Vähitellen lauhtui mielistä pahin katkeruus. Ehkäpä rovasti sentään
tavallaan oli oikein menetellyt, mutta -- se oli tarpeetonta
varovaisuutta... Täällä ylimaan syrjäpitäjässä, jossa silloin tällöin
vain yksissä oltiin ja jonne väkijuomia vain kaupunkitulijaisina
saatiin. Tarpeetonta, ihan tarpeetonta -- aiheetonta purismia!
Palvelijat kantoivat sisään teetä "monenlaisen leivän kanssa". Kaikki
herrat joivat nyt teetä kaksi lasillista, sen sijaan että ennen
toti-iltoina oli tyydytty tavallisesti yhteen. Itse rovastikin joi
kaksi lasillista. Salista alkoi kuulua Assi neidin piaanonsoittoa.
Herrat menivät kuten ennenkin ovisuuhun kuuntelemaan, -- paksu
Pussila tallusteli muiden jäljessä, kuulosteli korva kallellaan,
mutta muisti samalla että oli Pietarin majatalon pihassa kuullut
koreampaakin peliä, nimittäin posetiivia -- ja palasi mahtavasti
rykien taas hiukan vilkaisemaan välikamarin peiliin.
Assi soitti tuota lystikästä saksalaista "Kneipp-marssia":
Hurrah, die Knepperei,
Sie macht das Leben frei
Von aller Not und Plackerei...
Hän oli tahallaan valinnut tämän marssin saadakseen hyvälle
tuulelle setä Meesakin, jonka mielikappaleen hän tiesi tämän
olevan, ja joka ennen pappilassa käydessään ihan oli ilosta
hypellyt sitä soitettaessa. Mutta nyt ei musiikkikaan voinut
Meesak-rukkaa entiselleen palauttaa. Tosin hänen silmiinsä
leimahti ensin lauhkeampi loiste, kun tunsi hilpeän marssin omaksi
lempikappaleekseen, mutta Kneipp'in nimestä muisti hän kohta
vesiparannuksen ja siitä kaiken maailman "vesikuurit" ja samalla
tämäniltaisenkin vesikuurin, jollaisena hän raittiuslupausta piti.
Ja pilamarssi häntä nyt pikemmin ärsytti kuin huvitti. Niin kankeana
ei oltu hyväluontoista metsänhoitajaa ikinä nähty. Ei pienintä
kokkajuttuakaan hän illan kuluessa kertonut, vaan alkoi valittaa,
kuinka reumatiias jäseniä repii...
Myöhästyneen kevään kylmä yö jo sinersi vaaroilla, kun vieraat
herkullisen illallisen jälkeen päästettiin pois pappilasta.
Ruustinnan ystävälliseen "glöm int' bort" ja rovastin arvokkaaseen
"käykää vastakin" vastasivat herraspuoliset vieraat vähän
väkinäisesti "kiitoksia", rouvasväen hyvästijättö oli herttaisempaa
ja erään puolirouvan silmissä kiilsivät kyyneleet. Hänen miehensä,
joka oli ollut poissa näistä kemuista, oli näet pitäjän hurjin
maistelija. Kulkuset ja aisakellot helisivät vielä jonkun aikaa
pappilan kartanolla, kunnes niiden ääni hajautui kahdelle suunnalle
ja häipyi häipymistään kuulumattomiin. Nimismies ajoi hyvää vauhtia
porolla muitten edellä miettien kysymystä: mikä oli lähinnä saattanut
setä rovastin mokomaan raittiuslupaukseen? Sillä sanoihin: "näinä
surullisina aikoina" ei hän paljoa luottanut. Älykäs ollen, pääsi hän
jäljille ja hänen kävi nyt sääli vanhaa miestä...
Mutta rovasti nukkui sinä yönä rauhattomasti ja näki sekavia unia.
* * * * *
"Minä onnittelen sinua isä!" kirjoitti viikon perästä toinen rovastin
pojista riemuisesti vanhaan kotiinsa maalle. "Meidän rakas Herra
Jumalamme taivaassa on äärettömässä armossansa vihdoin avannut sinun
silmäsi näkemään tämän mailman turhuuden, ettäs nyt olet lakannut
tuosta turmiollisesta tavasta juoda väkeviä juomia, jos kohta sinä,
rakas isä, et niitä pahimpia ole ollut laumassa. Kun kallis isänmaa
on vaarassa, silloin meidän pappien, sen pyhimpien vartijain, pitää
olla pestyinä kaikesta liasta että me kelvollisiksi työntekijöiksi
havaittaisiin Herran Zeebaotin suuressa viinimäessä -- joka viini ei
ole samaa kuin nykyajan myrkylliset päihdytysjuomat, vaan joka huumaa
meitä siinä ijankaikkisessa totuuden hengessä, jonka nimi on Jeesus
Kristus, sen elävän Jumalan poika..."
Sitten oli kirjeessä kerrottu pikkukaupungin raittiuspyrintöjen
suuresta edistyksestä, uudesta lähetysseurasta Kiinalaisia pakanoita
varten ja yhdistyksestä "Siveyden suojelijat", lauluseurasta "Siionin
lintuset" sekä kuvaus eräästä hauskasta teeiltamasta "kristillisellä
ohjelmalla" -- "joissa kaikissa minä myös olen jäsenenä". Kirje
loppui seuraaviin sanoihin: "Paljon on siis täällä puuhattu
raittiuden alalla. Jospa sinäkin isä siellä maalla nyt voisit saada
yhä useamman paheen orjan luopumaan perkeleestä ja kaikista hänen
menoistansa, kun olet nyt itse aineellisuuden kahleista irti päässyt.
