(Muistelma pitäjältä palattua)
Minut oli vallannut intohimo saada tappaa karhu. Pitäjän syrjäkylissä
olivat ne raadelleet jo kymmenkunnan lehmää, vaan niitä itsiään ei
oltu ainoatakaan kesän kuluessa hengiltä saatu. Ei sitä paljon oltu
koetettukaan. Oli tosin muutamista taloista haaskalta vahdittu, mutta
vahtiöinä ei peto ollut nähnyt hyväksi saapua, oli kai saanut vihin
vainoojistaan ja koreasti poikessa pysynyt. Yhden talon haaskalla
sanottiin sen kuitenkin vahtuuaikanakin käyneen pimeänä elokuun yönä,
mutta mitäs siitä: miehet, jotka talailla istuivat, olivat kovin
hätääntyneet, ja kontio oli tömistänyt tiehensä, tosin kolmella
jalalla, saatuaan haavan neljänteen, mutta tämä -- niinkuin Vuokin
Vilkko sanoo -- on pakenevalle karhulle samaa kuin panisi sille vielä
"viidennen jalan" lisäksi. Ja niin pelkureita olivat miehet olleet
että vasta päivän valon koitteessa uskalsivat laskeutua alas puusta
pedon jälkiä tarkastelemaan. -- Nämät olivat viimeiset kuulumiset
karhusta niillä tienoin, senjälkeen ei varmasti tiedetty, oliko se
vielä seuduilla ja saattoi siis milloin tahansa rynnätä lehmikarjaan,
vai oliko ehkä laukauksesta ottanut siirtyäksensä kauvemmaksi,
rajasydänmaita vasten. Kaikissa tapauksissa tiedettiin sen elossa
olevan. Ja olihan niitä tietysti muitakin...
Kummako siis että minussa oli syntynyt kiihko petoa tappamaan?
Vaikkapa vain kolmijalkaistakin. Se olisi sentään toista kuin
kaikki kaksijalkaiset karhut... Saadappa kerrankin hengiltä oikea
karhu, oikea sydänmaan karvainen tallukka -- "mörkö", "peto",
"metsän pi'e", "mehtä", "mehtäläinen", "se" -- miksi kaikeksi ne
sitä ylimaassa sanonevatkin, kun eivät suoraan uskalla karhuksi
nimittää... Jos saisi sen tapetuksi, niin minustahan tulisi
yhtäkkiä ihan kuuluisa! Lähettäisin siitä jännittävän kertomuksen
pääkaupungin lehtiin, kuvailisin kuinka se kita avoinna ja kovasti
kiljuen, hirmukourillaan jo heittäytyi päälleni ja oli juuri... kun
ratkaisevalla hetkellä... minä... minä itse... niinkuin ymmärrätte.
Pikkukaupunkien sanomalehdissä kierteleisi uutinen että "nuori
runoilijamme X. Y. on hiljakkoin ampunut karhun..." j.n.e. Ja suuri
yleisö, joka ei sitä ennen ikinä ole kuullut sen-nimistä runoilijaa
olevankaan, tulisi nyt uteliaaksi, ja minä saisin olla varma siitä
että kustantajani maksaisi minulle tinkimättä kaksituhatta markkaa
ensimäisestä teoksestani, jonka nimeksi tulisi "Metsänkuningas"
ja jossa olisi erityinen sarja "Mesikämmenen sonetteja"... Hm...
Ystäviltäni saisin onnittelulta "uuden suunnan perustajana nuoressa
kirjallisuudessamme", minut pyydettäisiin maamme metsästysseuran
jäseneksi, ja minunkin kuvani pantaisiin paistamaan "Suomenmaan
karhuntappajain albumiin", jommoinen julkaisu kai piankin
toimitetaan...
"Älä myö nahkaa ennenkuin olet karhun kaatanut!" suhisi joku
sivusävel korvissani, mutta en ollut nyt muistavinanikaan tätä
vanhaa lukukirjan-tarinaa, jota ennen koulussa luettiin. Valelin
vain innokkaasti peukalonpään kokoisia lyijykuulia kynttiläjalkaan
-- tein tätä kaikessa hiljaisuudessa omassa vinttikarnarissani,
jonka uuninpesään olin virittänyt iloisesti loimuavan lastuvalkean.
