Se tapahtui sinä surunkuuluisana vuonna vuosisadan lopulla. Syvässä
tietämättömyyden unessa nukkui vielä erämaan rahvas pitäjän
kymmenessä kylässä -- ja nukkuuhan se yhä vieläkin -- mutta
pappiloisssa ja herrastaloissa oltiin sentään tietävinään, mitä
hetkeä ajan kellon viisari nyt osoitti. Ja tuntui ilmassa kuin
pitäisi jotakin tehdä... täälläkin, mutta kukaan ei tietänyt, mitä
oikeastaan? -- -- -- Rovasti oli seurakunnan virkamiehistä vanhin.
Hänen päänsä oli melkein kalju, ja kotiväki oli häntä jo kymmenkunnan
vuotta kutsunut ukoksi. Nimismies, lukkari ja metsäherra, kaikki
rouvineen, kutsuivat häntä siivosti "setäksi", jota vastoin
pitäjän apulainen väitteli kutsumasta häntä miksikään, ja silloin
kun oli pakko joksikin kutsua, sanoi mieluimmin vain rovastiksi,
mutta ennenkuin senkään sai sanotuksi, rykäsi ja katsoi poispäin
seinään. Miksikä hän juuri näin teki, on mahdoton sanoa. Hän oli
savolainen talonpojan poika. Kun nuot suuret uutiset saapuivat,
ei tietysti kenenkään päähän pälkähtänyt pikkusormellakaan kajota
niihin ulkonaisiin tapoihin, joihin pitäjässä oli totuttu. Että
nyt esimerkiksi kahvinjuonti tai tupakanpoltto heitettäisiin pois,
sentähden muka että maassa vallitsi vakava mieliala -- semmoista
tekoa olisi pidetty kerrassaan hulluutena, vieläpä ihmisrääkkäyksenä.
"Mitäpä meillä maalaisilla lie juuri muutakaan elämäniloa kuin
kahviloiltamme" olisi esitykseen huudahdettu kuorossa. Onneksi ei
mokomaa esitystä oltu tehty, saati ajateltukaan, ja talvi läksi
hiljakseen kulumaan kevättä kohti. Virkamiehet ajelivat vuoronperään
vieraisiin toinen toistensa luo maaliskuun rakkaina iltoina,
mielipiteitä vaihdeltiin virkeästi sanomalehtiuutisten johdosta,
seurustelu oli avomielistä ja kohtelu ystävällistä, niinkuin maalla
tavallisesti. Kaikki näytti olevan entisellään, mitään mullistuksia
ei kukaan tässä piirissä aavistanut...
Mutta rovastin päässä oli syntynyt uusi ajatus! Tahi oikeastaan se
ei hänen päässään laisinkaan ollut syntynyt, vaan muutamien hänen
omaistensa, jotka saivat sen häneen istutetuksi. Se ajatus koski niin
sanottua totinjuontia. Rovasti oli näet yksi noita vanhanaikuisia
pappismiehiä, joka kaiken elämänsä ijän oli viattomasti nautiskellut
alkohoolia totin muodossa. Hänellä oli oma herttainen "saunatotinsa"
joka perjantai-ilta, jolloin pappilassa kylvettiin, ja läheisimmille
tuttavilleen oli ukko myös halukas illan hauskuudeksi tätä ainetta
tarjoamaan. Niitä läheisimpiä tuttavia ei ollutkaan monta, pari
kolme vain, eikä pappilassa suinkaan joka ilta totivehkeitä nähty,
sillä rovasti ei mielellään yksikseen "pannut jalalle". Siivoa ja
kohtuullista oli iloliemen käyttäminen kaikin puolin ollut, ja jos
kerran kymmenessä vuodessa sattuikin, että joku pitäjän herroista
rovastin nimipäivän kunniaksi nähtiin lähtevän pappilasta hiukan
lystillisemmillä kumarruksilla, niin se ei todistanut mitään pahaa.
Itse nautti rovasti ainoastaan kaksi lasillista, ei aina sitäkään,
eikä hänellä näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, kuinka hauskaa
on todella toisinaan olla parsilleen humalassa. Sitä luontoa ei
Jumala rovastille näet hitustakaan ollut antanut. Mutta Hän oli
kuitenkin antanut hänelle taidon: hiljaisella riemulla ja tyynellä
tyytyväisyydellä nautita sen vähän, mitä hän elämässään käytti.