Tätä toivoen piirrän minä:
poikasi Aamos".
Vanha rovasti huokasi ja laski kirjeen vapisevasta kädestään.
Hän kyllä sydämmensä pohjasta oli ylpeä siitä että poika siellä
kaupungissa kuului "Siveyden suojelijoihin" ja muihin jaloihin
yhdistyksiin ja ihmetteli: "kuinka se Aamos kaikkia ennättääkin",
mutta että poika niin korkealta kannalta näkyi ottaneen tuon hänen
totilasista luopumisensa, se ei ukkoa oikein miellyttänyt. Eihän hän
sitä ollut tehnyt itsensä, vaan muiden tähden! Hänhän oli uhrannut
yksilöllisen vapautensa yhteisen hyvän vuoksi. Eikä hän ollut koskaan
tuntenut olevansa missään "liassa" sen kautta että oli alkohoolia
käyttänyt. Jos kohta hänen terveytensä, niinkuin Aamos vakuutti,
siitä oli "kovasti kärsinyt"...
Rovasti oli umpimielinen luonnoltaan. Hän ei saanut helposti
puretuksi sisästänsä, mikä painoi hänen sydäntään. Ja sentähden ei
hänen ensi kirjessään pojalleen ollut sanaakaan näistä asioista.
Vapunpäivän tapahtuma pappilassa oli sillä välin herättänyt jonkun
verran huomiota rahvaassakin, jonka seassa sekavia huhuja kierteli.
Niinpä muutamana päivänä eräs kylän akoista tuli läähättäen Assi
neidiltä kysymään että "onko se ihan totta kun kertovat että rovasti
vapunpäivänä kuuluu tehneen semmosen peätöksen jotta ei tästälähin
kotonaan minkäännäköistä karvasta maistak, ja missä vain muuallai
viinapullon näkköö, niin paikalla lyöpi rikki lattiaan?" Ja ennenkuin
toinen ehti mitään vastata, lisäsi eukko liukkaasti: "No jo kai
minusta oisi hyvä -- se Jussii kun toisinaan maisteloo" Mutta
kauvempana pitäjällä haastelivat ukot pirteissään: "No on se tainnut
tuo rovastii toisenni pullon elämässään kallistaak, koskapa nyt
kuuluu pitäneen heittee juonti kokonaan poikkeen!"
Rovasti hymähti näille kansanarvosteluille, joita joku pitäjän
herroista hänelle toisinaan leikillä kertoi, ja sanoi: "Vähät kai
minä niistä välitän!" Mutta salaisesti ne häntä pistivät ja tekivät
murheelliseksi. "Niin", ajatteli hän itsekseen, "semmoista siitä
nyt tuli. Ne pitävät minua nyt vanhana syntisenä ja jonkunlaisena
parantuneena juoppona..." --
Kesän tulo oli hyvin vitkallista -- vasta juhannusaatoksi hävisivät
jäät järvestä. Mieli oli sentähden pappilalaisissakin asunut
matalalla, pitkät, kylmät kevät-illat olivat tuntuneet sangen
ikäviltä, ja toivottomina olivat maamiehet kävelleet pienien,
jääkohvalla peitettyjen oraspeltojensa pientarilla. -- Mutta nyt
näytti kesä vihdoinkin tulevan, ilmat lämpenivät, kuului kiurun
laulua, nurmi alkoi vihertää, päästiin vesille. -- Rovastikin
elostui, pyyteli rysillä haukia rantapuron suusta ja maalaili
veneitään...
Pappilaan saapui kesävieraita. Niiden joukossa oli rovastin
sisarenpoika Orpo, nuori lääketieteen ylioppilas, joka nyt ensi
kertaa tuli setänsä taloon vierailemaan. Tämä sai pian kuulla setänsä
raittiuslupauksesta, tuli miettiväiseksi eikä lausunut mitään sen
asian johdosta. Se ihmetytti molempia tyttäriä, jotka tiesivät Orvon
olevan itsensäkin ehdottoman raittiin. Nuori ylioppilas näytti
siitä lähtien salaa tarkastelevan setäänsä, ja kerran hän tarkkaan
tiedusteli ruustinnalta, minkälaista setän totinjuonti oikeastaan oli
ollut. Sitten hän eräänä iltana istuessaan ukon kanssa kahden kesken,
yhtäkkiä virkkoi:
-- Mutta sehän voi olla vaarallista, setä, sinulle että olet
heittänyt pois totin käyttämisen!
Vanhus, joka oli vähän huonokuuloinen, oli nytkin kuullut väärin ja
sanoi hiukan synkeästi naurahtaen:
-- No olisikohan se nyt minulle niin kovin vaarallista ollut!
-- Ei setä, sitähän minä juuri päinvastoin sanoinkin että minä
pelkään terveytesi siitä jollakin tavalla kärsivän, kun olet niin
äkkiä luopunut tuosta alkohoolin nauttimisesta.
-- Mitä sinä nyt puhut, poika? lausui ukko kummastuneena. -- Sinä,
joka itse olet absolutisti ja aijot lääkäriksi! Vai oletko enää
absolutisti?
-- Olen kyllä, setä, mutta...
-- Mutta mitä? keskeytti ukko. -- Eikö juuri se teidän nykyinen
viisas mailmanne ole saanut todistetuksi että väkijuoma, niinkuin
Aamoskin ja kaikki muut sanovat, on kauheata myrkkyä ihmisruumiille?
Sisarenpoika ei heti vastannut. Häntä oli huvittanut setänsä
täydellinen hämmästys.