Kun kuulat olivat vuollut ja talin sekä ison ruutimäärän kanssa
hylsyihin upotetut, piti niitä ensin koetella, mihin ne kelpaavat.
Vanha Napoleonin kuva toisessa kädessä, pyssy toisessa, hiivin
illan suussa aidan taakse ja naulaan pilkan pajan seinään. Mittaan
viisikymmentä jalkaa seinästä ja asetun puun taakse. Karhun kuvahan
tässä tietysti olla pitäisi, mutta oli nyt menneeksi tämä Ranskan
keisarin kuva. Pidätän henkeä ja laukaisen... Räikeä pamaus, jymäys
hirmuinen pajanseinästä ja kova sysäys olkapäässä -- kaikki yhdessä
silmänräpäyksessä. Sitten kaukaisia kajahduksia vuorista järven takaa
ja kovaa töminää pellonpientarelta, jossa hevonen on kiskaissut
itsensä irti rautakangesta, johon se on ollut köydellä kiinnitetty...
Valkoisen savun sisää juoksen pajanseinää kohti: hurraa! -- "karhu"
on saanut kalloonsa, kuula on sattunut. Se on uponnut tehden ison
reijän läpi jykevän seinähirren, ei puukon terä sen reikää täytä...
Kyllä mokomalla mukulalla metsän kuningas kaatuu. Kaatuu lempo soi!
Mutta kun sitten jouduin sinne peninkulmain takana torkkuvaan
syrjäkylään, jossa karhu viimeksi oli liikkunut, ja ypöyksinäni
tapasin itseni astelemassa viiden neljänneksen pituista
polkutaivalta, niin alkoi intohimoni asettua. Hulluhan minä olin,
joka semmoisissa haaveissa olin pitäjälle lähtenyt! Olin kotoa
lähtiessäni selittänyt meneväni "kansansivistämisretkelle", mutta
laukussani painoi ainoastaan ampumatarpeita, niiden joukossa
seitsemän raskasta karhulatinkia... Seitsemän --? Sillä voi taitava
ampuja saada seitsemän karhua... Mutta olinko minä mikään taitava
ampuja ja olinko ensinkään mikään karhunampuja. Eikö siihen vaadittu
englantilaista kylmäverisyyttä ja paljon hermoja, toisin sanoen --
ei laisinkaan hermoja. Vaan toisekseen, eihän kukaan tiedä ennenkuin
koettaa; jospa hyvinkin Luoja on niin määrännyt ja sallinut että minä
tällä retkellä tapan karhun...
Tuuli humisi huimasti siellä erämaan laajoilla kankailla, vanhain
petäjäin latvat tohisivat ja kohisivat kuin kaukaisen kosken
pauhu, alituisesti kuului suhinaa ja vihellystä... Kesäinen päivä
paistoi kirkkaasti korkealta sinitaivaalta ja kaarrellen kulki
polku laskeutumatta suokorpiin pitkin kuivia maita ja ylhäisiä
hiekkaharjuja, joiden vierustalla ammotti kummallisia kuiluja. Yksi
niistä kuiluista oli peloittavan lavea ja syvä, ja sen pohjalla,
jonne ei auringonvalo päässyt, näkyi röykkiö harmaita kiviä -- sitä
kuilua kutsuu kansa "Pahanmiehen haudaksi" ja mahdollistahan on että
joku lukemattomista mailman piruista sen uumenissa motkottaa...
Sitten minä vähän eksyin -- Ymmärsin lähteneeni kulkemaan väärää
polkua, sillä se oikea oli loppunut oudon järven rantaan, mistä en
mitään ylipääsyn merkkejä havainnut... laineet vain vihasesti löivät
vasten autiota rantaa. Tunsin sydämmessäni jotain kouristuksen
tapaista... ei ole leikinasia eksyä näihin erämaihin. Olin jo
kolmatta tuntia yhtämittaa kävellyt ja taipaleen täytyi siitä
päättäen olla liki loppuaan. Minun ei tarvinnut aivan kauvan vaeltaa
väärää polkua, joka hyppelehti kivien ja kaatuneiden honkain yli
alkaen painua synkkään korpeen, ennenkuin, sattumalta katsahtaessani
vasemmalle, näin puiden lomasta kauvempana järven toisella rannalla
vilahtavan silmiini viheriän aukeaman, ja aivan oikein, kun nousin
kannon nokkaan, näin sieltä talon tapaista. Suoraapäätä sitä kohti
suuntasin askeleeni, se katosi tosin heti näkyvistäni painautuessani
metsään ja kahlatessani upottavaa rämettä, mutta kohta seisoin taas
sen oudon järven rannassa ja aloin voimieni takaa huutaa venettä.
