Kaukana sydänmailla, monien peninkulmien päässä kirkolta, synnytti
eräs köyhän torpan emäntä tyttölapsen, jolle kinkerikasteessa
pantiin nimeksi Kaisa. Ei saanut tämä lapsi paljon iloita edes
erämaan auringon paisteesta, sillä jo viisivuotiaasta saakka tuli
se, tuntemattomalla tavalla, sokeaksi. Silmät jäivät tosin auki,
mutta tyttönen ei niillä enää mitään nähnyt. Näkemättä jäivät
kotipihlajan livertelevät lintuset ja veikon veistämä väkkärä pirtin
katolla, näkemättä kotilahden peilikirkas pinta kesäisinä iltoina
ja taivaan haalea sini, tähdet ja revontulet talvella, kaikki se
luonnon ihmeellisyys, mikä herättää ihmissydämessä pyhiä ja puhtaita
tunteita. Näkemättä jäivät myös kirkko ja pappi, nuot erämaiden
merkillisyydet, joista isä ja äiti olivat lapselle maininneet,
luvaten ottaa pikku Kaisan kerran mukaansa sinne, jahka hän vähän
isommaksi varttuisi. Mutta sokeaksi tultua ei tyttöstä kirkolle
mukaan otettukaan, vaikka kuinka sitä rukoili aina, kun muut sinne
hankkiutuivat.
-- Eihän Kaisa sinne pääse, kun ei mitään näe -- sinne on pitkä
matka ja hankalat taipaleet -- lapsi vain lankeileisi liukkailla
suoportailla...
Näin sanottiin tytölle ja muut ne vain sinne lähtivät, kirkolle.
Kaisa rukan täytyi aina jäädä kotipirttiinsä itkemään. Kun oli
aikansa itkenyt ikäväänsä, tyytyi vihdoin siihen että sai leivänpalan
käteensä ja kissan syliinsä kehräämään...
Näin kuluivat lapsuuden vuodet.
Vasta rippikouluikään tultua tuotiin sokea tyttö taluttamalla
kirkonkylään. Toisten tyttöjen ääneen lukiessa oli hänkin oppinut
katekismuksensa ulkoa.
Rippikoulussa oli hän kaikkein parhaimpia. Älysi enemmän kuin muut ja
taisi järkevästi ja itsenäisesti vastata kirkollisiin kysymyksiin.
Sentähden nuori pastori otti hänet erityiseen huomioonsa sekä
ehtoolliselle päästön jälkeen puuhasi Kaisan sokeain opistoon toisen
läänin kaupunkiin.
Aivan uusi sielunelämä avautui nyt erämaassakasvaneelle sokealle
tytölle. Paitsi sitä että hän opistossa kehittyi ihmeellisen
taitavaksi käsitöiden ja korukapineiden tekijäksi, oppi hän myös
ymmärtämään, mikä oli hänen isänmaansa, josta kuva kuvan perästä
painui hänen sydämmeensä kansallisten laulujen ja runojen kautta,
joihin hän suuresti mielistyi. Ja oppi hän myös aavistamaan, mikä on
koko ihmiskunnan valistus: rehellinen työ, puhtaus, nöyryys. Työ ja
kauniit laulut ne tuottivat hänelle ihanaa iloa, mutta hänen henkensä
pohjalla asui lohduttamaton suru: "miksi muut näkevät, mutta minä en?"
Neljä vuotta sai sokea tyttö näin kellittyä kaupungin koulussa.
Sitten täytyi hänen, köyhyyden tähden, palata kotipitäjäänsä, jonne
karttui matkaa lähes neljäkymmentä peninkulmaa.
Kun häntä maantien päästä lähdettiin taluttamaan pitkin metsäpolkuja
erämaiden halki, tuntui hänestä tosin suloiselta, kun ymmärsi,
että ne olivat hänen syntymäseutunsa hongat, jotka siinä humisivat
hänen päänsä päällä, mutta samalla tuntui hänestä kuin olisi häntä
viety vankeuteen -- henkiseen vankeuteen ja pimeyteen, joka häntä
lapsuudesta saakka oli salaisesti ahdistanut. Koti? -- niin kyllä,
mutta mitä hirveätä tietämättömyyttä, vieläpä raakuuttakin vallitsi
talonpojissa täällä kaukana muusta maailmasta! Hänen mielensä paloi
elämään, mutta täällä kuni kuoleman varjot häämöttivät hänen sokeiden
silmiensä edessä...
Sokea tyttö palasi syntymä-majaansa ja päätti tyytyä kohtaloonsa. "Ei
vettä, rantaa rakkaampaa kuin kotimaa tää pohjoinen" -- nehän olivat
sen suuren runoilijan sanat. Oi jospa hän ijäkseen olisi saanut jäädä
sinne laulamaan noita pyhiä runoja! Laulun ja soiton säveleissä oli
hän aina unhoittanut raskaan kuormansa: että oli sokea...