Sitten hän kuin puoleksi itsekseen levollisesti vastaili:
-- Paljonhan se tiede nykyään on todistanut, mutta niitä näyttää
olevan asioita, joista tieteen todisteetkin, kuinka teräviä tahansa
ne ovat, tylsistyneinä kimmahtavat takaisin. Tietysti minä pääasiassa
olen vakuutettu lääketieteen tuloksista, mikäli koskee väkijuomien
vaikutusta. Ja myönnän täydellisesti että väkijuoma itsessään
vaikuttaa aina jollakin tavalla turmiollisesti ihmisen ruumiiseen.
Mutta yhtä seikkaa minä en myönnä tai ainakin sitä epäilen. Ja
se on tämä: vaikuttaako väkijuoma poikkeuksetta turmiollisesti
ihmisen sielu-ruumiiseen? Sillä vaikkapa alkohooli nyt alati pyrkii
pahentamaan ruumista, mutta samalla vaikuttaa sieluunkin ja vaikuttaa
siihen niin elonvoimaisesti etteivät nämät kaksi vaikutusta mene
ainoastaan tasan, vaan vieläpä tuo parempi vaikutus käy yli tuon
pahan -- niin: jos yhdistetty sieluja lääketiede voi tällaisiakin
tapauksia elävästä elämästä esilletuoda, yhden ainoankaan esimerkin,
silloin ei alkohooli vielä ole ehdottomasti kirottu yhteiskunnan
hylkylapsi!...
-- Mitäs esitelmiä se Orpo täällä pitää? kysyi samalla Sissi,
rovastin nuorempi tytär, kulkien palavasta punoittavin poskin
kiireesti salin läpi ruokahuoneen puolelle. Hän oli ollut nisuja
leipomassa pirtissä...
Orpo ei vastannut mitään serkkunsa kysymykseen, keinui vaan hiljaa
keinutuolissa ja katseli miettiväisesti eteensä. Keskustelu
oli katkennut, mutta Sissin kadottua kysyi rovasti, joka istui
liikkumattomana toisessa keinutuolissa:
-- Mitä sinä sitten oikeastaan arvelet tästä minun "lakostani"?
-- Minä arvelen että sedän raittiussitoumus voi tuottaa turmiollisia
seurauksia sedälle itselleen. Sinä, setä, olet jo vanha mies. Yli
neljäkymmentä vuotta olet säännöllisesti nauttinut alkohoolia.
Tottumus on mennyt aivan veriisi... Älä luule että minä olen sitä
uskoa ettei juurtunuttakin tapaa voi vahingotta irtireväistä --
varsinkin jos tyhjän paikan sijalle pannaan jotakin täytteeksi, mutta
jos tämä sinun tapasi ei ole ollutkaan mikään turmiota tuottava, jos
meillä tässä nyt onkin juuri tuollainen poikkeustapaus, josta äsken
puhuin... Setä! Se seura, se mielentila, se tunne... niin, varsinkin
se mielentila, jossa totilasisi ääressä olet ollut -- ehkäpä
juuri se on muodostunut sinun tärkeimmäksi elinvoimaksesi täällä
maalla? "Humööri", kuule setä, se on sentään taikavoima yli kaiken
turmelevankin tässä mailmassa!
Orpo katseli setäänsä, etsien hänen katsettansa. Vanhus oli luonut
silmänsä alas ja näytti ikäänkuin hiljaa riitelevän jotakin kovaa
vastaan, joka ei mitenkään tahtonut sulaa. Varovaisesti virkkoi hän
sitten:
-- Niin, kyllä minä olen siitä fyysillisesti kärsinyt -- jo nytkin...
Se on tuntunut niin pahalta... Minä olen kuin heikontunut... ruvennut
enemmän tuntemaan vanhuuden avuttomuutta... Mutta ne on ehkä nämät
surutkin...
Sisarenpoika iloitsi sydämmessänsä että oli saanut vihdoinkin
sedältään urkituksi, mitä oli hänessä jo kauvan luullut näkevänsä.
-- Mutta setä, samat suruthan sinulla ovat olleet jo ennenkin, sanoi
hän sitten, -- ja sinä olet ne onnellisesti kestänyt. Nyt sinä niitä
joka päivä muistat ja haudot. Ennen ne sinua eivät ole haitaksi asti
raskauttaneet. Mikä siihen on syynä?...
Vastausta odottamatta jatkoi hän:
-- Eikö olisi parasta, koska asia nyt on tätä laatua, että silloin
tällöin vielä joisit lasillisen entistä hyvääsi?
-- Mutta lupaus? sitoumus kaikkien kuullen? sanoi ukko alakuloisesti.
-- Niin, niin, minä ymmärrän, lausui sisarenpoika, yhtä
alakuloisesti. -- Miksikä sinun, setä, pitikin kaikista jyrkimmässä
muodossa tuo lupaus tehdä? Olisit vain julistanut ettet tästä lähtien
väkeviä tarjoo, kun vieraita on pappilassa etkä niitä itse muidenkaan
luona käydessäsi nauti, mutta että mikä sinun yksityistä kotielämääsi
koskee, niin se on sinun oma asiasi?
-- Sitähän minä olinkin ensin ajatellut, vastasi vanhus, mutta
kun se Assi... Ja tietysti minua olisi pidetty itarana, kun en
vierailleni enää olisi tarjonnut, vaan itse yksikseni käyttänyt... Ja
salajuoppona...
-- Mitä se muihin olisi kuulunut! huudahti Orpo. -- Mitä sinä niistä
arvosteluista olisit välittänyt, setä? Kotielämässäsi olisit kerran
viikossa käyttänyt tuota saunatotiasi ikäänkuin lääkkeenä. Ja koko
perheen nähdenhän sinä sitä ennenkin nautit. Kaappijuopon nimeä
tuskin olisit saanut...