Tuuli pauhasi ankarasti laidalta, mutta huutoni kuitenkin kuultiin,
ja yksinäinen soutaja ilmaantui toiselta rannalta pyrkien pienen
saaren suojassa minua kohti. Seisoin odottaen rantakivellä, iloisena
pelastuksestani ja uteliaana kuulemaan, oliko talo se sama, johon
olin ollut taipaleella.
-- Mikä talo se on tuo? huusin soutajalle ennenkuin tämä vielä oli
rannassakaan.
Soutaja, joka oli ukko, kuuli kysymyksen, mutta kääntämättä selkäänsä
antoi veneensä ensin rauhallisesti juosta kiinni rantaan, niisti
nenänsä peukalolla ja etusormella, käänsi sitten päänsä minuun,
rykäsi ja vastasi:
-- Hyvää päivää... Ka Ahtolaksihan ne sitä ovat kuhtuneet...
Sama talo se oli, johon olin pyrkinytkin; mitäpä muita niitä
tällä seuduin olisi ollutkaan. Ukosta oli ensin ihmeellistä,
mikä kuljeksija minä olin, vaan kun näytin pyssyäni ja selitin
"ilmanaikojani lähteneeni tänne sydänmaille kävelemään että jos
niinkuin karhun-talaille sattuisi pääsemään", niin näytti ukko
uskovan että minulla on tosi mielessä, ja järven poikki päästyämme
ja pihaan noustuamme alkoi isolla äänellä vedellä sitä nuottia että
"kyllähän sitä hänkin tässä mehtäläistä raahtisi ampua, vaan kun ei
ole pyssyä..."
-- Vai ei ole talossa pyssyä? kummastelin minä.
-- No ei kerrassaan koko talossa! kimpastui ukko, -- mitä niillä
pahasilla pikkureikäsillä tekee, jos olisikin... sen pitäisi ruunun
tämmöisiin syönmaan taloihin toimittaa oikeat takaaladattavat,
niinkuin tuo teijän on, ja sen pitäisi kuvernöörinkin ymmärtää että
me kyllä täällä joudumme häviöön metsän petojen kynsissä, jos vaan ei
parempia aseita hankittane...
-- Onko se sitten käynyt nykyisin teidänkin karjassanne? keskeytin
minä.
-- Ka ei se oo tänä suvena meillä vielä käynyt, vaan mistä sen tietää
milloin se taas lehmän hotasee, se kun yhtäläistä tässä ympärillä
ryskää ja kantoja repii...
-- Vai repii kantoja? Onko sitä nähty? kysyin, minä kiihkeästi.
-- "Ei sitä nähty ouk ihteään, vaan kuultuna on... tuolta ne on
Juluman mökistä ne kuulijat olleet, en minä hänestä sen enempää tiiä,
vaan kuulettepa työ ite kun siitä kautta kulukenetta..."
Heitin nopeat hyvästit painaen ukon käteen muutamia kirjasia, joita
minulla oli jonkunverran mukanani, ja lähdin ripeästi kävelemään
neuvottua polkua... Nämät olivat nyt niitä rajasydänmaita,
Venäjän rajalle ei sanottu olevan kuin pari virstaa. Polkuni
kulki luikerrellen läpi korpisten seutujen ja samaa suuntaa kuin
valtakunnan raja.
Mustien metsien keskellä kohosi vaaran huipulla _Julma_, yksinäinen
kruunun torppa. Vihantina ja harvassa heilahtelivat tähkäpäät
pohjatuulen kynsissä pienissä peltotilkuissaan, ja perunan varsia
näkyi jo Laurinyön halla täälläkin korventaneen. Ääretön hiljaisuus
vallitsi lähestyessäni pihaa, luulin jo saapuvani autioon taloon,
kun samalla näin lippalakkisen miesolennon selin minuun hiljakseen
niittämässä nurmea pienen pihan toisella puolella. Se oli torpan
isäntä, Julma-Tuomaaksi kutsuttu.