Sentähden oli hänen sisällinen itsetuntonsa kivenkovasti pannut
vastaan, kun hänen kaksi poikaansa, jotka, ollen nuoria pappismiehiä,
molemmat olivat innokkaita raittiusmiehiä, hänellekkin, isäukolleen
tuontuostakin kotona käydessään olivat tyrkyttäneet puhdasta
oppiansa ja kehoittaneet vanhusta luopumaan totilasistansa. "Se
on isälle hirveän vaarallistakin!" olivat he huudahtaneet. "Mutta
minähän nautin sitä niin kovin vähässä määrässä" oli ukko koettanut
puolustautua poikiensa hyökkäyksiä vastaan ja pysynyt entisessä
tavassaan.
Ja entiselleen olisi se jäänyt hänen kaikeksi loppuijäkseenkin, ellei
nyt olisi saapunut tämä valtiollinen murhevuosi, joka niin paljon
ihmeitä on aikaansaanut meidän maassamme. Mutta kuitenkaan ei sekään
välittömästi olisi saanut rovastia muuttumaan. Ratkaisevan sysäyksen
täytyi tulla likempää...
Se tuli rovastin vanhimman tyttären Assin suusta, sillä pojat olivat
poissa maailmalla. "Isä", sanoi tämä kerran illallispöydässä, "eikö
se nyt sentään ole aivan sopimatonta että pappilassakin juodaan
totia, ajatelkaas nyt -- pappilassa, jonka pitäisi olla esimerkkinä
koko seurakunnalle? Mitä kaikkea pappilan piiat saattavatkaan kertoa
kylällä käydessään siitä, kuinka herrat täällä pyhäiltoina ja
nimipäivinä pitävät lystiä lasien ääressä! Ja mitä pahaa se vaikuttaa
pitäjäläisiin: koska itse rovastikin kuuluu ryyppäävän -- sanovat
he -- niin ryypätään mekin. Se on häpeäpilkku koko pappisarvolle!
Eikö nyt isä viimeinkin saattaisi heittää pois tätä totinjuontia ja
tarjoilua? Ja varsinkin nyt, kun muuallakin näiden kovien aikojen
vuoksi on rumista tavoista yhä enemmän luovuttu. -- Niin miksei
meilläkin?"
Rovastiin ei tyttärensä asianymmärrys olisi mitään hämmästyttävää
vaikuttanut, mutta hänen viimeisten sanainsa johdosta kävi
hän vakavammaksi. Hän ei kuitenkaan heti päästänyt itsestään
minkäänlaisia myöntymyksen merkkejä, sillä hänen luonteeseensa kuului
ensimmältä itsepäisesti vastustaa... Mutta hiljaisuudessa, itsekseen
rupesi hän yhä enemmän tätä kysymystä hautomaan. "Jaa", sanoi hän
itselleen, "ehkä olosuhteet minulta sitä _vaativat_." Ja asia alkoi
häntä oikein polttaa, Väliin yölläkin hän siihen heräsi...
Niin suostui hän vähitellen ja ilmoitti eräänä päivänä perheelleen
sen varmana päätöksenä. Kohta koittavasta vapunpäivästä lähtien se
oli tapahtuva! Tyttäret päästivät ilon huudahduksen, mutta ruustinna
oli vaiti...
Koitti vapunpäivä -- luminen, kylmähkö, paisteeton vapunpäivä
kaukaisessa Pohjolassa. Korkeiden kinosten yli ajelivat vieraat
reissä pappilaan -- ikivanha tapa näet oli että ensipäivänä
toukokuuta pitäjän "paremmista" perheineen kokoontui rovastilaan
jo päivällisiksi. Ruustinna oli aina niin ystävällinen ja
vierasvarainen, ja vapun iltapäivä oli miehillä aina niin suloisesti
kulunut rovastin puolella, jossa pitkästä ajasta kaikki taas saivat
tavata toisensa, ja jossa lämmintä totiakin tarjottiin...
Ystävällisesti nytkin vieraat otettiin vastaan, päivälliset syötiin
niillä pienillä kohteliaisuuksilla ja vähän kömpelöillä kursailuilla,
jotka maaseudulla kuuluvat etikettiin, ja päivällisen syötyä
hajaannuttiin taas sisähuoneisiin, miesväki tupakoimaan, rouvasväki
kahvia odottamaan ja toisiansa salaisesti tarkastelemaan. Rovastin
tyttäret olivat harvinaisen herttaisella tuulella, niin että se tuuli
muihinkin vaikutti, ja iltapäivä lähti hilpeästi kulumaan.
