Se oli pikkuinen, pahannäköinen, mustahko luppakorva koira. Mitä
rotua se oikeastaan oli, sitä eivät pitäjän sivistyneimmätkään
varmaan osanneet sanoa. Se oli rakkikoiran kokoinen, mutta tavallinen
rakkikoira se nähtävästi ei ollut, muutamat kirjanoppineet väittivät
sitä "silkkikoiraksi", sillä sen villa tuntui käteen niin hienolta
ja pehmeältä kuin silkki ja sametti... Samantekevää muuten, mihin
luokkaan ja koiralajiin luonnontutkijat sen lukivat, siitä ei sen
isäntä, pastori Möhönen, koskaan riidellyt. Pääasia vain että hän,
pastori, oli tullut sen oikeaksi elatusisäksi ja kasvattajaksi,
silloin kuin se orpona jäi ulisemaan järven rannalle, kun entisen
pitäjänapulaisen leski oli armovuotensa loppuun elänyt ja ikuisiksi
ajoiksi lähti pois pitäjästä. Hänelle, leskelle, oli Jumala muutenkin
siunannut lapsukaisia jo tarpeellisen lukumäärän, ja vaikka se
näiltä heruttikin silmistä katkeria kyyneleitä että täytyi erota
Pikusta, niinkuin Ressua entiset omistajansa kutsuivat, niin
huomasi ymmärtäväinen leski kuitenkin parhaaksi ettei koiraa otettu
muuttovenheeseen, vaan annettiin ankara määräys rannallaseisoville
että se ensi tilassa oli kuljetettava uudelle pastorille. Ja niin sai
pastori Möhönen itselleen oman koiran, uudestaristi sen oman makunsa
mukaan Ressuksi ja oli sangen tyytyväinen lahjaansa.
Miksikä Ressu oikeastaan oli voivotellut eroaan leskestä ja hänen
lapsistaan, on vaikea sanoa, sillä vielä näiden saman katon alla
eläessä oli se niin kiintynyt uuteen pastoriin, että syrjäinen jo
heti alussa olisi luullut sitä hänen koirakseen. Jo silloin oli se
makaillut hänen kamarissaan ja seurannut hänen askeleitaan kartanolla
ja takapihalla, ja kun leski lähti vieraisiin kylälle, oli se ollut
hyvin epätietoinen, mennäkkö mukaan vai jäädä pastoria vartioimaan,
mutta jos pastorikin, jolle Jumala oli antanut verkkaisuuden lahjan,
myöhäsemmällä joutui lähtemään samaan paikkaan, silloin oli Ressukin
valmis ja varma. Sentähden oli pastori tunteissaan pitänytkin Ressua
jo omanaan.
Mutta nyt oli se hänen omansa ei ainoastaan tunteen, vaan myös
järjenkin mukaan, oma kokonaan.
Hän myhähteli tätä onneaan ja pyyhkäisi sivellen koiraa pari kertaa
lihavalla kämmenellään.
-- Res-su!... sanoi hän sille vain, mutta tämä merkitsi paljon
viisaalle koiralle, jonka saparomainen häntä heti alkoi pyöriä kuin
väkkärä. Se tunsi ylenpalttista riemua pastorin hyväilystä, ja sen
ruskeat silmät, jotka olivat syvällä villojen ja turpakarvojen
sisässä, säkenöivät niin palavaa rakkautta pastoriin että tämän
sydäntä ihan liikutti, ja hän tunsi tuosta pikkuisesta koirasta
saaneensa ikuisen ystävän, joka ei milloinkaan hänestä luopuisi. Ei
milloinkaan! minne ikinä hän menisi ja mitä ikinä tekisi. Ja samasta
hetkestä alkaen hänessä itsessäänkin syntyi pysyväinen rakkaudentunne
Ressua kohtaan. Rakkaudentunne? nauratte te. Niinpä niinkin,
pastori Möhönen ei ainoastaan pitänyt koirastansa, vaan todentotta
sitä rakastikin, sillä se tunne asui hänen kaikessa sielussaan ja
keskellä omaa saarnaansakin hän toisinaan Ressuansa muisti, kun tuon
uskollisen palvelijan kuva välähti hänen mielikuvituksessaan. Silloin
lämpeni hänen sydämmensä, silloin hänen kielensä pehmeni pehmoista
pehmeämmäksi, ja hän saattoi tuntikausia puhua seurakunnalle kuinka
pienessäkin voi piillä suurta, kuinka raamattu käskee ihmisen
rakastaa lähimmäistänsä niinkuin omaa itseänsä ja kuinka ei saa
katsoa persoonaan eikä muotoon, sillä, sanoo Herra Zebaothi, autuas
on se, joka viheliäistä armahtaa...