Iloissaan oli mökin isäntä harvinaisen vieraan tulosta, viikatteensa
nurmelle heitti ja kättelemään tuli -- iloissani olin minäkin
huomatessani isännän puheliaaksi ja älykkääksi mieheksi. Siinä
tikapuiden juurella katseltiin yhdessä ensin minun pyssyäni, sitten
isännän omaa "pelkialaista", niin, hänellä oli ihmeekseni oikea
takaaladattava belgialainen kivääri, jolla hän pääasiallisesti
henkensä elättikin ampuen joka vuosi myytäväksi sadottain
metsälintuja ja muita otuksia. -- -- -- Mitenkäkö oli sen kontion
laita nykyisin? Joo, selitti Julma-Tuomas, menneellä viikollahan
se tässä on kuultu puolentoista neljänneksen päässä meiltä. Minä
en ollut matkassa, pojathan siellä olivat ja se Elsa -- ne pitivät
siellä yötulia kun olivat niityllä. Silloin se oli kuultuna kontio.
Oli kiertänyt nuotiota ja kiljunut. Ne olivat olleet sikiunessa
kaikki kolme, vaan tyttö oli oudosta äänestä herännyt ja niin sanoi
sen äänen läpi menneen että vähällä tyrmään lankesi eikä ollut
tohtinut herättää poikia -- niillä kun oli muassa vain pienireikäinen
pyssy... Koira niillä siellä myös oli matkassa, vaan eipäs ollut
tohtinut haukkua koira, poissa oli oikea luontonsa, urissut vain
oli surkeasti, häntä koipien välissä... Se oli ollut tuossa ennen
auringon nousua aamuyöstä. Aamulla oli jäljet sitten nähty kymmenen
sylen päässä nuotiolta. Niin se oli likellä kontio kolunnut.
-- Pidätte kai paimenta nyt lehmillenne? kysyin.
-- Ei ou pietty... ei sitä jouvva kun on heinä-aika... Siellä ne on
nytkin niityllä lapset, me vain akan kanssa tässä kotinurmilla...
Akka oli siinä puhellessamme ilmaantunut luo ja näkyi saavan kiirettä
minun tähteni. Sitten astuimme kaikin pieneen pirttiin, ja me isännän
kanssa pistimme tupakaksi. Tuuman ukko se oli Julma-Tuomas, nykyiset
asiat näytti hyvin älyävän.
Vaan minun mieleni paloi tällä kertaa omalle alalleni ja minulta
pääsi kesken kaikkea leveä kysymys:
-- Oletteko _te_ koskaan nähnyt karhua?
Akka näytti vähän hätkähtävän etten käyttänyt karhulle mitään
verhonimitystä, mutta ehätti kumminkin ennen miestänsä sanomaan että:
-- Onhan se meijän Tuomas toki mehtäläisen nähnyt, kun on sille
saarnankin pitänyt... ja eukon silmät alkoivat omituisesti kiillellä
ja suu oli naurunmutrussa.
Ymmärsin että tässä piili jotain lystillisempää, eikä minun tarvinnut
kuin katsahtaa isäntään, niin tämä jo rupesi, piippuaan pöydän
syrjään koputellen, kertomaan seuraavaa tosijuttua:
"Se oli niityllä, tuolla toisella puolen rajaa. Minä olin ongella
lammin rannalla. Siinä kun seison, niin havaitsen äkkiä kontion
kankaan laidassa. Mitä se siinä lie itsekseen hommaillut, se oli
selin minuun eikä ollut vielä minua havainnut. Minä silloin karjasin
oikein isolla äänellä -- siitä kun se säikähti ja lähti äkisti minua
kohti tulemaan niin että tantere tömähteli -- minä sille aloin
vastaan karjua että: älä tule, älä tule! vaan tämä yhä tulla tormoaa
ihan eteeni... vaan kun minä yhä huuan että: älä sinä tule -- et
soa tulla! niin alkaa maata repiä, näinikään (kertoja näytti) vetää
jalkojaan köykkyyn ja maata repii ja höhisee, höhisee... siitä sitten
kellahtaa perätörään murron viereen ja yhä höhäjää, ja meinaa niin
kuin että peälle... minä sille karjun että et _soa_ tulla! En minä
sitä oo ennen uskonut että se ymmärtää ihmisen puhetta, vaan kyllä
minä nyt uskon että ymmärtää se hyvinkin -- minä aloin sitä siinä
haukkua ja häpäistä: 'mikä sinä oot kötys, joka tuut aseettoman
miehen peälle' -- minulla oli vain hieno onkivapa, ei mitään muuta --
'tule sinä silloin kun on aseet, niin silloin koetellaan vastakkain!