Nyt oli hän kotona. Hänen koulussa-oppimiaan töitä katseltiin
pienellä ihmetyksellä, hänen hyräilemiään isänmaallisia lauluja
kuunneltiin jonkinlaisella uteliaisuudella, mutta hänestä itsestään
ei paljoakaan välitetty kotona. "Mitäpä ne herraskoulutkaan sokeaa
auttavat, häntä kun ei kukaan huoli akakseen". "Mitäpä tuosta
Kaisasta lie hyötyä, se kun ei oikein kykene talontöihinkään" --
arvelivat julmat ihmiset.
Ja kuitenkin oli Kaisa kaikista ahkerin, valmistellen aamusta iltaan
sukkia, vanttuita ja kaikellaisia sieviä esineitä, joita sitten
koetti myöttää kirkonkylän herrasväille, itse ansaitaksensa leipänsä.
Mutta ei ollut sokealle tytölle sallittu edes tätä ainoata työn iloa.
Eräänä talvipäivänä pihaviertä hapuillessaan kompastui hän
silppukoneeseen, satuttaen päänsä niin pahoin, että koko toinen
silmä luiskahti kuopastaan irti ja jäi verisenä riippumaan ulos...
Sydäntä särkevä parahdus pääsi hänen huuliltaan ja kauheissa tuskissa
kannettiin hänet pirttiin. Kamala tapaus oli voinut sattua ainoasti
sentähden että sokean tytön veli juuri sinä päivänä oli siirtänyt
silppukoneen semmoiselle paikalle, jossa sitä ennen ei oltu pidetty.
Silmä roikkui pallona ulos, ja sokea tyttö ymmärsi että elämä,
tuo hänen elämänsä, nyt oli runneltu. "Herra Jeesus, auta minua
onnetonta!" sopersi hän. Mutta ei marttyyrin nimi kovan-onnen lasta
voinut auttaa. Surullinen totuushan on, ettei Kristus koskaan voi
pelastaa ihmistä ruumiillisista tuskista, ainoastaan henkisestä
särkymisestä voi hän meitä vapahtaa. Ei yksikään torpan väestä
liikahtanut lääkäriä hakeakseen. Ei kummakaan: olihan likimmäiseen
maalaislääkäriin kymmenkunnan peninkulmaa, "Ja mitäpä sille
lääkärikään osaisi?" arveltiin vain tyynesti.
Kaisa sai jäädä ilman minkäänlaista hoitoa ja kärsiä äärettömästi.
Hän kärsikin kyllä kohtalonsa ihmeteltävällä lujuudella. "Minun
pitää kärsiä ja kyllä minä tämän kestän", kuultiin hänen joskus
puoliääneensä lausuvan omaa nöyrää ajatustaan. Sairaan päähän ilmausi
jonkun ajan kuluttua puhkeama, ja kohta alkoi hän valittaa muistinsa
huonontumista, kun ei enää osannut ulkoa kaikkia rakkaita laulujaan.
Tämä henkinen surkastuminen kävi hänen sydämmelleen ehkä enemmän kuin
kaikki ruumiillinen kärsimys.
Yhdeksän kuukautta sai sokea raukka näin kitua pimeässä erämaassa
ennenkuin hänet tuotiin paremmalle hoidolle kirkonkylään.
Silmä oli sillä välin luonnon pakosta vetäytynyt vähitellen takaisin,
mutta painunut nyt niin syvälle pään sisään, että siitä oli jäänyt
näkyviin ainoastaan sokea, silmäterä.
Hän sai sijansa pappilassa, ja sama nuori pastori, joka ennen
oli hänet toimittanut sokeain opistoon kaupunkiin, rupesi nytkin
puuhaamaan sairasta tyttöä mainittuun paikkaan. Sokea hiukan ilostui
tästä ja näytti toivovan tilansa paranemista...
Hän oli puhdas ja hieno käytökseltään niin että hänestä kirkkoherran
neiditkin paljon pitivät. Ja vaikka hänellä usein, neuloessaan
pappilan salissa, oli julmat tuskat päässä, ei hänen koskaan kuultu
valittavan. Silloin kun kivun kouristukset häntä niin vaivasivat,
että täytyi paneutua vuoteen-omaksi, makasi hän hiljaa liikauttamatta
jäsentäkään. Hän koettamalla koetti tuottaa ihmisille niin vähän
huolta kuin mahdollista itsestään. "Saattepa nähdä, että kyllä minä
tämän kestän", kuultiin hänen vakuuttelevan vaikeimmissa vaivoissaan.
-- Jonkun viikon kuluttua saapui suosiollinen vastaus kaupungista.
Se ilmoitti että koska paikkakunnalla vallitsi kova nälkävuosi,
niin sokea tyttö otetaan uudelleen opistoon, jossa saa ilman maksua
oppia uusia töitä, ja siellä on hän myös tilaisuudessa saamaan
lääkärinhoitoa loukatulle silmälleen. Pastori riensi ilmoittamaan
ilosanoman Kaisalle. Mutta tämä ei -- kumma kyllä -- näyttänyt siitä
enää ilahtuvan.
