ei koskaan häntä nähty humalassa. Ajelipa hän toisinaan
toverien seurassa sellaisiinkin paikkoihin, joista ei päivänvalossa
puhuta, mutta aina tuli hän sieltä takaisin yhtä viattoman
punaposkisena ja ylpeänä kuin oli mennessäänkin. Hän vain tahtoi olla
mukana näkemässä, miten _muut_ tekevät. "Se on terveellistä nähtävää"
selitti hän sellaiselle pelkurille, joka ei koskaan tuollaiseen
paikkaan ollut hirvennyt. Kämpissä hän joskus maljapuheiden lomassa
saattoi siirtyä jonkun toverinsa viereen, rykäistä arvokkaasti ja
tiukasti katsoen silmiin kysäistä: "mitenkäs se on, veli, sinun
sielusi tilan laita? Luetkos sinä koskaan raamattua?" Ja hän antoi
isällisiä neuvoja yhtä-ikäisilleen tovereille. Hän oli hyvä toveri ja
aina aulis auttamaan toista rahalainoilla, hänellä kun ei itsellään
milloinkaan ollut rahapulaa. Rahan vippaamisen mukaanhan näet toveri
usein arvostellaankin ylioppilaselämämme pyörteissä.
Opettajana kouluissa oli hän aivan mailman mainio. Sellainen
metallinkirkas ääni ja kukahteleva kaunopuhelu ei kaikunut
turhaan nuorten poikien ja neitosten korvissa. Kun lisäksi tuli
alentuvainen kohtelutapa sekä osanotto oppilasten konventti-elämään
tai hiihtoretkiin lupapäivinä, niin eipä ollut kummasteltavaa, että
semminkin tyttölapset ihan jumaloitsivat Polykarppus-maisteria.
"Jalo mies!" sanottiin suomalaisissa oppilaitoksissa. -- "Hva' han
är söt!" kuiskuttelivat neitoset ruotsalaisissa kouluissa. Ja kun
Polykarppuksen-päivä tuli, toivat oppilaat lemmikilleen suuria
kukkaisseppeleitä, niin että nuori opettaja ihan oli liikutuksissaan.
Ja pelkästä hyvästä mielestä syötti hän silloin ensimäiselle
vastaantulevalle toverille, jonka kadulla tapasi, kilon marmelaadeja
-- mieliherkkujansa.
Mutta korkeammalle, korkeammalle tähtäävät hänen pyrintönsä.
Siinä ei ole kyllin että jonakin kauniina päivänä hämmästyttää
pääkaupunkia jollakin uudella komealla tutkinnolla ja samana päivänä
julkaisee kihlauksensa jonkun pätevän miehen tyttären kanssa --
koulu on kuitenkin liian ahdas hänen-moiselleen ja ylioppilaskunnan
luottamustoimet eivät ajan pitkään nekään tyydytä, Täytyy nousta
sellaiselle viheriäiselle kummulle, että koko isänmaan on pakko
katsoa sinne ylös...
Hän on nyt noussut sellaiselle viheriäiselle kummulle! Entinen
pikku-Posse on nyt siinä määrin huomattu henkilö että koko maa
sen ytimissään tuntee. Kauvan sai hän ensin miettiä, minkä äänen
puhaltaisi torveensa, niin että se kajahtaisi kauvemmas akatemiian
seiniä. Lopulta hän sen huomasi. Kerran, jossakin puheessa, tuli hän
maininneeksi "sisällisen ja ulkonaisen terveydenhoidon merkityksestä
kansojen elämässä" sekä sai sitten lukea pääkaupungin lehdissä
siitä selonteon, jossa juhlallisesti seisoi: "-- -- Ja senjälkeen
kosketteli puhuja tuota yhteiskunnan suurta kysymystä..." Suuri
kysymys? todellakin! Sitäpä hän ei ennen ollut niin ajatellutkaan.