Vaan nyt mäne poikkeen... eihän se Jumala sinua sitä varten oo
luonunna jotta sinä aseettomia hätyyttelet'..."
-- No menikö se pois? keskeytin minä nauraen.
-- Ka, se kuuntelee minun puhettani, kallistelee peätään, vaan yhä
höhisee ja höhäjää ja vaahto pursuaa suusta, niin on vihassa peto...
Siksi se oli niin vihainen, kun näkyi olevan penikat likellä: kolme
poikaa sillä näet makasi murrossa...
-- Ahaa! pääsi minulta huudahdus. -- Karhu on arka penikoistaan.
-- ... Siitä lähtivät sitten, lopetteli Julma-Tuomas kertomustaan,
kaikki neljä kangasta tömistämään. Peräkkäin ne lähtivät, vähin
mörähtelivät ja korvat kaikilla pystyssä tököttivät. Minä yhä seisoin
paikallani onkivapa kädessä ja näin mitenkä ne menivät, sinne ne
sitten katosivat ja minä käännyin ympäri ja aloin onkia ahvenia
lammesta...
Ilta-aurinko paistoi jo matalana yli korven, kun erosin torpan väestä
ja lähdin astumaan yhä pohjoisempia rajaperukoita kohti, Luolavaaran
taloon, johon olin aikeissa yöpyä. Mieleni oli juhlallisen
kansallinen kuulemaini karhujuttujen perästä. Julma-Tuomas oli
kertonut niitä erinomaisella taidolla, jota minun kertomukseni
vain heikosti pystyy kuvastamaan. Ja kun muistin keskustelumme
myös nykyisistä maanasioista, sykkäili sydämmeni virkistyneenä,
ja huuliltani pääsi siinä polkua astellessani kuuluva huudahdus:
"Viel' elää isäin henki!" -- ikäänkuin olisin sen sitä ennen
peljännyt jo peräti hävinneen... Ei, se ei ole hävinnyt! Se elää
piiloutuneena kuni pulputtava puro täällä korpien povessa, lähde sitä
etsimään, sinä, joka luulit ylimaalaista talonpoikaa hengettömäksi
leivänsyöjäksi, lähde sitä etsimään -- ja täältä sinä sen löydät!
Sinä löydät täältä erämaan hiljaisuudesta sen vanhan, sen oikean,
sen hätäilemättömän, sen luontoon kiinni imeytyneen supi-suomalaisen
sielun...
Metsä käy yhä tiheämmäksi, korpi yhä kolkommaksi. Mielikuvitukseni
sitä mukaa myös käy eloisaksi ja minä odotan kohtaavani karhun joka
askeleella. Tunnen vavahtavani sitä ajatusta että tuossa paikassa
voin seisoa metsänkuninkaan kanssa vastakkain. Olinpa pannut
karhulatinginkin jo valmiiksi pyssyyni. Jokaista tummaa tureikkoa
katselin epäluulolla ja jännityksellä, usein olin kuulevinani outoa
vihellystä etäämpää salolta... "Se on se, se on se!" Mutta sitten
huomasin sen tuuleksi, joka soitteli pyssyni onteloa -- ihan korvani
juuressa...
Mitenkä kävisi, jos todella karhu tuolta näreiköstä yhtäkkiä
nyt ilmestyisi eteeni? Se kopsahtaisi minut nähtyään istualleen
takaraajojensa varaan, "perätörään", niinkuin Julma-Tuomas sattuvasti
sanoi, tirkistäisi leveäin kämmeniensä alta pienillä silmillään:
"ken olet sinä rauhan häiritsijä minun valtakunnassani?"...