Keskustelu taukosi taas. Muut kesävieraat -- pari vanhempaa tätiä --
palasivat pieneltä kävelyltään "Kyöpelinniemelle" kertoen, kuinka
ihanaa siellä oli ollut. Assi tuli kylältä ja istuutui piaanon
ääreen soittamaan Merikannon "Kesäiltaa", ruustinnakin ilmaantui
keittiön puolelta ja sanoi illallisen jo olevan valmiin. Kaikki
nousivat ja siirtyivät ruokahuoneeseen. Illallista lopetettaessa
tuli Sissikin pirtistä, posket tulipunaisina: nyt oli hän paistanut
leipomuksensa ja lupasi iloisella äänellä seuralle lämpimiä
pullia ja piparikakkuja, jotka oli jättänyt etehiseen... Mutta
rovastin kasvot olivat keltaisenkalpeat ja hän hymyili väkinäisesti
tyttärensä puuhille. Orpo otti osaa pöytäkeskusteluihin, mutta
näytti säälinsekaisella suuttumuksella katselevan Assi serkkuansa,
joka istui häntä vastapäätä... Sitten noustiin tuoleja kolistellen
pöydästä. --
Odottamattoman lyhyeen loppuivat kesäiset säät. Pari viikkoa niitä
vain kesti -- sitten taas alkoivat pitkälliset sateet ja kylmät.
Pappilan "kesätätit" lähtivät pois, ja syyskuun alussa matkusti myös
Orpo pääkaupunkiin lukujansa jatkamaan. Assi neiti oli saanut sopivan
paikan maailmalla ja lähti myös pian pois. Sissi vain jäi kotiin
vanhempainsa kanssa, mutta hänellä alkoi kansakoulutoimi, johon hän
oli valittu väliaikaiseksi opettajattareksi, ja hän oli aamusta
iltahämärään kaiket päivät kotoaan poissa.
Hiljaista, yksinäistä, hyvin yksinäistä ja yksitoikkoista oli
elämä nyt pappilassa. Harvoin kävi ketään vierasta, ja jos kävikin
joskus, niin ei niiden kanssa mitään iloisempaa tuulahdusta
pappilaan tullut. Rovastilla ei itsellään ollut enää mitään
sanottavaa pitäjätuttavilleen; hän ikäänkuin odotti, eikö muilla
ollut hänelle jotakin kerrottavaa, mutta kun sellaista ei ollut,
istuskeltiin pitkät hetket täydellisessä vaitiolossa, kunnes vieraat
ikävystyivät ja lähtivät pois. Jonkunlainen alakuloisuuden leima
oli painettu kaikkeen. Kaiket päivät istuskeli vanhus kamarissaan
yksitoikkoisessa kansliatyössään, ruustinna puuhaili alati erillään
omissa taloustoimissaan, ruokapöydässä istuivat vanhukset useimmiten
kahden, sillä Sissi harvoin joutui kotiin ruoka-aikaan. Oi kuinka
yksinheitetyt he olivat täällä erämaan pitäjässä! Pimeinä, pitkinä
syysiltoina, kun tuuli ulvoi nurkissa ja sade toivottomasti räiski
vasten ikkunaruutuja, silloin tuntui heistä niin lohduttomalta kuin
itse taivaan Jumalakin olisi heidät hyljännyt, ja vanhasta rinnasta
pääsi salainen huokaus: "Oi Herra, mitä pahaa olemmekaan tehneet,
ettäs olet meidät tällaiseen asemaan saattanut!"...
Rovasti ei ollut lausunut kotiväelleen sanaakaan kesäisestä
keskustelustaan sisarenpoikansa kanssa ja sitten hän oli kaikki
vähitellen unhoittanut. Näytti melkein siltä kuin ei se olisi tehnyt
häneen minkäänlaista vaikutusta, ja senkin, mitä hän silloin oli
sisarenpojalleen tunnustanut, oli hän jälkeenpäin peruuttanut. Hän
tiesi taas vain tehneensä ehdottoman raittiuslupauksen ja tahtoi
siinä jyrkästi kiinni pysyä. Yhtä seikkaa hän vain ei ymmärtänyt:
miksikä kävi niin kivuloiseksi? Kun Sissi toisinaan hänen kipuaan
tiedusteli, ei hän osannut selittää, missä paikassa kipu tuntui
ja miltä se tuntui. Se tuntui vain niin pahalta ja kummalliselta.
Olisikko se seuraus _siitä?_ Hän ei tahtonut päästää tätä ajatusta
enää sieluunsa. Aamoksen ja tämän kanssa koko mailman todistushan
soti sitä vastaan...
Mutta perjantai-iltoina, kun hän palasi yksikseen saunasta, tunsi
hän ääretöntä entisyyden kaipausta. Tuossa pienellä pöydällä
vieraskamarin ovipielessä oli häntä aina ollut odottamassa tarjotin,
jolla seisoi se vanha tuttu hopeakannu niin kodikkaasti höyryten,
karahvi, jossa kimmelsi ruskeankirkasta nestettä, sokeriastia sekä
tahkottu juomalasi, johon oli pistetty lusikka... Oma puoliso ne
siihen oli hellällä kädellä kantanut. Kuinka erinomaisen suloiselta
oli silloin tuntunut "panna sekaan" ja paitahihasillaan siinä
hiljakseen liikuskella, sillä aikaa kuin toiset vielä viipyivät
saunassa! Pieni vihellyksen hyrinäkin jotakin viisikymmenluvun
aikuista ylioppilaslaulua -- "Opp Amaryllis! vakna min lilla!" -- oli
silloin kuin itsestään päässyt huulilta, ja kaikki eletty elämä oli
suloisina muistosäikeinä kierinyt esiin menneiden päivien hämärästä.