Siinäpä asia, josta sopii ruveta äänekkäämminkin huutamaan. Ja
erinomaisen kiitollinen ala. Ei yksikään mies koko maassa ennen
ollut siitä voimakkaammin saarnannut. Ja mistä syystä ei? Siitä
syystä varmaan että kaikki tunsivat itsensä tässä arassa kysymyksessä
epäpäteviksi, jokaisella oli jotakin rumaa ja rikkonaista
omallatunnollaan. Mutta hänpä ottaa sen elintehtäväkseen! Hän
on siihen kuin Jumalan lähettämä välikappale, sillä hänhän on
sielullisesti ja ruumiillisesti terve -- (mitä pienistä lasten
taudeista). Hän on mallikuva muille ja soveltuu sentähden mainiosti
moraalisen hygienian apostoliksi. Ja hän rupesi vihellellen
tutkimaan, mitä ulkomailla tästä asiasta oli sanottu. Löysikin
ihmeen paljon sopivaa kirjallisuutta, rupesi refereeraamaan,
suomentelemaan huomattujen miesten teoksia -- ja tuli itsekkin
huomatuksi. Sitä tulee nimittäin huomatuksi mieheksi sillä tavalla,
että rupeaa huomauttelemaan muista huomatuista miehistä, jotka ensin
ovat huomauttaneet jotakin huomattavaa kysymystä. Jos ei itsellä
ole mitä antaa, niin ottaa mitä muut ovat antaneet ja antaa sen.
Se ei suinkaan ole synti, vaikk'ei se ole mikään vahvakaan puoli
ihmisessä. Meidän sankarimme ainoa heikko puoli on aina ollutkin
se, ettei hänellä ole ollut mitään oikein omaa. Kaikki arvokkaat
ajatukset, jotka noissa kauneissa lauselmissa vilahtelivat, olivat
haalitut kokoon tuolta ja täältä mailman mainioilta henkilöiltä.
Hän oli mestari niitä hyväkseen käyttämään ja tuomaan ne esiin
melkein ominaan, niin että harva arvasikaan, mistä ne olivat
lähtöisin. Eivätkä ainoastaan ajatukset, vaan myös yksityiset
sanat ja lausemuodot. Kaikki, mitä oli kauniin-kilahtelevia sanoja
Aatamista alkaen lausuttu auringon alla, tarttui kuin rautanaulalla
hänen päällänsä. Sieltä hän niitä sitten tarpeen mukaan irroitteli
varastoistansa. Hänen aivokoppansa on täynnä sitaatteja suurilta
miehiltä. Niitä hän nakkelee kuin kalamies täkyjä järveen, yhden
toisensa jälkeen: kas tuossa... ja tuossa... ja tuossa! Ja kalat
uivat syötiltä syötille ja tarttuvat koukkuihin. Näillä sitaateilla
hän puolusteleiksen kaikissa vaikeissa kysymyksissä. Jos häneltä
kahdenkesken kysyy esimerkiksi että, oliko Kristus hänen mielestään
Jumala vai ihminen, niin on hänellä heti suun täysi sitaatteja,
joltakin saksalaiselta teologiian professorilta, mutta mitä hän
itse sisimmässään ajattelee, siitä ei ikinä selkoa saa. Tai jos
häneltä tiedustaa, uskooko hän hebrealaista tarinaa mailman
luomisesta, sotkee hän vastauksen taas sitaateilla englantilaiselta
Ruskinilta, mutta mahdotonta on onkia hänen omaa mielipidettään.
