Omituista on ensi kertaa elämässään saada oma koira! Se on juhlahetki
yksinäisen miehen elämässä. Tuntuupa melkein siltä kuin mahtanee
tuntua siitä, joka ensi kertaa tulee isäksi. En näet tähän asti ole
saanut tuntea isäksi-tulemisen tunnetta, mutta arvelenpa että on se
vähän sinnepäin kuin koiranpenikan omaksi saaminen. Tulee sellainen
hellyyden puuska sydämmeni päälle... Ja samalla huolestuttava,
kipeästi pureva tunne, vastuunalaisuuden tunne että minä, minä, eikä
kukaan muu, se nyt olen tuon levottoman kiehkurahännän laillinen
holhooja. Minun pyhä velvollisuuteni se nyt on sen ketteräin
käpäläin nousua ja laskua seurata, sen mustaa turpaa tunnustella,
sen ruskeisiin, kirkkaisiin silmiin silmäniskuja heitellä, sen
valkoista rintaa taputella ja sen pörhöistä, rusevankeltaista selkää
silittää. Mutta ei aina hyväillen silitellä, vaan väliin ankarastikin
sitä kohdella, torua taitavasti ja lyödä lipsauttaa hienolla
varvunvitsalla, silloin kuin se ei tottele, silloin kun se on tehnyt
tuhmuuksia. Paljaalla kädellä ei sitä saa koskaan lyödä, muuten se
rupeaa kättäni arkomaan eikä tule luokseni kutsuessa. Miksi minä sitä
kutsunkaan? Annan sille uuden nimen, koska se astuu nyt kanssani
uuteen elämän-vaiheeseen. Ristin sen "Hossaksi" -- sen kotipaikan
ikuiseksi muistoksi. Hossa seh, Hossa seh! miltä se kuuluu? Pikku
Hossa...
Se täytyy panna aluksi nuoraan ja retuuttaa mukaansa kuin
ryöstämällä. Kun lähden pihasta, on sen entinen isäntä tullut
lapsineen ulos pirtistä lähtöäni katsomaan.
-- Nyt vieras viepi meijän Sievin! selittää isäntä lapsilleen.
Lapset katsovat jäykkinä jälkeeni ja nuorin, isän sylissä oleva,
pyrskähtää katkeraan itkuun. Minun käy sääli lasten surua, mutta
minä lohdutan omaatuntoani sillä, että saavathan aina täällä
taloissa itselleen uusia koiria. Ja niin poistun saaliineni koirani
kotivaaralta.
Se on ensin kovin kummissaan kuljetuksesta, koirani. Kymmeniä kertoja
pyörähtelee se kiihkeästi taaksepäin katsomaan niin kauvan kuin sen
kotitaloa näkyy.
-- Niin, niin, puhelen minä sille: -- heittelehhän nyt ikuiset
hyvästit lapsuutesi kodolle...
Se vähän vinkaiseekin ja sinkauttaa hätäisen katseen minun silmiini.
Oh, kuinka oudosti se minua värähdyttää tuo penikan katse, jossa
on syytöstä ja rukousta... Mutta yhä harvemmaksi käyvät koirani
takaisinpäin-pyörähdykset, ja niittyladon vierestä toiselta puolen
kotijärveään heittää se viimeisen katseensa kotivaaraansa kohti, joka
vähitellen haihtuu avaruuden sineen. Tie lähtee nyt luikertamaan
läpi syvien metsien, ja ennen kuin tunti on umpeen kulunut, on
koirani jo unhoittanut lapsuutensa kodin sekä virkeällä vaistollaan
kokonaan kiintynyt uuteen mailmaansa, joka aluksi, parin viikon
ajan, esiintyy sille alituisena rientämisenä talosta taloon, kylästä
kylään. Ensimmäisenä yönä se tosin vielä unissaan itkee menetettyä
syntymäseutuaan, mutta jo toisena yönä nukkuu se rauhallisesti
jaloissani, vieläpä aamun tullen herättää minut viattomalla
nuolusuutelollaan... Ja silloin vasta tiedän minä että se tunnustaa
minut oikeaksi isännäkseen ja että minä nyt todella olen saanut oman
koiran.
(1903)