Ja nykyisyyden paino oli samalla kevennyt, ja maltillisella mielellä
oli saattanut katsella kaikkea katkeraakin silmiin -- rauha ja
sopusointu oli täyttänyt koko olennon...
Niin silloin -- mutta nyt? Nyt kun hän palasi saunasta, oli
vieraskamarissa pilkkosen pimeä, pikkupöytä oli typösen tyhjä...
oliko se todellakin tyhjä? -- hänen täytyi sitä kädellään sivellä
mennessään läpi tuon pimeän huoneen salin puolelle, jonne lamppu
oli heitetty yksikseen palamaan. Salissakin tuntui niin tyhjältä,
ei risahdusta kuulunut, seinäkello vain yksitoikkoisesti naksutti
Beethovenin ja Mozartin rintakuvien välissä...
"Hyvä jumala! Jos saisi puolikaan lasia lämmintä totia" -- ja hän
palasi synkkänä ja kärsivänä kamariinsa. Kurkussa tuntui kuin jano:
ei se ollut tavallinen jano -- ja sielussa se oikeastaan tuntuikin
eikä kurkussa...
Mutta tämä täytyi kestää, täytyi --! Sillä hän, rovasti, ei tahtonut
olla mikään petturi. Hän, kuudenkymmenenviiden vanha mies, koetti
tappaa vanhan luontonsa ja istahti saunailtoina virkapöytänsä ääreen
jotakin ahkerasti kirjoittamaan.
Vaan jos joku hänen omaisistaan tuommoisina iltoina olisi häneltä
kysäissyt: "no isä-ukko, maistuisikkos totilasi nyt hyvälle?" tai
jotain sen tapaista, niin olisi vanhus kivenkovaan sen kieltänyt. --
Eräänä marraskuun iltana, kun kylmä tuuli puhalsi hiljan jäätyneen
järven yli, ja rovasti tunsi jalkojansa palelevan kamarissaan, toi
posti hänelle kirjeen, jonka käsialaa hän ei ensin tuntenut, mutta
kuoren avattuaan luki seuraavaa:
Helsingistä...
Hyvä Setä!
Olen usein täällä muistellessani viime suven viettoa siellä
kaukana maalla mietiskellyt sitä setän raittiuslupausta,
josta kerran puhelimme kesällä. Minun käy kovasti sääli
että setä tuli panneeksi oman persoonallisen hyvinvointinsa
raittiusasian uhriksi, ja minä paheksun ankarasti eräiden
sukulaisteni ajattelematonta toimintaa tässä asiassa... Olen
koettanut löytää pelastuskeinoa tässä pahassa pulassasi, johon
olet joutunut ja olen sen löytänytkin, vaikka en tosin niin
pikaista kuin asia vaatisi. Kuulehhan: sinä olet tehnyt tuon
sitoumuksesi hiukan epämääräisillä sanoilla "tästälähtien en
minä... j.n.e." Mitä sinä itse lienetkin niillä tarkoittanut,
niin kuulin minä kuitenkin serkuiltani Assilta ja Sissiltä että
heidän esityksensä oli alkuaan ollut se, että sinä -- kuten
nykyään kaikki juomalakkoon rupeavaiset -- aluksi sitoutuisit
siihen vain yhdeksi vuodeksi, noin ikäänkuin koetukseksi. Vaan
sinulta oli jäänyt se huomaamatta, ja serkkuni olivat sentähden
olleet salaisesti hämmästyksissään, joskin riemuissaan,
kuullessaan sinun jyrkän päätöksesi. No, olkoon vain että muukin
kuulijakuntasi vappuna jäi tähän jyrkimpään käsitykseen -- ei
se estä sinua tulevana vappuna pitämästä uutta puhetta, jossa
lievennät raittiuslupauksesi sellaiseksi ettei se sinulta riistä
tuota "kotirauhaa" tai miksi sitä nyt tahdomme kutsua. Tämä
on mielestäni ainoa sopivin pelastuskeino. Olen varma siitä
ettei setä joudu naurunalaiseksi, sillä mitään naurunalaista ei
tässä. ole. Tässä on vain kysymys erehdyksen korjaamisesta ja
velvollisuudesta omaa itseään kohtaan -- -- -- -- -- --
Sisarenpoikasi Orpo Sund.
J.K. Koeta kestää siis setä siihen asti! Kyllä minä ymmärrän
että siellä äärettömässä yksinäisyydessä mieli usein käy
raskaaksi. Käynet kai kävelyssä joka päivä, niin että jalat
pysyvät lämpiminä? Siellähän oli niin raikkaita havumetsiä... Jää
terveeksi. "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!" --
Sama.
Rovasti nosti silmänsä kirjeestä. Hänen katseensa oli vähän
kirkastunut. Hän oli sisarenpoikansa jo kokonaan unhoittanut, mutta
nyt tämän persoonallisuus tulvahti elävästi häntä vastaan. "Sitähän
minäkin olen miettinyt että tässä on tehtävä jotain" ajatteli hän.
-- Keltä sinä sait kirjeen Helsingistä? kysyi ruustinna tullen
samalla miehensä luo.
-- Se oli Orvolta! Koetappas arvata, mistä asiasta hän kirjoittaa.
Joo -- hän ehdottaa että minä... mutta lue itse! sanoi vanhus vähän
veitikkamaisen näköisenä.
Ruustinna rupesi lukemaan ja rovasti käveli silläaikaa äänetönnä
edestakaisin lattian pehmeillä matoilla, meni tupakkahyllyn luo ja
pisti piippuun (hän ei ollut edes intohimoinen tupakoitsija, vaan
poltti hyvin harvoin, erityisessä mielentilassa).