Silmänräpäyksessä olisin minä pysähtynyt, veret jähmetyksissä
tapaileisin vaistomaisesti pyssyäni, tähtäisin mustaa röhöturkkia: --
pamaus kajahtaisi, kiljahdus kuuluisi, kuula olisi vain hipaissut,
kangas alkaisi tömistä, näkisin hirmuisen möhkäleen syöksyvän
itseäni kohti, en ehtisi uudestaan ladata... kavahtaisin ensimmäisen
puun runkoon, koettaisin kiivetä pisteleväin oksien läpi ylös, en
kerkiäisikään: peto kaappaisi minut alas vasemmasta jalasta, minä
pudota rysähtäisin nurinniskoin sen päälle, yksi purahdus vain, yksi
korvapuusti väkevällä kämmenellä -- ja siinä makaisi mies hengetönnä
maassa.
Niin saattaisi käydä. Tietysti ampuisin, koska minulla kerran on
pyssy. Mutta kun kerran olisin ampunut -- ja ampunut huonosti, ei
enää auttaisi Julma-Tuomaan tavalla ruveta kontiota manaamaan.
Ärsytetty peto ei välittäisi parhaimmastakaan moraalisaarnasta. Ei
ole leikinkappale korven karvainen majesteetti...
Jännitetyin mielin lähestyin Luolavaaran pihaa. Aurinko juur-ikään
laski hehkuvan punaisena tummenevana vaarojen taakse, keltainen
elokuun kuu syttyi heti sitä vastapäätä hiljaisena kumottamaan
kylmänsiniselle taivaalle; ankara tuulikin oli vaijennut viileäksi
viimaksi. Musta sauna näkyi lämpiämässä pellon pientarella ja
alastomia lapsia juoksenteli saunan ja pihan väliä... Rakennukset
näyttivät verrattain uusilta ja vasta nyt muistin kuulleeni että sama
talo oli muutamia vuoksia takaperin palanut poroksi, jolloin kaksi
lastakin siinä korventui kuoliaiksi julmiin liekkeihin... Asetin
pyssyni etehisen nurkkaan ja astuin pirttiin.
Pirtissä oli ainoastaan vaimoväkeä sekä pikkuinen poika, joka teki
paimenkonttia tuohesta; miehiä paraikaa odotettiin palaaviksi
niityltä kylpyyn. Vanha ukko oli lehmien haussa.
Pian ne kaikki koteutuivatkin, ensin niittymiehet viikatteineen ja
haravoineen, sitten myöhemmin vanha ukko hätistellen lehmiä kujasta
tanhuaan, jossa akat huutaen ja riidellen olivat vastassa. Mutta
lampaita ei kuulunut, niistä tosin muutama tuli kotiin, vaan suurin
osa oli poissa. Siitäkös alkoi akkaväellä olla hätä että: mikä nyt on
lampaille tullut?
-- Ei oo tolokkua elämässä nyt, kun lampaat yksikseen kulukoot!
kuului kujasta vanhan ämmän paapatus.
Ne oli nähty nykyisin tuolla vaaran rinteessä, lammin taustalla,
juuri samalla paikalla, missä muutama vuosi takaperin karhu niitä
oli raiskannut koko läjän synkkään kuusikkoon. Mikä sen tietää, jos
siellä nytkin on sama tapahtunut? Tuonoin oli yksi talon miehistä
ongella ollessaan ollut kuulevinaan, kuinka kontio oli kankaalla
haapoja "ramunnut". Lehtien kuhina oli selvästi kuulunut tyynessä
illassa, kun haapainen puu kaatui maahan. Mikäpä se muu oli ollut
kuin karhu, joka toisinaan haavan lehtiä syöpi...
Ja vaimoväki oli kovasti huolissaan.
Mutta minussa alkoi taas "karhuveri" liikkua ja kiehua, mielikuvitus
teki nopeasti työtä. Olisippa koko sallimus, ajattelin minä, jos
karhu todellakin tänäpäivänä olisi raadellut lammaskarjaa, aivankuin
minun tuloani varten -- sittenhän huomenna pääsisin talaille,
kerrankin talaille karhun vahtuuseen tuoreelta haaskalta! Ja saisin
kuin saisinkin kerran ampua metsäläistä -- hätäkö on olla puussa...
Toiveitani kiihotti lisäksi yksi talon nuoremmista isännistä, joka
saunasta tultuaan sanoi:
Jos vain lie karhu nyt käynyt lammaskarjassa, niin me huomenna tämän
maisterin kanssa lähetään tästä karhumetälle...