Nyt olivat taas molemmat sukupuolet koolla salissa. Ne virkamiehet,
jotka olivat onnellisissa naimisissa, katselivat hymyillen
eukkojansa, ne taas, jotka olivat onnettomassa avioliitossa -- nekin
antoivat nyt tyytyväisyyden loistaa kasvoistansa, nähdessään kuinka
hyvässä valossa heidän vaimonsa osasivat seurassa esiintyä, mutta he
pysyttelivät kuitenkin näistä vähän loitommalla kuin toiset.
Pappilan sisäpiika kantoi suuren tarjottimen heleänvärisellä
nesteellä täytettyjä pulloja pöytään. Hänen perässään tuli
ruustinna... Silloin asteli rovasti äänetönnä keskelle lattiaa,
pysähtyi liikkumattomaksi ja rykäsi -- hetki oli tullut. Isommassa
maailmassa olleet älysivät että rovasti aikoi pitää jotain puheen
tapaista ja nousivat ylös. Talonpoikaiset nousivat myös uteliaina
nähtyään että jotain erikoista oli tekeillä. Naisväkikin nousi
ja kaikki kokoontuivat isoon piiriin rovastin ympärille. Kaikki
keskustelut olivat vaijenneet ja salissa vallitsi juhlallinen haudan
hiljaisuus...
"Näinä surull..." kuultiin rovastin alkavan totisena, mutta ääni
takertui kurkkuun ja hänen täytyi kovasti rykäistä. "Näinä --
surullisina -- aikoina..." alotti hän uudestaan matalalla äänellä
ja harvakseen lausuen jokaisen sanan -- "jolloin me kaikki olemme
kuulleet ja -- tiedämme mitä -- täällä -- rakkaassa -- isänmaassamme
-- on tapahtunut ja että... ja ymmärrämme että -- kansallinen
velvollisuuskin -- vaatii uhrautumaan -- yleisen hyvän -- tähden --
ja koska -- epäilemättä -- se osoittaa kaunista esimerkkiä että --
näin pappilapaikassa... ja ettei se vaikuttaisi pahennusta tai huonoa
esikuvaa -- että me säätyläiset -- vaikkakin kohtuullisesti -- olemme
nauttineet -- sen vuoksi minä... ja minä lämpimästi -- kehoitan
muitakin -- yhtymään... näinä surullisina aikoina... hmm, niin, näinä
surullisina aikoina... -- -- --"
Rovastin puhuessa oli syntynyt kiusallisen pitkä väliaika, jona
toinen hänen tyttäristään seisoi kalmankalpeana värähdellen, toinen
tulipunaisena hikoillen. Mutta vanhus pääsi jälleen jäljille, rykäsi
arvokkaasti ja lopetti tavallista varmemmalla äänenpainolla: "--
ja siis olen minä päättänyt että tässä minun talossani... ja etten
tästälähtien itse -- missään tilaisuudessa väkeviä juomia nautitse --
enkä niitä muillekkaan tarjoa."
Siihen oli puhe päättynyt, ja päästäen helpotuksen huokauksen astui
nyt rovasti pöydän ääreen kehoittaen hyväntahtoisella nyökkäyksellä
vieraitaan ottamaan lasin kotitekoista simaa ja juomaan "tämän asian
kunniaksi".
Mutta pitäjän herrat olivat kuin puusta pudonneet eikä kukaan
tahtonut ensimmäiseksi liketä tätä pöytää. Vasta kun naisväki sekä
eräs nuori naapuripitäjän virkamies, joka innokkaasti hyväksyi
ehdotuksen, olivat käyneet kilistämässä malja kourassa seisovan
rovastin kanssa -- liikahtivat hekin paikaltaan ja ottivat lasit.
