Satu.
Jänikset istuivat metsässä, Honkavaaran huipulla, pitääksensä
suuren kokouksen ja neuvotellaksensa yhteisistä asioistansa. Pelko
ja kauhistus oli vallannut koko heidän valtakuntansa, ja monella
olivat silmät itkusta punaiset. Isä-jänikset surivat kadotettuja
puolisoitaan, äiti-jänikset vaikeroivat surmattuja poikasiaan, nuoret
morsian-jänikset itkivät rajusti murhatuita sulhasiaan.
Kaikki oli sen Pappilan Jalon syy!
"Mitä pahaa me olemme hänelle tehneet, että hän meitä niin
petomaisesti kohtelee?" puheli eräs miettiväisenä. -- "Jos me
kuutamo-öinä teemme pieniä huvikävelyitä rovastin laihopeltoihin,
niin mitä se koiraa koskee? Rovasti itse nukkuu silloin syvässä
unessa, ja me koetamme hypellä niin hiljaa, niin hiljaa
varpaisillamme, jottemme suinkaan hänen pyhyyttään häiritseisi...
Ja onko synti syödä Pappilan pellosta? Istuin kerran kirkon lattian
alla, kun rovastin poika saarnasi. Ja voi kuinka kauniisti se
herransiunattu puhui siitä, mitä kristillinen rakkaus vaatii.
'Ruokkikaamme kaikkia pieniä raukkoja, jotka meiltä apua etsivät' --
niin hän saarnasi."
"Mutta rovasti itse ei meitä paljonkaan rakasta" -- huomautti toinen
jänis terävästi. -- "Kerran heristi hän minulle keppiänsä, kun pellon
yli laukkasin ja hän sattui seisomaan pientarella. Alkoipa vielä
kutsua koiraakin nimeltä: 'Jalo seh, usukiin!' Minä tietysti livistin
metsään minkä käpälistä läksi."
"Niin", sanoi kolmas jänis, joka asui Salmipuron niityllä. --
"Pappilan Jalo on hirveä peto. Kerrankin oli se jo niin likellä
minua, että tunsin sen kuuman läähätyksen saparossani. Sydämmeni oli
haljeta kauhusta, minulta pääsi tuskan huuto ja koko mailma musteni
silmissäni. Sitten en muuta muista, mutta kun yöllä heräsin nälän
kouristukseen vatsassani, havaitsin istuvani ontelossa puussa, mutta
peto oli, luojankiitos, poissa. Sillä kertaa siis pelastuin, mutta
kuka tietää, miten vasta voi käydä. Vanhuuskin tässä jo alkaa vaivata
ja koipeni rupeavat kangistumaan."
Näin juttelivat jänikset kertoen toinen toisellensa mitä
pöyristyttävimpiä seikkailuita siitä, mitenkä Pappilan koira oli
heitä kutakin ahdistellut.
Yhtäkkiä kaikki vaikenivat ja syntyi juhlallinen hiljaisuus, kun
puheenjohtaja nousi kannon nokkaan. Kokous alkoi nyt virallisesti.
"Arvoisat kansalaiset!" -- sanoi puhetta johtava jänis totisesti,
-- "Te tiedätte mitä varten tämä kokous on julistettu. Isien
huolestuneet kasvot ja emojen kyyneleet ovat sen kyllin kertoneet.
Huokaukset idästä ja huokaukset lännestä pakottavat meidät yhteisesti
neuvottelemaan siitä: Mihinkä toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, ettei
Pappilan Jalo meitä ahdistaisi eikä suuhunsa söisi?"
Keskustelun pani vireille Honkavaaran isäntäjänis (Jussi Honkanen),
esittäen että jänisten pitäisi ruveta varovaisemmin liikuskelemaan,
makailla päivät pitkään piilossa pensaiden ja kuusten alla, ja vasta
myöhään yöllä lähteä hiljakseen ruokaansa etsimään. Täten välttyisi
varmaankin vaara joutua sen jumalattoman julmurin kynsiin.
Esitystä vastusti Suorsan-aution pitkäkoipinen jänis (Hannes Sorsén):
"Kyllin varovaisia on oltu jo ennestäänkin", väitti hän. "Mutta vika
on siinä, että me jänikset ylimalkaan otamme liian lyhviä harppauksia
silloin kun koira meitä ajaa. Meidän on rupeaminen harjoittelemaan
pituushyppyjä; silloin haihdutamme vainolaisen pian jäljiltämme."