Mies oli niitä harvoja koko pitäjässä, joka rohkeasti nimitti karhua
"karhuksi". Tässä talossa ei näet miesväki paljon metsänkuningasta
peljännyt. Ukko oli tunnettu karhuntappaja -- kaksi pojista, joista
mainittu Kalle-niminen oli toinen, olivat myös jo kumpikin kontion
kellistäneet. Monta veristä seikkailua ja omituista karhukaskua sain
minä siinä kuutamopaisteessa kuulla pirtin etehisen kynnyksellä
istuessamme. Kun vihdoin väsyneenä heittäysin olkivuoteelle
vieraskamarin lattialle, tuntui minusta kuin varmaankin tuntunee
sotilaasta taistelun aattoyönä -- juhlallisen kamalalta.
"Siis huomenna? Siis huomenna?" -- --
Mutta se huominen jääköön kertomatta. Pääasia nyt on vain se, etten
vieläkään ole karhua tavannut enkä tappanut.
"Sielun vihollinen"
Mikä kumma se lie tuo kulkija tuolla järven selällä? Niin on
ollakseen kuin vesilintu, vaan ei se oo oikein vesilintukaan... Iso
se on kuikaksikin, vaan jos hyvinkin lienee kuikka -- se toisinaan
kuikkai moniaalla ilmalla niin ouvon näyn ottaa, jottei tuntea taho,
mikä hänet tiennee?...
Näin olivat muutamat heinämiehet ihmetelleet itsekseen eräänä
pilvisenä elokuun päivänä, kun omituisen näköinen liikkuja oli
havaittu etenevän pitkin sydänmaanjärven harmaita aaltoja ja sitten
katoavan kohti laajinta ulappaa, jonne ei silmä yli vuorisen ja
metsäisen niemen enää voinut seurata. Pelonsekainen tunne oli
vallannut miehet siinä talon rantanurmia niitellessään, sillä ei
se heidän luontoonsa oikein ollut mahtunut että se sittenkään
tavallinen kuikka olisi ollut, ja kaikki mikä on epätavallista ja
ennen näkemätöntä, hytkäyttää väkevimmänkin ylimaalaisen veriä. Että
se ei ihminen eikä vene ollut, siitä olivat kaikki yksimieliset,
sillä kukapa järvimaiden asukas ei tietäisi miltä veneensoutaja
näyttää, olkoon tuuli ja ilman sää minkälainen tahansa -- kyllähän
ne ne tunnettiin... Mutta tämmöistä elävää, joka näytti ikäänkuin
rapistelevan vettä myöten kuitenkaan kohoamatta lentoon, semmoista
ei oltu ikinä nähty eikä kuultu. Mikä se semmoinen oli? Vakaviksi ja
miettiväisiksi venähtivät miesten naamat koko päiväksi, moneksikin
päiväksi, ja mieli hautoi salaa asioita semmoisia, joille ei löydä
edes selviä sanoja.
Ja muuallakin -- juuri sielläpäin minne sen kummallisen liikkujan
oli huomattu katoavan -- kerrottiin samana päivänä nähdyn näkyjä,
jotka todistivat että paikkakunnalle oli ilmestynyt merkillinen
ilmiö, josta ei tiennyt että mikä se oli. Toisille se oli toisena
näyttäytynyt, toisille taas toisena, ja siitähän sen juuri oli
uskonutkin ettei se mikään oikea kulkija ollut ollunna. Niinpä
Vanhavaarassa, joka oli puolentoista peninkulman päässä kirkolta,
oli iltapäivällä koko talonväki nähnyt ilmeisen kummituksen järven
kareja kiertelemässä ja sitten oli se ruvennut lähenemään suoraan sen
talon rantaa kohti. Sitä oli kovasti säikähdetty, jopa niin kovasti
säikähdetty, että kaikki olivat heittäneet viikatteensa ja haravansa
mättäille ja paenneet taaksensa katsahtamatta metsän peitossa
olevaan naapuritaloon kertomaan ja keskustelemaan tämän oudon näyn
johdosta. Mutta ei kukaan ollut sielläkään osannut selitystä antaa,
ja kaikki olivat nyt varmat siitä, että jos eivät ennen olleet
kummituksia havainneet, niin nyt ainakin sellaisen olivat nähneet.