-- No? kysyi vanhus, puhaltaen paksun savupilven suustaan, kun näki
puolisonsa laskevan kirjeen kädestään.
-- "Älskade Sebulon" -- rakas Sebulon... nyyhkytti ruustinna
liikutettuna ruotsiksi, ja nousi taputtamaan miestänsä hartioille --
luuletko etten minä ole nähnyt, kuinka sinä olet kärsinyt? Varsinkin
noina saunailtoina... Kuinka se minuun on julmasti koskenut! Ja monta
kertaa olen jo aikonut tuoda esiin sen konjakkijäännöksen, joka
seisoo sokerikaapissa... Mutta en ole uskaltanut... En ole puhunut
mitään, kun olen peljännyt että sinun tulee vielä vaikeampi olla...
Minähän heti jo alussa olin koko raittiuslupausta vastaan... Vaan nyt
minä heti menen hakemaan sinulle sen jäännöksen...
-- Ei, ei, rakas Lisbeth! mitä sinä nyt...? keskeytti rovasti
yhtäaikaa hellänä ja kauhistuneena. -- Eihän kirjeessä siitä mitään
seisonut. Minä en maista pisaraakaan, jos _nyt_ tuot!...
Ruustinnan täytyi siihen tyytyä. -- Se Orpo on viisas poika, tuumi
ukko sitten astua köpittäessään puolisonsa jäljessä huoneiden läpi
illallispöytään.
-- Niin, paljon viisaampi kuin sinä, Sebulon kulta, sanoi ruustinna
leikillä.
-- Ja ajatteleppas: hän on itse ehdoton raitis ja soisi minulle
kuitenkin totilasini, jatkoi rovasti. -- Sitä eivät kaikki tekisi.
-- Kuka sinulta hennoisi kieltää? hymyili ruustinna. -- Minusta
totilasi aina on pukenut sinua, Sebulon. Minä en ymmärrä kuinka tytöt
ja se rakas Aamos...
Sissi, joka istui jo edeltäpäin illallispöydässä tutkien pitkää
riviä kihlattuja Uudesta Suomettaresta, ei voinut kyllin ihmetellä
nähdessään vanhusten tulevan ruokapöytään niin iloisina ja reippaina.
-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän.
-- Orpo on mennyt kihloihin! koetti ruustinna leikillä uskotella.
-- Orpoko? säpsähti Sissi, -- eipähän sanomissa seiso...
-- Yksi vanha ajos on puhjennut, sanoi rovasti vähän totisempana.
Herkkäuskoinen Sissi neiti joutui alussa aivan pyörälle. Hän ei
voinut ymmärtää mitään kaikesta tästä soperruksesta.
Sinä iltana kaikki kolme menivät levolle ilman raskaita huokauksia,
jotka muuten kuuluivat päiväjärjestykseen. Eikä se mieliä painanut
vaikka tuuli humisikin nurkissa ja yöllä alkoi sakea tuisku, joka
pian ympäröi vanhan pappilan korkeilla lumikinoksilla...
* * * * *
Mutta seuraavana vapunpäivänä, kun kevät kirkkaana heloitti
ilmassa ja kurjet lensivät yli taivaan, piti rovasti pappilaansa
kokoontuneille vieraille seuraavanlaisen puheen:
"Hyvät vieraat!
"Kun minä vuosi takaperin tässä samassa paikassa ja samalle
kuulijakunnalle pidin puheen, jossa lupasin luopua kaikesta
väkijuomain käyttämisestä, luulin minä sillä tehneeni kaikissa
suhteissa hyvin. Mutta jälkeenpäin ilmautui asianhaaroja, jotka
todistivat ettei niin ollut. Meillä kaikilla on tosin velvollisuuksia
kansalaisina yhteishyvää edistämään, mutta meillä on velvollisuuksia
myös itseämme kohtaan -- näinä surullisinakin aikoma. -- -- -- --
Todistakoon tiede mitä tahansa alkohoolin turmiollisuudesta, minä
vakuutan teille että minulle on, päinvastoin, tämän myrkkyaineen
poisheittäminen uhannut käydä vaaralliseksi, johon on ehkä syynä
luonteeni laatu ja korkea ikäni. Minä olen pappi, mutta minä en ole
mikään munkki, joka luostarissa itseään kiduttaa. -- -- Sentähden
minä pidätän itselleni oikeuden yksityisessä elämässäni jälleen, jos
tarve vaatii, näitä väkeviä juomia käyttää, eikä kukaan rehellinen
ihminen siinä voi mitään pahaa löytää. Sillä _minun_ kotielämässäni
ei tätä ainetta koskaan ole väärinkäytetty: Hyvät kuulijat! Tällä
tavalla minä toivon voivani olla pahentamatta raittiusasiaa, jota
minä sydämmeni pohjasta kannatan, vaikka itse... Hmm -- moninaisissa
me kaikki puutumme..."
Näin puhui vanha rovasti vapisevalla äänellä ja miettiväisinä
kuuntelivat vieraat. Mutta kaikista hauskinta oli nähdä setä Meesakin
naaman taas peittyvän sillä auringonpaisteella, jota siinä ei oltu
nähty siitä asti kun rovasti häneltä totilasinsa kielsi. Nyt hän
yhtaikaa nauroi ja murisi partaansa. "Enkö minä sitä sanonut, että
voisihhan ukko ainakin minun kanssani panna jalalle? Enkö minä
sitä sanonut että ukko hulluttelee -- hänhän ei ikinään ole ollut
hutikassa? Ja enkö sanonut että antaa nuorten juoda siirappivettä,
mutta että me vanhat saamme mennä hautaan totilasit kourassa. Pah! ha
ha..." Ja ilta vanhassa pappilassa päättyi mitä viattomimpaan, mitä
kodikkaimpaan totinjuontiin.