Ja silloin seurakunta tuli liikutetuksi pastorin lempeästä ja lämpöä
uhkuvasta saarnasta, miesväki vaipui suloiseen horrosuneen penkkejä
vastaan, mutta vaimoväen puolelta kuului hiljaista nyyhkytystä, ja
nuoret piikaihmiset, ne, jotka olivat olleet tyytymättömät omaan
ulkonäköönsä, katselivat ylös saarnastuoliin sellaisella rohkeudella
ja luottamuksella, että jos pastori, joka vielä oli poikamies, sen
olisi huomannut, niin hän varmaan olisi vähän hätkähtänyt ja hiukan
asetellut sulosanaista suutansa. Ja kun jumalanpalvelus vihdoin oli
loppunut ja seurakuntalaiset pienissä parvissa palailivat kirkosta,
kuului sieltä täältä äänekkäitä kiitoslauseita: "Siinä se on oikea
pappi"... "puhuu kauniimmasta kuin itse evankeliumi"... "sillä
papilla se on elävä henki"... Mutta ei yksikään osannut arvata,
mikä oli ollut lähimpänä vaikuttimena pastorin mainioon rakkauden
saarnaan, eikä yksikään sillä päätänsä vaivannutkaan, sillä olihan
päivän selvää että miehessä asui herranhenki. Eivätkä vaimoihmiset
suinkaan olleet "sananunhottavaisia kuulijoita", vaan he alkoivat
näistä puolin piirittää pastoria kotona ja kylässä, pelloilla ja
vainioilla; soutivat hänet vieraisiin luoksensa peninkulmien päähän,
syöttivät häntä leipäjuustoilla ja riisiryynipuurolla, istuivat hänen
jalkainsa juuressa ja halusivat kuulla yhä enemmän sitä suloista
evankeliumin oppia, jota hän heille oli kirkossa julistanut.
Se oli suloista aikaa pastori Möhöselle, nämät olivat maallisen
autuuden juhlahetkiä hänen elämässänsä, kun hän pyhäisinä iltoina
noin istui sanaa selitellen suosivan piirin keskellä ja Ressu
siinä makasi häntä likinnä, hiljaisena, nöyränä, silloin tällöin
tirkistäen pastorin silmiin, josta tämä niinkuin ennenkin aina sai
uutta virikettä raamatunselityksiinsä. Mutta kun hartaushetki oli
loppunut ja emännät ja talontyttäret kilvan kantaa hynttyyttivät
pöytään suuria kivikupillisia höyryävää riisiryynipuuroa, isoja
viilipyttyjä, täysikuun kokoisia leipäjuustoja, pari kannua tuoretta
maitoa kerrallaan tai mitä muuta talo taisi parasta tarjota, silloin
meni pastorin pyöreä naama leveään hymynsekaiseen irvistykseen, ja
himokkaasti silmiään suistellen istui hän ruokapöytään, äärettömän
onnellisena ja tyytyväisenä tämän mailman hyvyyteen. Juhlallinen
hiljaisuus vallitsi silloin huoneessa, josta kaikki talonväki
oli poistunut, kuului vain säännöllisiä maiskahduksia ja silloin