"Ei hypyt eikä loikkaukset meitä auta!" sanoi Jänismäen
haltija-jänis, -- "vaan koko onnettomuus riippuu siitä että me
olemme liian herkät pinkasemaan esiin piiloistamme ja siten antamaan
verekset jälkemme, aina kun kuulemme koiran haukahtelevan metsässä
tai nuuskivan vieressämme. Meidän pitäisi kylmäverisemmin tämä asia
vastaanottaa ja istua lujasti paikoillamme, vaikka koiran häntä
korviamme hiipaiseisi. Minä vakuutan teille ettei Pappilan Jalo
niinkään helposti meitä keksi, jos näin teemme."
Tätä keinoa pitivät monet uhkarohkeana ja poikamaisena
huimapäisyytenä eikä ehdotus paljoakaan kannatusta saavuttanut.
Neljäs puhuja (naisjänis Johanna) ehdotti lähetystön lähettämistä
herra papin luo evästyksellä, että koira kytkettäisiin rautaisilla
kahleilla.
Tähän tiesi viides jänis, joka asui Pappilan saunan takana,
huomauttaa, että nuoriherra kyllä pitikin Jaloa kahleissa, mutta
että ruustinna aina säälistä päästi koiran irti, ja silloin tämä
aina luikki metsään. Hän puolestaan ehdotti että kaikki jänikset
joukossa muuttaisivat pois näiltä seuduilta ja painuisivat syvemmälle
sydänmaihin.
"Mutta isänmaa? Mutta isänmaa?" kuului joukosta.
Ei tämäkään ehdotus siis saavuttanut yhteistä hyväksymistä.
"Jos rukoileisimme Jumalaa, että hän kääntäisi Pappilan Jalon
sydämmen?" ehdotti kuudes, sangen lihava ja sangen jumalinen
jänis, joka asusti Raivion niityllä, pappilan takamailla, sekä eli
kirkon-isännöitsijän laihoista.
Mutta muut jänikset pudistivat katkerasti hymähtäen päitään tälle
heidän mielestään peräti epäkäytännölliselle esitykselle.
Näin ehdotteli yksi yhtä, toinen toista keinoa, mutta kokous ei
näyttänyt voivan tulla mihinkään yksimieliseen päätökseen, mitä oli
tehtävä, ja sihteerijänis nuoli hermostuneesti käpälätään.
Yhtäkkiä nousi kannon nokkaan jänisten seurakunnan kaikkein oppinein
ja syvätietoisin jänis (Jean-Jean), josta kulki kummallisia huhuja
että hänelle Pappilan Jalo muka ei mitään mahtanut, mutta miksikä ei
koira häneen olisi kajonnut yhtä hyvin kuin muihinkin, sitä ei kukaan
ymmärtänyt; luultiin että se oli ainoastaan hänen kunnianarvoisen
persoonallisuutensa ansio. Nousi kannon nokkaan tämä jänis, pyyhkäisi
hienoja viiksiään, avasi suunsa ja lausui:
"Kunnianarvoiset veljet ja sisaret, jänisten seurakunta! Että me nyt
olemme kokoontuneet keskusteluksemme siitä, mihinkä toimenpiteisiin
olisi ryhtyminen, jotta ei pappilan koira, Jalo, meitä raateleisi ja
meitä alati vainoaisi, ja koska tässä arvoisassa kokouksessa jo on
pohdittu kymmeniä erinkaltaisia ehdotuksia sen asian parantamiseksi,
mutta ei yksikään ole saavuttanut kokouksen yksimielistä kannatusta,
niin pyydän minäkin puolestani esiintuoda sen, mitä minä tästä
asiasta arvelen. Rakkaat ystäväni! Minä ilmaisen teille tässä
ihmeellisen luonnon salaisuuden: Pappilan Jalo on -- suuri pelkuri.
Hän pelkää kanoja, hän pelkää karitsoita, hän pelkää pieniä
vasikoita! Miksi ei hän siis pelkäisi meitäkin?... Tähän asti on
ollut niin, että me jänikset aina ja joka paikassa olemme näyttäneet
erityistä pelkoamme tuon koiran suhteen, niin että hän siihen on
tottunut, pitäen sen luonnollisena -- ja siitä syystä meitä halveksii
ja haukkuu. Mutta jos nyt tästä lähtien tehtäisiin se temppu, ettei
näytetä hänelle peljästystämme, vaan, päinvastoin, täydellistä
kylmäverisyyttä, niin uskonpa että hän heittää meidät rauhaan.
