Se on kyllä totta että etelän pyramiidi-sypressi on koko komea
puu -- mutta en vain minä siihen rakastuisi! Minun ensi lempeni
pohjoisen kotimaani neitseelliseen koivuun pysyy järkähtämättömänä
ja kestää lujasti kaikki etelätärten tuliset houkutukset. Voin
tosin runollisessa haaveilussani virittää hymnejä myös etelälle ja
laulaa esimerkiksi että: "oi Krimmin hempeä tuulonen, mi rannoilta
Bosporin liidät, kuinka suloisesti suhisetkaan sinä Partenitin
libanonilaisissa seedripuissa!" -- mutta tuo on imelätä teeskentelyä,
ja itse asiassa veisaan minä viisi kaikista näistä Krimmin
koreuksista, olkoot ne sitten kuinka kuuluisia tahansa. Niin kohta
kun käteni sydämmelleni lasken ja itseltäni kysyn: "onko tämä nyt
todella sinusta niin hurmaavaa?" kuuluu rehellinen vastaus: "muotia,
poikani, pelkkää muotia vain!" Siitä minä tiedän että rakastan
enemmän Suomeni yksinkertaista koivua ja sen korkeata korpikuusta
kuin etelän keikarimaista sypressiä tai Libanonin seedriä...
Kuinka paljon, paljon onkaan täällä sellaista, mikä ei minun
pohjoismaalaista vertani viehätä! Minä tahtoisin levätä pehmeällä
nurmella, raittiin vesilähteen viileällä reunalla, lehväisen
ritvakoivun alla: -- ei ole nurmea, ei ole lähdettä, ei ole lehväistä
koivukultaa. Minä tahtoisin soudella sukkulavenheellä pitkin
hopean-vipajavaa virran suvantoa ja nousta johonkin leppärantaiseen
saareen: -- ei ole venhettä, ei ole virtaa, ei ole leppärantaista
saarta näillä Mustanmeren ulapoilla aalloilla. En tunne oikeata
kesää sielussani, en tunne sitä vieraalla maalla. Mitä tuntenenkin,
se lienee jotakin muuta... Kaipaan kovasti kotijärveni rannan
hienonvalkoista hiekkaa, ikävöin suuresti suomalaisen salon
sametinpehmoista sammalta: -- täällä on tanner niin rikkauttaan kova
ja kipeästi koskee se avoimeen jalkaan... Ennen kaikkea kiusaa minua
tämä hirveä kuumuus, joka herpaisee sielun ja raukaisee aivot. Täällä
paahtaa pomottaa aurinko miltei keskeltä taivaan kupua, tuo hoikka
sypressi ei varjoa tarjoo, ja kalkkiperäiset tiet pölisevät kuin
jauhohinkalot niin että on läkähtyä...
Ei, ei! Ei ole vilpoisen Pohjan lapsesta etelättären hehkuvaan
helmaan. Luonnon korkean rikkauden hän mielellänsä tunnustaa --
sydämmensä yksinkertaista rakkautta ei hän täällä tunne, ja kylmin
silmin, puristetuin huulin katselee hän huoaten etelän kaikkea
loistoa...
(1901)