tällöin joku lihavuuden ähkäys, ja suurella hartaudella seurasi
Ressu jokaista palaa, joka sen isännän huulille kohosi -- ei
sentähden että se, kuten tavalliset koirat, olisi noita paloja
omaan suuhunsa himoinnut, vaan sentähden että se nautti siitä
että sen isäntä nautti ja hiljaa riemuitsi hänen täydellisestä
hyvinvoinnistaan. Mutta kun talonpojat huomasivat että pastorilla
oli koira, josta tämä näytti paljon pitävän, alkoivat he sillekkin
osoittaa suosiotansa, talontyttäret hyväilivät sitä erikoisella
lempeydellä ja Ressun pienoinen mahalaukku sai olla alituisessa
sulatustyössä -- kuten rakkaan isäntänsäkin avara vatsa. Niin
lihoivat he molemmat seurakunnan sielunhoidossa, ja eräänä päivänä
selitti pastori naurahdellen likeisimmille miestuttavilleen että
hän oli kauppiaassa käydessään pilanvuoksi itsensä punnituttanut ja
painot olivat näyttäneet -- ei vähempää kuin 100 kiloa. Siitä alkaen
sai tosin pastori alati kuulla pientä leikkipuhetta "sadan kilon
säkistä", mikä puhe häntä toisinaan vähän suututtikin, koska siihen
sotkettiin pientä pilkkaa myös hänen hitaudestansa, mutta Ressu
oli ylpeä herransa harvinaisesta turpeudesta ja näytti juostessaan
hänen edellään maantiellä ikäänkuin tahtovan sanoa: "katsokaa koko
pitäjä ja kristillinen seurakunta: tämä on se minun herrani, jota
minä palvelen, sillä tämänkaltaista ei ole toista." Ja pastori itse,
joka puhkuen ja puhallellen asteli Ressun jäljessä, näytti myös
ajattelevan: "katso sinä kristillinen seurakunta, tämä on yksi niistä
pienimmistä, joka minua palvelee, ja niin uskollista palvelijaa ei
löydy kellään muulla!"
Niin vierivät viikot ja kuluivat kuukaudet. Pastori hoiteli
vieläkin hiljalleen vaimoväen sieluja, vaimot hoitelivat pastorin
ruumista, Ressu reppasi pastorin airueena, samalla ikäänkuin
edustaen hänen persoonaansa. Missä ikänä pastori oli tai liikkui:
kotona, kirkossa, kylämatkoilla, siellä nähtiin myös Ressun pieni
saparohäntä heruttamassa, siellä sen pieni pörröinen pää kiiltävine
silmineen ystävällisesti katseli niitä ihmisiä, joiden keskuuteen
rakastettu isäntä kulloinkin suvaitsi saapua. Usein suuntasi
tämä rakas isäntä askeleensa isoa-pappilaa kohti ja silloin oli
Ressulla tuo tärkeä airueen toimi. Se jätti jälkeensä hitaasti
kävelevän, mäissä hikoilevan isäntänsä, riensi nopeasti, mutta
arvokkaalla tyyneydellä edeltäpäin taloon sekä ilmausi iloisin
katsein ruustinnan eteen ikäänkuin virkkaen: "hän tulee! hän tulee!