Mutta rovasti huomasi heidän kasvoissansa sellaisen jäykän ilmeen,
mitä hän ei ikinä ennen niissä ollut nähnyt. Pitkä ja hoikka
nimismies oli kuin seipään nielaissut, mutta samalla sen saanut
sisässään onnellisesti katkeamaan -- hän oli kohtelias, mutta
suupielissä piili ivaa... Lihava pitäjänapulainen, hän joka ei
rovastia miksikään kutsunut, höhisi vierustoverilleen hiljaa: "niin,
niin... hyvähän se oisi..." mutta silmät seisoivat kalseina hänen
päässään eikä hän mennyt rovastin kanssa kilistämään. Enin näytti
asia koskeneen "Meesakkiin", lapsellisen naiviin "fosmestariin", joka
oli pitäjän suurin pilajuttujen kertoja ja tähän asti rovastinkin
hauskin totitoveri. Hänen silmänsä olivat vielä äsken niin iloisesti
säteilleet, hänen kasvonsa hymyilleet kuni lämmin ilta-aurinko,
hänen ikuinen jäsenkolotuksensa oli ollut kuin unohduksissa --
mutta nyt olivat äkkiä hänen silmänsä käyneet melkein vihaisiksi,
kasvonsa ankariksi, ja surkeasti vääntäen ruumistansa murisi hän
puoliääneensä että "oli ihan joutavaa että ukko, jolla ei ikinään
ole ollut hatussa, vanhoilla päivillään nyt rupesi hulluttelemaan!"
Ja samalla hän teki niin merkitsevän kokokäänteen kuin osasi ja
poistui ensimmäisenä herrain kamariin. Mutta paksu, tyhmänylpeä
maakauppias Pussila, joka ei puheesta paljoa ollut ymmärtänyt, vaikka
oli sangen viisaan näköisenä mielestään seisonut herrain joukossa
sääret hajalla, kädet seljän takana ja hiljaa huojutellen ruumistaan,
astua töpösteli vieraskamarin peilin eteen -- niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut -- ja jäi siihen pitkäksi aikaa peilailemaan leveää
punaista naamaansa. Kaivoi taskustaan pienen kammankin, jonka oli
tuonoin ensimmäisellä Pietarimatkallaan ostanut, ja raapi verkalleen
ihraista tukkaansa. Tahallaan hän sen teki kaikkien nähden, sillä
hän oli jostakin saanut päähänsä että tämmöinen kuvastimen edessä
seisominen oli korkein aste hienointa herrassivistystä...
Kun kaikki miespuoliset vieraat olivat yksitellen kokoontuneet
herrain puolelle ja rouvasväki oli jätetty saliin vapaasti
riemuitsemaan tästä uudesta tapahtumasta, rupesi rovasti hiljakseen
tiedustelemaan kaikilta erikseen, eivätkö he aikoneet seurata hänen
esimerkkiänsä. Mutta ei yksikään pitäjän herroista siihen suostunut.
Ei yksikään! Ja harmaahapsinen vanhus näki seisovansa ypöyksin
ehdottoman raittiuden taistelutanterella...
Hän tuli araksi, lähestyi hyvää toveriansa Meesakkia, joka istui
loukkautuneen näköisenä nurkassa, ja kysyi:
-- Oletko suuttunut nyt minuun, Meesak?
-- En. setä Sebulon, en minä ole suuttunut, sanoi tämä, mutta se on
joutavaa... se on aivan joutavaa! sanon minä... Antaa nuorten siellä
mailmalla juoda vettä ja siirappia ja mitä ikinä tahtovat -- mutta me
vanhat täällä maalla... eikö horna! mitä se meihin kuuluu? me menemme
hautaan kyllä muutenkin...
Ei ollut kumma että hyvä Meesak vielä oli vähän kuohuksissa, sillä
puolen tuntia takaperin oli hän juuri tuudittanut itsensä siihen
suloiseen tunnelmaan, joka käy sen hetken edellä, kun tietää kohta
saavansa höyryävän tuutingin nenänsä alle. Samoin vallesmanni,
kanttori, pastori ynnä joku muukin olivat liekin äskettäin hengessään
tunteneet esimakua tästä ihanasta aineesta. Pitäjänapulainen oli
lisäksi kuullut lasien helinää ruokahuoneesta ja otaksunut että
sieltä ne nyt totivehkeet ovat tulossa -- mutta se oli ollutkin
vain tuota imelää simaa, mitä niissä tarjottiin. Olipa hän kaiken
lisäksi ollut tuntevinaan sieramissaan ikäänkuin hienon konjakin
haiskahduksen, kun sisäpiika oli auki letkauttanut ruokahuoneen
oven...