"Mikä virkamies sitä työ outta?"
Voi voi sentään meitä kaikellaisia kynän pyörittäjiä ja laulun
palvelijoita, jotka olemme lähteneet elämän läpi taivaltamaan
ilman arvomerkkiä rinnassa ja kuvernöörin tai piispan lupakirjaa
taskussa, siitä että me jotakin olisimme! Mitä auttaa se meitä
että meidän aivoparkamme ovat täynnänsä kaikellaista haavetta
ja hapatusta, kun kukkaro kuitenkin on surkean tyhjä eikä ole
meillä mitään kunnioitettavaa virkanimeä sen tyhjyyden peitteeksi?
Muut ne ovat nimismiehiä, pappeja, lukkareita tai vähintäänkin
metsäntarkastelijoita, jokaisessa pitäjässä, ja niiden persoona
levittää aina ympärilleen jotakin laillisuuden tuoksua, joka hyvin
pistää sieramiin meille, joista ei sitä tuoksua lähde, ja jotka
sentähden tunnemme itsemme usein niin köykäisiksi kansalaisiksi tämän
rakkaan yhteiskuntalaitoksemme kivisillä portailla.
Niin, jospa minulla olisi ollut edes tuhannen markan
vakinaiset tulot ja olisin saanut itseni esittää jonkunlaisena
"herrassyötingin-apulaisena" tai vaikkapa rehellisenä sankalaseilla
varustettuna kiertokoulun-opettajana, jota kunnioittaen
koulumestariksi sanotaan, niin minä toden totta monta kertaa olisin
tuntenut itseni onnelliseksi tämän maailman raitilla, vaeltaessani
kuni Jerusalemin-suutari ympäri kotipitäjääni, koettaen polkuhinnasta
myyskennellä talonpojille "Limperin Jannea" ja muuta sellaista kansaa
sivistävää kirjallisuutta... Tosinhan minua muutamat ovat sanoneet
kirjakauppiaaksi -- jumalaparatkoon ehkäpä kolportööriksikin seljän
takana, -- kun sitä vastoin toiset ovat puhutelleet "rouvastin
poijaksi" tai paljaalla ristimänimellä, mutta juuri tämä nimityksien
hirveä epävakaisuushan se minua on surettanut, ja sehän se minulle
on paljastanut koko alhaisen alastomuuteni, ettei minulla ole tuota
pysyväistä arvonimeä syvien rivien huulilla.
Toden totta: ajatelkaas nyt minun asemaani, kun tällaisella
kansansivistysretkellä istun jossakin sydänmaan pirtissä ja
innokkaasti yksinkertaisella järjelläni selittelen perustuslakien
pyhyyttä, ja juuri kun luulen kuuntelijoiden kaikella sielullaan
kiintyneen tähän tärkeään asiaan, -- yhtäkkiä minut keskeytetään,
ja minä kuulen jonkun joukosta mitä leveimmällä ja viattomimmalla
uteliaisuudella kysyä tokasevan:
-- Mikä virkamies sitä työ outta?
Se on kuin kylmää vettä tietämättä kaadettaisiin niskaan, ja
semmoinen kysymys polttaa ja paleltaa sitä pahemmin, kun juuri on
uskonut oman persoonansa arvon olevan sangen kaukana ulkopuolella
tätä isänmaallista tehtävää. "Mikä virkamies sitä työ outta?" Niin,
jospa siihen voisi yhtä luonnokkaasti sekä nopeasti ja vähääkään
valehtelematta vastata -- aivan niinkuin sivumennen, ja sitten
tyynesti jatkaa puhettaan --, mutta kun se noin äkkipäätä paiskataan
vasten naamaasi, -- ja asia on arkaa laatua, niin totta-tosiaan siinä
joutuu, pahasti hämille, ellei sittenkin turvaudu hätävalheeseen,
joka taas sydäntä hävettää ja josta voi olla arveluttavia seurauksia.
Sillä mennäppäs sanomaan tälle sydänmaan rahvaalle että olet esim.
"kirjailija", mikä muka on semmoinen mies, joka itse kirjoittaa
kokonaisia kirjoja, niin kyllä he tosin suu seljällään jäävät
vastaustasi ihmettelemään, mutta sinun elämäntointasi eivät he
sittenkään ymmärrä, eikä sinun tarvitse toivoakkaan että nyt muka
olisit jonkun arvonimityksen itsellesi hankkinut. Ja jos taas
itsetuntoisella sisällisellä ylpeydellä koetat väistää kysymystä
vastaamalla että: "en ole mikään virkamies enkä siksi ehkä koskaan
tulekkaan", niin heidän silmänsä välähtävät, heidän ohuet huulensa
värähtävät, ja vanhojen päät tärähtävät, ja -- saat olla varma
siitä että he salaisesti sinua halveksivat. Sillä ei se ole ihminen
eikä mikään semmoinen herra, joka ei ole virkamies! Hmhyh --
rouvastin poika eikä tule pappia, ei lukkaria, ei valtesmannia, ei
lantmeetaria, ei vosmestaria... mikä se semmoinen on? Ei kai se oo
oikein täysijärkinen tämä pappilan nuori herra... Kuuluuhan tuo raaka
talonpoikai alamailla toisinaan saavan poikansa papiksi, vaan tämä ei
sano rupeavansa... kai se hyvinkin rupeaisi, jos pystyisi...