-- minun herrani ja kuninkaani, hän lähestyy teitä; valmistakaa
sijaa!" Ja paikalla pantiinkin pappilan iso kahvipannu tulelle,
ja ruustinna kävi sanomassa rovastille että pastori oli tulossa,
"koska Ressu näkyy olevan täällä". Se oli varma merkki, sillä ei
milloinkaan Ressu yksikseen kylään juossut. Mutta tapahtuipa kerran,
eräänä talvipäivänä, kun Ressu taas oli ilmaunut isoon pappilaan, ja
ruustinna toimitti piikansa viemään kahvia sisälle, "koska pastori
on täällä" että piika palasi ihmeissään takaisin kertoen että "eihän
siellä pastoria ollutkaan" ja vaikka koko päivän odotettiin, ei tätä
sittenkään kuulunut. Silloin arvasi ruustinna että Ressu oli mahtanut
surkeasti erehtyä uskollisuudessaan -- ja niin todella olikin, sillä
perästäpäin kuultiin että pastori kyllä oli ollut liikkeessä pappilan
tiellä, mutta poikennutkin mäen alta halkometsään ja sieltä palannut
kotiansa. Toisen kerran taas sattui että Ressu, joka muuten hyvin
tunsi sabattipäivän tavat, sunnuntai-aamuna ei ollut huomannutkaan
isäntänsä kirkkoonlähtöä, vaan laukkasi isoon-pappilaan ja istuskeli
pirtin porstuassa aina kello 6:teen illalla, luullen pastorinsa
silloin tulevan ulos pirtistä. Mutta kun tätä ei mainitulla ajalla
näkynytkään, lähti se alakuloisena kotiansa, jossa ilokseen jo
tapasikin kadotetun aarteen. Erehdys oli tapahtunut sentähden että
pastori koko edellisen viikon oli kulkenut isonpappilan pirtissä
rippikoulun-pidossa, mutta pyhän tultua tapansa mukaan mennyt
kirkkoon.
Ainoat paikat, joihin Ressulta pastorinsa seurassa pääsy oli
kielletty, olivat kinkerit ja saarnastuoli. Sulasta rakkaudesta
näet pastori ei tahtonut Ressua pitkille kinkerimatkoille ottaa,
säälien etupäässä sen jalkavaivoja ja ehkä myös peljäten pienen
ystävänsä vilustumista tai jotain muuta tapaturmaa. Ilman koiraa
nähtiin silloin pastori Möhösen työntäytyvän ulos kotinsa portista,
Ressun jäädessä surkeasti vikisemään lukittujen ovien taakse.
Kun pastori sitten parin viikon perästä koteutui vaivaloiselta
pitäjänkierrokseltaan ja tiedusteli palvelijaltaan, miten koira
oli sillä aikaa viihtynyt, sai hän kuulla että tämä oli kuluttanut
päivänsä alituisella makaamisella, mutta illan pimetessä oli se joka
ehtoo mennyt keittiön korkeille portaille istumaan ja päästellyt
siinä ulkoilmaan niin haikeita ja surullisia ulvahduksia suustaan
että aivan oli sydäntä vihlonut. -- Ressu rukka... höhähti silloin
pastori mitä muikeimmalla äänellään, hellästi raappien sohvalla
makaavan koiransa korvantauksia, ja teki vahvan päätöksen että jahka
Vongankylän kinkerit joutuvat, niin niihin hän ottaa Ressun mukaan.
Siellä näet on enimmäkseen venematkoja eikä siis tarvitse kummankaan
kävellä. Ja hän pitikin lupauksensa.
Mutta miksikä saarnastuoli oli Ressulta kielletty, sitä ei pastori
Möhönen itsekkään tietänyt. Jumalan sana sen kyllä olisi sallinut,
mutta rovasti oli vanhaan suntioon istuttanut kai jonkunlaisen
omituisen "järjestyksen" opin, niin että aina kun pastori lähti
kiipeämään sakastista saarnastuoliin ja Ressu oli livahtamaisillaan
kiinnikäyvän oven raosta hänen jälkeensä, silloin suntion muuten
lempeä koura, juuri ratkaisevalla hetkellä, armotta tempasi
uskollista palvelijaa hännästä takaisin ja sulki visusti oven.
Tällainen kohtelu oli Ressusta aivan käsittämätöntä ja se alkoi
kantaa salaista kaunaa kirkkoväärtiä kohtaan, joka, ties mistä
syystä, ei sitä päästänyt tuosta yhdestä ainoasta ovesta sisään.
