On kesäinen ilta Krimmin etelärannalla. Ihanasti vaipuu polttava
aurinko hopeanhohtavien tunturien helmaan. Kullanpunertavat
pumpulipilvet heittävät valoaan Mustanmeren pintaan, jonka ulapalta
keinuvat maininkiaallot hiljalleen huuhtelevat sileäkivistä rantaa.
Ne ovat lämpöiset nuot aallot, joissa delfiinit leikkiä lyövät ja
lasikirkkaat medusat paisteessa kimmeltelee. Suloisesti kantaa ja
keinuttaa suolainen laine hentohermoista ruumista, joka uinaa kuni
pehmeillä untuvapatjoilla. Kaunis Demerdshi-vuori leipää sinervän
autereharson peitossa. Se on hiukan alakuloinen, mutta mahtava
Tshatyrdag-tunturi hehkuu yltyleensä ilon tulisessa ruskossa...
On kuni siellä jailan päällä alkaisivat taivaan paraatiportaat,
ihmeellisen, äärettömän riemun ruusuiset portit, ikuisen kunnian
kultaiset kynnykset... Niiden takaa hymyilee itse totuus, aukenee
kaiken salaperäisen aavistus... Onko se muinaiskreikkalaisten
jumalain Olympos vai Muhamedin lasten paradiisi?...
Värit sammuvat -- pian pimenee etelän hempeä ilta. Taivaan reunalla
syttyy suuri kirkas tähti, outo pohjolassa; kuu nousee yli
Kastell-vuoren ja pilkistää tummien sypressien lomitse. Viheriät
viinitarhat peittyvät hopeaiseen valoon. Satakieli Ajuderén
laaksossa lentää saarnipuuhun ja alkaa lievästi laulaa. Sen hilpeään
liverrykseen liittyy pieni yöpöllö, jonka kainossa äänessä värähtelee
hieman kuni pohjoismaista surumielisyyttä: "spljuu -- spljuu!"
panee se, ja sen ääni on yksitoikkoista. Sitä säestävät miljoonat
sirkat, etelän intohimoiset hyönteiset, joiden kimeä lemmensirinä
soi taukoamattomana säveljaksona läpi koko yön. Satalukuinen
sammakkokuoro pienen Ulu-Usen virran suistamossa lisää voimakkaasti
tätä yhteistä serenaadia. Mustameri hiljalleen aaltoilee, -- jollei
olisi kuutamoa, välkähteleisi sen vedessä fosforivalo kuin timantti.
Ilma on tukahduttavan kuuma... Tämä on nyt Krim, se ihmerikas seutu,
jota lääkärit niin kehuvat ja josta runoilijat oodeja laulavat. Ja
tämä on se Krimmin mailmankuulu ilma, jota keuhkoihini hengitän --
kuinka sitä ylistäisinkään? Se on kevyt kuin höyhen, joka tuulessa
lentää, se on pehmyt kuin pumpuli, joka hennosti haavaa hivelee! Se
on läpikuultava kuin avaruuden enkelin sinervä siipi ja lempeä kuni
itse jumalan silmä, joka untuvapilvistä katselee...
Kuljen pitkin meren rantaan. Turkkilaisten kampelankalastajain
teltasta loistaa hauska kynttilän hohde; jos kurkistaa sisään katon
rajasta, näkee mustaverisiä kasvoja ja tulipunaisia tupsulakkeja.
Venäläinen troikka pölistää pitkin tietä, -- laulu heläjää, tiuvut
helisee. Uljas tataari, Krimmin kirkassilmäinen, kähärätukkainen
ruhtinas, ratsastaa uljaalla hevosellaan ylpeästi sitä vastaan.
Tien mutkassa märehtii pari uupunutta puhvelihärkää, vuoritataarien
ikeenalaisia halkojuhtia. Kaukana meren ulapalla liikkuu punaisia
ja vihreitä pilkkuja: se on joku suuri laiva, joka kyntää aaltoja
Odessasta Kaukaasian rannoille. Tugär, mustalainen tuttavani, jolla
on jättiläisviikset, seisoo satamalaiturilla ja seuraa laivan
sivukulkua suurilla, mustilla silmillään. Tataarilaiskylältä kuuluu
hilpeätä hälinää ja harpun helkytystä. Itämaisen-kapeilla kaduilla
istuskelevat kauppiaat myymälöidensä kynnyksillä; se on koko
kansojen ja uskontojen sekamelskaa: tataareja, venäläisiä,
bulgaarilaisia, tshekkiläisiä, juutalaisia, karaiimeja, armeenilaisia,
kaukaasialaisia... Konstantinopolilaisen kahvilan punaisilla
sohvilla istuskelee turkkilaisia ja Vähän-Aasian kreikkalaisia.