Minä panen pääni panttiin, että jos jokainen meistä, niin pian kun
tuntee Pappilan Jalon olevan kintereillään, yhtäkkiä, sopivassa
tilaisuudessa, kääntyy ympäri ja laukkaa suoraapäätä petoa vastaan,
niin tämä siinä määrin hämmästyy tavattomasta kohtelusta, että häntä
koipien välissä pakenee -- jumalavita! sanon minä -- Pappilan peto
pakenee meitä jäniksiä, jos vain näin teemme!..."
"Hyvä -- hyvä! bravoo bvavissimo!" kuului joukosta. "Biss!"
karjuivat muutamat hullautuneina kuten konsertissa.
Tämän oppineen jäniksen ehdotus herätti näet ääretöntä huomiota
ja riemua kuulijakunnassa, ja hyväksyttiin suurella melulla.
Kokous siis päätti että jänis, joka tästä lähtien joutuu ajon
alaiseksi, kääntyköön rohkeasti ajajaansa vastaan, vieläpä sopivassa
tilaisuudessa antakoon pienen korvatillikan Pappilan Jalo-lurjukselle.
"Pääasia on että asetumme sieluissamme hänen yläpuolellensa!"
"Ja muistakaa pojat, ettei peljätä!" huutelivat jänikset toisilleen
hajaantuessaan eri haaroille metsiin.
"Ei peljätä!" kajahti kaiku sadankertaisesti kaikilta ilmansuunnilta
sinisessä korvessa.
Honkavaaralla oli kokouksen lakattua elämä taas hiljennyt. Muiden
mentyä jäi ainoastaan sen paikan isäntä-jänis kyyköttämään kivelle.
"Jumalan kiitos!" sanoi se itsekseen. "Mekin, jänikset, olemme
saaneet uusia aatteita."
* * * * *
Pappilan Jalo oli sillä aikaa nähnyt pahan unen. Se näki usein pahoja
unia sen tähden että sillä oli omantunnon vaivoja kaikista julmista
teoistaan. Mutta tällä kertaa se näki unta, että jänis, jota se oli
takaa-ajavinaan, yhtäkkiä muuttui sitä itseään paljon suuremmaksi ja
tuli suoraan hänen päällensä. Uni oli niin elävä, että Jalo parka
ulvahteli hädissään ja liikutteli kiihkeästi jalkojaan aivan kuin
todellisuudessa laukatessa. Pappilan tytöt sattuivat tämän näkemään
ja rupesivat nauramaan. Jalo heräsi heidän nauruunsa ja hieroi
häpeissään silmiään. Samalla tuli ruustinna ja sanoi: "Jalo raukka,
kun aina täytyy olla kiinni." Ja päästi koiran irti. Jalo juoksi
hilpeänä metsään ja unhoitti pahan unensa. Juoksi pitkin Viitalan
kankaan polkuja -- ja sai heti sieramiinsa tuoreet jäniksen jäljet.
Läksi nuuskien koikkelehtimaan perässä ja alkoi kaikuvasti haukkua.
Hei vaan, kuinka sitä mentiin! Jäljet kiersivät pappilan rantatielle.
Jalo tuulena perässä, valkoinen hännäntupsu heilahdellen korkealla
ilmassa...
Mitä kummaa?
Yhtäkkiä mäen rinteessä näki se pitkäkorvaisen elukan uhkaavasti
tulevan suoraan vastaansa. Silmät ylpeästi häneen tähdättyinä... Voi
kauheata! Tätä ei Jalo kestänyt. Se muisti hirmuisen unensa ja --
tyrmistyi. Kääntyi säikähtyneenä takaisin ja juoksi Pappilaan, häntä
surkeasti roikkuen koipien välissä, väristen koko ruumiiltaan.
Mutta jäniksiä nauratti niin että mahat olivat haljeta. Ja aina
kun Jalo heitä uudelleen yritti ahdistamaan, tekivät he saman
tempun: säikäyttivät koiran pahanpäiväisesti kääntymällä suoraan
sitä vastaan. Pappilan Jalosta oli tämä tällainen niin hirveätä
luonnonmullistusta, että se oli tulla hulluksi mielenliikutuksesta.
Ensi kertaa elämässään oli sen täytynyt ruveta ajattelemaan että
jäniskin oli _jotakin_. Ja vähitellen lakkasi se kokonaan ajamasta
jäniksiä.