Se oli ennättänyt vain nähdä isäntänsä isona möhkäleenä kohoavan
yläilmoja kohti ja sen aivoissa syntyi himmeä aavistus siitä että
tuo ovi johti johonkin pyhään paikkaan, niin -- ehkäpä taivaan
valtakuntaan. Mutta jos pastori oli siellä, niin miksei hänkin,
Ressu, siellä saanut olla? Tätä hautoi Ressu usein istuessaan
odottamassa sakastin portailla, mutta niinä sunnuntaina, joina
pastorilla oli alttaripalvelus ja Ressukin siihen vapaasti sai osaa
ottaa, haihtuivat nuo katkerat ajatukset, ja se katseli iloisella
ihmetyksellä suurta hopearistiä isäntänsä seljässä, kuunteli kallella
korvin hänen juhlallista ääntänsä ja silloin tällöin istahti päin
seurakuntaa silmäillen sitä vakavalla katseella. Hänen herransa oli
tosiaankin mahtava mies, ajatteli se, koska tuollainen ihmispaljous
häntä niin nöyränä kuunteli. Ei ole todistettu ettei Ressu kuitenkin
myöhemmässä elämässään joskus päässyt pujahtamaan kielletystäkin
ovesta sisään ja hiljaa tassutellut saarnaavan pastorin seljän
takana ja koskettamalla turvallaan tämän käteen antanut tietää että
senkin kerran oli onnistunut päästä kaikkein pyhimpään -- sinne,
jonne suntio sitä ei ollut suvainnut, vaan jonne rakas pastori sitä
varmaankin ikävöitsi.
Näillä kirkkomatkoilla sattui Ressulle entisten lisäksi myös
pari hairahdusta rajattoman uskollisuutensa tähden. Kahtena eri
sunnuntaina jäi se nimittäin kaikkien poislähdettyä istumaan sakastin
portaille siinä varmassa luulossa että pastori, vielä oli sakastissa.
Väen tungoksessa ei se ollut huomannut isäntänsä lähtöä ja vaikka
kirkkoväärti kirkon ovet suljettuaan kaikin tavoin sitä houkutteli
pois, ei se lähtenyt, vaan näytteli tälle valkoisia hampaitaan ja
jäi kuin jäikin paikalleen. Ja siinä olisi se kai istunut pitkän
ijankaikkisuuden ellei pastori siellä kotona herkullisen puolisen
sulaessa vatsassaan olisi arvannut asian laitaa ja iltapimeässä
vielä laittanut renkinsä hevosella koiraa hakemaan. Mutta täysi
työ oli rengillä saada Ressu kärryynsä, josta tämä monta kertaa
karkasi takaisin -- sakastin portaille kököttämään. Naurahdellen
ja tyytyväisenä kertoili pastori sitten seikkaperäisesti pitäjän
herroille näistä koiransa uskollisuuden näytteistä. --
"Autuas, joka viheliäistä armahtaa..." oli pastori kerran kirkossa
saarnannut.
Vähän toista vuotta oli kulunut rauhassa ja rakkaudessa, syksy oli
käsissä ja talvi edessä. Pitäjällä oli alkanut liikkua kummallisia
huhuja... Pastori Möhösen elämässä oli kaikessa salaisuudessa
tapahtunut surullisia seikkoja, jotka vaikuttivat että pitäjän
eukkoväki hiukan alkoi epäillä sielunpaimenensa hurskautta.
Tuomiokapituli... No, se ei suorastaan kuulu tähän, mutta se on
tarpeellista Ressun elämän käsittämiseksi. Mainitkaamme siis
kaikessa lyhykäisyydessä vain, että pastori Möhönen tuli menneeksi
kristilliseen avioliittoon (niinkuin naimista aina kauniisti
kutsutaan) "muotoon ja persoonaan katsomatta."