Jo kauvan oli tyttö itsekkin peljännyt että kipu, joka silmän
loukkauksesta oli syntynyt, puhkeaisi aivoihin päin. Viime aikoina
oli hän näyttänyt hermostuneelta ja kärsivältä ja säpsähdellyt
pienintäkin kolahtavaa ääntä. Samana päivänä, jona posti vihdoinkin
toi matkapiljetin hänen pääsyänsä varten opistoon, sattui sokea
seisomaan keittiössä, juuri kun eräs pappilan piioista pudotti astian
käsistään. Rämähdyksen kuullessaan parahti sokea tyttö kuin piston
saanut ja alkoi hurjasti pyöriä ympäri lattiaa, huudellen mielettömiä
sanoja...
Hän oli tullut hulluksi.
Tosin hänet vielä hellällä hoidolla saatiin vähän tointumaan,
mutta jo seuraavana aamuna uudistui raivokohtaus. Senjälkeen alkoi
niitä tulla joka päivä, ja päähän ilmestyi omituinen nytky-tauti.
Päivä-päivältä tuli hän pahemmaksi ja näytti lopulta kokonaan
kadottavan järkensä valon. Jos hän ei olisi ollut umpisokea, olisi
hän raivoissaan voinut ehkä tehdä hirmutöitä. Mutta näkemättä ketään
hän turhaan riehui aseineen, minkä milloinkin sattui käteensä
saamaan. Rengit pirtissä tahtoivat hänet sitoa köysiin, mutta
pappilan neidit eivät sitä hennoneet. Sokeain opistoon ei Kaisaa siis
enää voitu lähettää. Sääliväiset ihmiset kirjoittivat lääkäreille
kysyen neuvoa tytön puolesta. Mutta pääkaupungin lääkäreiltä ei
tullut mitään vastausta. "Kukapa siellä sivistyneessä mailmassa
joutaisi ajattelemaan jotakin hullua talonpoikaistyttöä kaukana
erämaassa? Pitäkööt itse huolen hulluistaan".
Kun vihdon saapui vastaus joltakin oudon kaupungin lääkäriltä,
joka kirjoitti olevan toivoa tytön parantumisesta, jos tämä heti
toimitettaisiin kaupunkiin erityiseen hoitoon, päätettiin Kaisa
lähettää lääninsairaalaan. Jo seuraavana päivänä postin saannin
jälkeen kannettiin tyttö rekeen, ja saatiin hänet vaivalla siihen
asettumaan hoitajattarensa, vanhan vaimonpuolen viereen. Kun hevonen
nykäsi reen liikkeelle, näytti sairas hämärästi tajuavan, että häntä
vietiin pois ja sanoi: "kiitoksia nyt minun hoitamisestani!" Mutta jo
seuraavassa hetkessä yllätti hänet hulluus, ja laulaen nurinpäisillä
sanoilla "Riennä, nouse suomenkieli..." nähtiin onnettoman tytön
vierivän ulos pappilan pihasta.
Matkaa kaupunkiin oli 21 peninkulmaa. Alussa matkaa hän kerran
pääsi karkaamaan. Vaikka hän syömättömyyden tähden oli käynyt aivan
heikoksi, riuhtasi hän itsensä äkisti reestä ja läksi hurjasti
juoksemaan takaisinpäin. Kyytimies sai hänet vihdoin kiinni
kinoksesta ja kantoi rekeen. Taloloissa käytäessä tuli hänelle väliin
raivonpuuskia, jolloin hän repi vaatteitansa tai riisui itsensä
alasti. Loppumatkalla tapasi hänet äkisti kiihkeä ruokahalu, jolloin
hän söi kuin eläin ja vahvistui. Kaupunkiin saavuttua pantiin hänet
jonkun väärin-ymmärryksen takia -- suoraan houruinhuoneeseen.
Huolimatta asiaa selittävästä kirjeestä ei hänen silmiään edes
tutkittu, eipä edes luettu selitystä, niin että olisi tiedetty
hänen loukanneenkaan silmäänsä. Niin täytyi sokean tytön jäädä
houruinhoitolaan. Kerran kävi oma isänsä markkinamatkalla häntä
tavottamassa, mutta ei päästetty näkemään tytärtään. Jonkun kuukauden
perästä saapui virallinen ilmoitus, että tyttö ei enää tule sen
paremmaksi kuin on hoitolassa tullut ja että hänet pitää kunnan
kyydillä noutaa kotiaan.
Taas tuotiin Kaisa erämaan korpien poveen. Siellä hän nyt elää
kotonaan. Mutta hän ei ole enää entinen. Järkeen on jäänyt ikuinen
vamma; hän ei muista enää omaa elämäänsä. Opistolla saatu sivistys
on kuin pois pyyhkäisty, ja puheensa on liiaksi rääkätyn sielun
väritöntä puhetta. Elämän kipinä läähättää hänessä vain kuni heikko
tuli lampussa, josta sydän on öljyn kuiviin imenyt...
Tämä on yksi elämän tarina monien muiden joukossa. Tuhansia yhtä
surullisia kätkevät Pohjois-Suomen erämaat helmoissaan. Nousee
ehdottomasti kysymys: miksi saavat muutamat ihmiset viattomasti
kärsiä? Mutta tyydyttävää vastausta ei voi löytää...