Tähän tapaan kulkevat ylimaalaisen ajatukset, kun hän on saanut
kuulla ettet ole mikään virkamies. Minä olen hädissäni väliin sanonut
itseäni koulunopettajaksikin (qvem Juppiter odit), mutta olen selvään
huomannut että semmoinenkin, mukamas virkanimi, ei paina enempää kuin
tyhjä semmoisten nimien rinnalla kuin nuot "pastori", "kanttori",
"valtesmanni" j.n.e. Jos taas joskus itserakkaudessani olen tullut
vetäneeksi esiin sen laihan tittelin, jonka akateemia minulle kerran
tuli antaneeksi, niin on kotvasen kuluttua sama henkilö laatinut
minulle uuden kysymyksen, että "no outtako työ sitten käynynnä sitä
papinkoulua?", johon kysymykseen taas on täytynyt juurta jaksain
vastata. Eikä se suinkaan olisi entistä kovempi isku, jos minulta
jonakin päivänä yksi niistä viisaimmista kysäseisi niinkuin entiseltä
kandidaatilta että "milloinkas siitä maisterista tulee ylioppilas?",
joka arvo, jos minua todella siksi sanottaisiin, olisikkin melkoinen
kotipitäjäni kansan silmissä. Sillä oikealla maisterilla ymmärretään
täällä ainoastaan sellaista nuorta miestä, joka vähintään yhden
kerran on nähty seurakunnan saarnastuolissa, olematta silti
sielunpaimeneksi vihitty. Mutta minä, viheliäinen syntinen, en ole
vielä kertaakaan saarnannut.
Suloisessa muistossa on minulla ensimmäinen ylioppilassyksy,
jolloin kiersin kinkereillä pitäjän apulaisen ja lukkarin seurassa,
ja paljastaan siitä että sangen papillisella arvokkaisuudella
ja teoloogisella varmuudella (vaikka en vielä silloin ollut
"pikkuteoloogiani" suorittanutkaan) tein lapsille kysymyksiä kaikista
kuudesta pääkappaleesta -- siitä saavutin "maisterin" arvonimen.
Mutta, oi voi, niin katoo mailman kunnia; perästäpäin sain näet
kuulla että tuo arvonimitykseni oli niin helposti annettu minulle
vain siksi, että minua oli luultu -- erääksi toiseksi, joka oli
jumaluusopin ylioppilas ja oli joskus saarnannut kirkossamme. Vaan
kaikissa tapauksissa olin silloin saanut maistaa, miltä tuntuu, kun
talonpoika pitää jotakin jonakin.
Se "joku" on jonkunlainen riemuporttien lävitse vaeltava sankari.
"Hän kulkevi kuin yli kukkien..." tekisi melkein mieleni siitä
laulaa. Ainakin hyppää tai hyppyytetään hän helposti yli niiden
vastoinkäymisten, joita me muut saamme kärsiä, joita _ei_ pidetä
"jonakin". Häntä puhutellaan kunnioittavasti, häntä syötetään
kunnioittavasti, häntä saatetaan ja opastetaan peninkulmien matkoja,
häntä kiitetään tyhjästäkin; kaikki mitä hän sanoo, huomataan
tavallista merkillisemmäksi, sanalla sanoen: häntä kohdellaan
kunnioittavasti. Ettenkö kadehtisi sellaista kunniaa? -- Sepä tietty.
Ja mitä sitten jos akkaväki jossakin paikassa olisi taipuisa minuakin
nimittämään arvonimellä, kun ukkoväki samassa paikassa heti tekee sen
kaikista kauneimman kysymyksen että "taitaa teillä olla isokin palkka
vuodessa?" "Isokin!" Kun ne edes asettaisivat kysymyksensä vähän
vaatimattomampaan muotoon, kysyisivät esimerkiksi että "onko teillä
minkäänlaista palkkaa?" niin olisi siihen varsin mukava vastata
että "ainahan sitä jonkun kipenen saapikin kun sattuu..." Mutta
näin jyrkkään kysymykseen on vaikea löytää vastausta, joka samalla
tyydyttäisi kysyjää sekä vastaajan rehellisyyden tuntoa... Täytyy
sentähden vastata noin ylimalkaan ja vähän hämärästi, sillä eihän
tässä viitsi ruveta selittämään tuota kirjailija-ammattiaan tai että
se Verner Söderström siellä Porvoossa maksaa hyvistä runovihoista
aina tuhannen markkaa...
Ei, ei! Me kaikellaiset kynänpyörittäjät ja laulun palvelijat jäämme
kuin jäämmekin tyhjäntoimittajiksi erämaan asukasten silmissä niin
kauvan kuin meillä ei ole valtionvirkaa ja vakinaista palkkaa, jonka
me rehellisesti voimme uteleville maalaisillemme ilmoittaa.
Monta kertaa on tosin minun sielussani noussut kapinallinen sappi
väittämään että "mikä huonompi ihminen minä silti olen Jumalan
edessä, vaikka ei minulla virkaa olekkaan?"... Mutta olen nähnyt
että vetoaminen sisällisiin seikkoihin ei muuta niiden mielipidettä,
joille kaikki ulkonaisuus jo on jotain "sisällistä" ja veriin
mennyttä.
Susi syököön sentään! Minähän rakastan kotipitäjäni erämaan lapsia,
mutta pitääkö minun pyrkiä virkamieheksi siksi, että hekin minua
vastaan rakastaisivat? Sillä aina kun milloin taas lähden sydänmaita
astelemaan, repeää se vanha haava sielussani tuohon leveään,
hyväntahtoiseen kysymykseen, joka kuuluu: "Mikä virkamies sitä työ
outta?"
(1899)