Jos tämä tapaus aluksi vaikutti pastoriin, niin vaikutti se myöskin
pastorin Ressuun. Toisinaan koiratkin ikäänkuin tajuavat isäntiensä
siveydelliset heikkoudet. Siitä alkaen kun pastorin kotielämässä
tapahtui surkeita asioita, tuli Ressukin erilaiseksi. Ei se enää
haukkunut ohikulkijoita samalla äänellä kuin ennen, ei sen ruskeat
silmät enää loistaneet samaa puhdasta iloa ja olemassaolon onnea
pastoria ja tämän tuttavia katsellessa, kuten aina ennen. Niissä
paloi kyllä yhä rajaton uskollisuus ja rakkaus pastorin persoonaan,
mutta ilmeessä oli kuin murhetta, kärsimystä, tuskaa. Ressu rupesi
nopeasti vanhettumaan, ja sen pörröiset pääkarvat muuttuivat
kellertävän harmaiksi.
-- Mikä sinun Ressuasi vaivaa? kyselivät pastorin tuttavat tämän
jälkeen.
-- Mikäkö vaivaa? -- ei mikään! höhähti pastori kylmästi. Mutta hän
oli sen kyllä itsekkin huomannut. Ja hän rakasti Ressua yhtä paljon
kuin ennenkin, rakasti melkein enemmän kuin... sitä toista.
-- Vanhuusko tuota alkanee vaivata, sanoi hän sitten lempeästi, ja
niin se on tullut kumman varomattomaksikin, tässä tuonoin ajellessa
joutui reen jalaksen alle ja taisi vähän litistyä...
Ressu makasi sohvalla ystävällisen-surullisesti katsellen pastoria
silmiin. Se näytti ymmärtävän kaikki mitä siitä puhuttiin.
Pari vuotta kului näin; pastori parrottui kovasti ja oli jo
ennättänyt pitää kolmannet kastajaiset siihen kuin Ressu vain yhdet.
-- Ressu oli nimittäin päinvastaista sukupuolta kuin pastori. Mutta
pastorin lapset saivat kaikki jäädä eloon, koska niiltä kasteltiin
ainoastaan päälaki veteen, kun sitävastoin Ressun penikoilta koko
pää painettiin veden alle, niin että ne tukehtuivat. Koiranpenikan
kasteen laita on näet aivan päinvastainen kuin ihmisen lapsen.
Ihmisen lapsen vapauttaa kaste, kuten tiedämme, kuolemasta vieläpä
perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, mutta koiran penikalle
tuottaa se armotta surman. Että pastori Möhönen hukutti penikat
sulasta rakkaudesta Ressuunsa, on sanomattakin selvää. Sen ymmärsi
kai Ressukin, sillä yhä enemmän se kiintyi häneen. Mutta uusista
suruista oli sen pää käynyt jo läpeensä harmajaksi.
Talvinen tammikuun päivä oli käsissä. Pastoria oli tultu noutamaan
pitäjälle sairaan luo. Mutta sinne oli kolmisen peninkulmaa, ja kova
pakkanen paukkui nurkissa. Jonkun matkaa ajettua huomattiin Ressun
päässeen mukaan, vaikka se oli lähtiessä jätetty kotiin. Pastori
käski kyytimiehen pysäyttää hevosen ja otti koirapahasen rekeen,
vällyjen alle. Mutta vällyt eivät olleet vahvat, ja jäällä puhalsi
viima läpitunkevasti. Pastori, jonka musta parta oli valkeassa
kuurassa, tunsi Ressun värisevän sylissään ja koetti turhaan sitä
lämmittää. Välillä käytiin eräässä talossa kahvia juomassa, mutta
siellä oli vieraskamari kylmä, ja Ressu vilustui yhä enemmän. Pastori
syötti sille sokeria, mutta tunsi omantunnon vaivoja ettei ollut
paluuttanut koiraa takaisin.
Kohta tämän matkan perästä sairastui Ressu omituiseen päätautiin.
Se alkoi voivotella kuin lapsi ja pyöriä paikallaan kuin vimmattu
ympäri lattiaa. Vihdoin oli sen tuska niin suuri että se alkoi
raivata kaikkia huonekaluja, mitä suinkin oli pastorin kansliassa.