Hän on varovainen näissä kysymyksissä. Vasta sitten kun hän on
saanut varmuuden siitä että jonkun pulmallisen kysymyksen ratkaisu
niin tai toisin on jonkun mahtavan, vallitsevan ihmisluokan
järkähtämätön mielipide, syöksee hänkin sen suustaan omana,
kallionlujana vakaumuksenaan. "Minulla on ollut paljon sisällisiä
taisteluita!" saattaa hän juhlallisesti rykäisten lausua, kun joku
toveri leikillä uskaltaa epäillä hänen vakaumustaan. Mutta sille,
joka julkenee arvostella jotakin selitystä, minkä suuri enemmistö
antaa jostakin uskonopin kohdasta, tokasee hän murhaavasti:
"sinulla ei ole sisällistä rehellisyyttä!" Toisella kertaa on hän
taas vallan suostuvaisella tuulella, tuontuostakin huudahdellen:
"no juuri niinhän minäkin ajattelen! ja juuri niinhän meidän
kirkkommekin opettaa!" vaikka ei hän lainkaan niin ajattele eikä
kirkko sinnepäinkään niin opeta. Mutta seuraa, jossa hän aavistaa
olevan teräväjärkisiä ihmisiä, hän karttaa, sillä hänellä on vaisto
siitä, ettei hän siellä, väittelyn syttyessä, ehkä suoriutuisikaan
pelkillä sitaateilla, ja voisi joutua, niinkuin sanotaan, pussiin. Ja
se olisi hirmuista, jos Polykarppus joskus joutuisi pussiin! Ei ole
hyvä antautua taisteluun avonaisella tanterella, parasta aina pysyä
muurien turvissa...
Hän on kunnon mies, ja minä olen ensimmäinen tunnustamaan että hän
on kunnon mies. Mutta salaisimmassa itsessäni ajattelen että jos
kaikki olisivat samallaisia kunnon miehiä kuin ystävämme Polykarppus,
niin mailma olisi kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Vaan
niitä täytyy olla sellaisia miehiä kuin hän, jotka niin hauskasti
myyskentelevät toisten poimimia hedelmiä mailman turulla.
Itsenäisyyttä etsivillä luonteillahan tosin pian saattaa tulla ikävä
ystävämme Polykarppuksen seurassa, mutta suurille laumoille on hän
aina oleva kaikkien kauniiden ajatusten herätyskellona.
Hän on nyt meidän suurin terveydenhoidon-holhoojamme,
meidän innokkain raittiusriehakoitsijamme, meidän suloisin
sunnuntailääkärimme -- ja ratkaisee elämän vaikeimmat asiat
erinomaisen helposti. Hän uskoo että kaikki kyllä voivat elää yhtä
terveesti, yhtä raittiisti, kauniisti, vieläpä yhtä siveästikkin kuin
hän, jos vain -- kuinka sanoisimme -- ovat täydelliset.
On olemassa siveyttä, joka on saatu taistelemalla; on olemassa
siveyttä, joka on saatu lankeamalla; mutta on myös sellainen laji
siveyttä, joka on saatu ilman erityistä kärsimystä ja ilman tarvetta
ensin hukkua.
On miehiä, jotka pysyvät koskemattomina naisiin -- ei siveellisen
ihanteen perustuksella, vaan sentähden että se on heille helpoin
tapa loistaa muiden yli. Tällaisten miekkoisten täytyy tietysti
olla erityisen terveitä ruumiiltaan, mutta vähemmin kehittyneitä
tunne-elämältään, niin että aina jäävät jääkylmiksi kiusauksille.
Minä luulen että tällaisia miehiä on peräti vähän, ehkä yksi
sadastatuhannesta -- ja sellainen juuri on sankarimme Polykarppus.
Hänen siveytensä on kuin päärly, joka löydetään maasta niin puhtaana
ettei sitä tarvitse ensinkään puhdistaa heti nähdäkseen, kuinka
kirkas se on -- se on kuin kuninkaan kruunusta suoraan singahtanut
kuivalle, hiekoitetulle paraatikäytävälle...
Niin. Tohtori Polykarppus on kyllin huomattu mies ja jonakin päivänä
tulee hänestä vielä meidän arkkipiispamme. Jos kohtalo olisi sallinut
hänen syntyä roomalaiskatoolisen kirkon helmoissa, niin tulisi
hänestä ihan varmasti kardinaali ja sitten ihan varmasti itse paavi,
Pius viidennentoista nimellä. Mutta sallimus antoi hänen syntyä
vaatimattoman luteerilaisen kirkon helmoissa ja sentähden hänen
maallinen kunniansa ei voi kohota mainittua asemaa korkeammalle.