Kauvempana noissa kaukaisissa huviloissa, joista kantautuu korvaan
pianon säveleitä, asuu saksalaisia ja ranskalaisia. Kaduilla ei
näe muhamettilaisnaisia, -- ne pysyvät visusti muuriensa sisällä,
mutta kurkistelevat uteliaina aitojen raoista. Korkealla, avatussa
ikkunassa istuu tataarilainen neitsyt: kullattu kukkalakki päässään,
kalliit kultaraha-käädyt kaulassaan sekä katselee miettiväisestä läpi
silkkiäispuiden. Sitä raukkaa! Uskonnollinen laki kieltää ankarasti
häntä poistumasta ulos pihasta, ja hän tottelee... Hänen nuoremmat
siskonsa ovat vielä lastenkirjoissa ja saavat juoksennella portin
edessä. Siellä ne nauraa tirskuvat, pienet samettilakit päässään.
Yksi tulee hyvin totisena kaivolta kantaen saviruukkua olkapäällään.
Tataarilaistyttöjen sysimustat hiukset ovat värjätyt kullanruskeiksi
ja punotut kymmeniksi hienoiksi palmikoiksi; sormien kynnet heillä
ovat niinikään värjätyt punasenruskeiksi. Tämä on heistä korkeinta
kauneutta.
Kuu on sillävälin kiivennyt yli Babugan tunturin huipun. Aluston'in
tuhatvuotiset linnanrauniot seisovat juhlallisina kuutamossa vieden
katselijan mielikuvituksen kauvas muinaisiin aikoihin. Niitä on
kaksi kivistä tornia ja ne ovat Justinianus keisarin ajoilta. Jos
ne ihmiskielellä puhua osaisivat, mitä kaikkea niillä olisikaan
kerrottavana siitä kansojen temmellyksestä, mikä niiden ympärillä
tuhannen ja kolmensadan vuoden kuluessa on riehunut? Mutta nyt ne
seisovat mykkinä eikä kukaan niistä välitä. Sic transit gloria
mundi! Muinaiskreikkalaisten marmoritemppelit Krimmillä ovat
maahan muserretut, genualaisten valloitushuudot Kastell-vuorella
ovat aikojen aaltoihin tukehtuneet. Kansa kansan perästä on tässä
riuhtonut, taistellut ja elämöinyt, -- ja nyt huutelee sokean
minareetin huipusta _mulla_, muhamettilainen pappi, arabiankielellä
kutsuen tataareja myöhäiseen iltamessuunsa. Mutta tataarinkin
isäntävallan päivät ovat päättyneet, ja venäläisen kirkon kullattu
vinoristi kiiltelee jo kirkkaasti toiselta puolelta tuhatvuotisia
torneja...
On jo myöhäistä. Jos sinua huvittaa, riisukaamme sandaalit
jaloistamme ja käykäämme lakkipäin sisään islamilaiseen temppeliin
lopettaen krimmiläisen iltamme sillä omituisella tunnelmalla,
minkä synnyttää tuo matalahko, kynttilöillä heikosti valaistu
muhamettilainen kirkko, mullan mylisevä messu -- jossa on mystillisiä
pausseja -- sekä tuo kirjavilla matoilla sukkasillaan kantapäidensä
varassa kyyköttävä, nöyrästi pyllistelevä, turbaanipäinen seurakunta.
Ja vaikka tämä kaikki oikeastaan onkin surkeata katseltavaa, niin
lohduttakaamme itseämme sillä, että nuot miehet, jotka määrätyt
kerrat vuorokaudessa taivuttavat ruumistaan Mekkaan päin ja
suutelevat maata, vakavasti uskovat kuolemansa jälkeen pääsevänsä
siihen paratiisin iloon, jossa virrat juoksevat mantelimaitoa,
jossa levätään suloisten puiden siimeksessä ja jossa taivaalliset
kaunottaret ikuisesti heitä palvelevat...