Se, pikkuinen, vähäväkinen koira, työnteli päällään puskien edestään
tuoleja ja pöytiä sille ihan tavattomalla voimalla. Pastori kantoi
sentähden huonekalut viereiseen makuukamariin ja jätti onnettoman
Ressunsa tyhjään huoneeseen. Siellä sai se olla aivan yksikseen.
Mutta öisin heräsi hän usein sen kamaliin valitushuutoihin. Ne huudot
olivat kuin ihmisellisen tuskan ääniä, ne eivät olleet Ressun omia
-- ne olivat kuin jonkun toisen puolesta... Kenenkä? kysyi pastori
itseltään. -- Häntä kauhistutti ja hän koetti turhaan nukahtaa...
Sitä menoa oli jo kestänyt kolmatta viikkoa niin että pastorin
kärsimykset noista yötä päivää kuuluvista valitushuudoista olivat
nousseet äärimmilleen. Koko sairautensa ajalla ei koira-rievulle
olleet kelvanneet paraimmatkaan herkut, ja se näytti kadottaneen
kaiken älynsä. Ainoastaan isäntänsä vielä tunsi ja huiskutti heikosti
tälle häntäänsä, samalla kun sen silmissä hehkui kivun riutava poltto.
Paavalinpäivän iltana katosi se kotoa, ja pastori, jolla oli
vieraita, oli alakuloinen ja murheellinen. Ei se kuulunut Ressun
tapoihin tällainen tietämättä katoaminen pihasta. Jotakin outoa se
merkitsi...
Seuraavana päivänä puolenpäivän rinnassa kantoi eräs naapurin mies
kipeän koiran pastorin kammariin. Hän oli löytänyt sen kievaripihan
lumihangesta, johon se oli kaivanut itselleen kuopan ja siinä
värissyt koko pitkän talvisen yön. Siihen olisi se hiljaisuudessa
kituen kuollutkin, jos olisi annettu.
Muutamia tunteja taistelivat pastorissa vielä sydän ja järki siitä
mitä tekisi. Mutta kun lyhyt tammikuun päivä alkoi hämärtää, oli
hän tehnyt päätöksensä. Hän veti varsisaappaat jalkaansa, kohotti
koiran vasempaan kainaloonsa ja poistui kenenkään huomaamatta
pihalle, oikeassa kädessään ladattu revolveri. Tallin takalistolle
hän kaahlasi ja laski kovasti huohottaen kantamuksensa hankeen.
Revolverin suun asetti hän liki Ressun korvaa, ja kääntäen pois
kasvonsa ampui kaksi laukausta. Syrjäsilmällä näki hän koirarievun
pyörähtävän verissään hankeen ja jäävän liikkumattomaksi...
Sitten asteli hän pirttiin ja toimitti renkipoikaansa tekemään puisen
arkun ja hautaamaan Ressun väliaikaisesti lumeen.
-- Se oli siksi uskollinen palvelija, että oikean arkun se sietää,
mutisi hän tyrehtyneellä äänellä.
-- Sietääpä hyvinkin, arveli myöntyväinen renkipoika.
Mutta sisälle tultua tuntui pastorista kuin jostakin hänen sisästään
olisi reväisty kappale irti. Ja hän ymmärsi että se oli Ressun
kuolema, joka häneen niin syvästi koski...
Kevään saavuttua kaivoi renkipoika pastorin käskystä pellon
pientarelle haudan, johon Ressun raato arkussaan muutettiin. Oli
puhetta myös pienen rautaristin tilaamisesta kaupungista. Se oli
ainoa teko, millä pastori enää voi osottaa rakkauttaan kuolleelle,
uskolliselle palvelijalle.
Mutta kesäisinä tyyninä iltoina nähtiin toisinaan kissan
miettiväisenä istuvan sillä pienellä kummulla, minkä alla Ressu lepää.
-- Ne olivat hyvät ystävykset elämässään, selitti pastori totisena
tuttavilleen. -- Söivät aina samalta kupilta.
Ja hänen silmänsä herahtivat vesikiehteeseen, kun hän kaikkea
muisteli.