Muutamat olivat ennen kasvaneet siihen uskoon että kummitukset
näyttäytyvät ainoastaan maissa -- kirkkojen ja ruumishautojen,
harvemmin talojen läheisyydessä, mutta nyt uskoivat kaikki että
vesikummituksiakin on olemassa... Naapurien saattamina uskalsivat
niittymiehet vihdoin palata kotiansa katsomaan, että näkyisikkö
vieläkin tuota karinkiertäjäistä, vaan ei enää onneksi mitään
järvellä näkynyt. Hävinnyt oli! Mutta toisesta talosta, Nurmelasta,
joka oli korkealla vaaralla toisella puolen järveä, näkivät tarhalla
olevat lapset sekä vanha muori _paholaisen kulkevan kahlaamalla_ yli
leveimmän järven seljän vaahtoavassa vastatuulessa, ja sitä lapset
varsinkin ihmettelivät, kuinka pitkät sääret sillä miehellä mahtoivat
ollakkaan, sillä muori vakuutti heille että vettä oli siinä paikassa
kymmeniä syliä syvältä... Muori itse aivan vapisi kauhistuksesta,
sylkäsi kolmasti järvelle päin, teki muutamia salaisia taikatemppuja
ja lähti kiireesti astua köppäsemään pirtille. Lapset, nähdessään
muorin niin peljästyksissään, livistivät perässä ja tarttuivat
kovasti kiinni hänen hameestansa. Pirttiin päästyään turvautui muori
vanhaan virsikirjaansa, josta kimakalla kurkkuäänellä veisasi virren:
Armon liiton enkel' --
Torju päältämm' perkel'...
Sitte vasta palasi tarhalle lehmiä lypsämään.
Piru se oli itse eikä mikään muu! Sen olivat nähneet Mörkölänkin
piika ja renkipoika palatessaan luhtaniityltä veneellä. Se oli
ollut tulemassa suoraan heitä vastaan, vaan silloin he äkkiä
olivat kääntäneet veneensä lähellä olevaan niemeen ja piiloutuneet
pajupensaiden taa. Siellä olivat he kyykkysillään, henkeä pidätellen,
odottaneet, mitä tuleman piti, ja nähneet, kuinka piru kulki aivan
saman niemen nenitse onneksi, havaitsematta maalla olijoita. Sillä
oli ollut tulipunainen pää ja leveät valkoiset kämmenet, joilla se
vihaisesti oli vuoronperään läiskäyttänyt veteen... muuta eivät
piilopaikastaan olleet eroittaneet. Ja sivu se oli mennyt, vaan
sitten he olivat nähneet, kuinka se etempänä poikkesi muutamaan
rantahietikkoon, ja siihen paikkaan, jossa se nousi maalle, oli
jäänyt ikäänkuin tulikivi keltaisena paistamaan, eikö lie savuakin
näkynyt... mutta itse oli paholainen kiireenvilkkaa kapaissut
mustimman rantakuusen alle ja sinne kadonnut -- ja samassa
silmänräpäyksessä oli järvellä alkanut ankara rankkasade ja hirveä
tuuli, joka oli ollut kaataa piialta ja renkipojalta veneen. Vähissä
hengin, läpisäikähtyneinä ja läpimärkinä olivat päässeet Mörkölän
rantaan...
Koko Kinnulankylä oli näin vähitellen joutunut pelon valtaan. Sillä
melkein joka talosta, joka oli järven seuduilla, oli samana päivänä
nähty tuo outo kulkija vesillä. Mistä se oikein oli tullut ja mihin
mennyt, sitä ei kukaan selvään osannut sanoa, sinne pohjoista
kohti Junnulankylää kohti se vain oli painunut. Oli niitä, jotka
väittivät ettei se paljaassa vedessä ollut kulkenutkaan, vaan että
sillä oli allaan jotain, jonka päällä se istui, ja yksi tiesi
että se oli sielunvihollinen itse, punapäinen saatana, joka kulki
siunaamattomalla ruumisarkulla, lykkien järven pohjasta kaksipäisellä
hiilihangolla... Toinen oli kuullut oudon pamauksen järveltä ja kun
oli sinnepäin katsahtanut, niin oli nähnyt saman saatanan valkean
savupilven keskessä, kirjavalla kivellä istumassa ja savupilvien
päällä oli leijaillut sysimustia pirunkorppeja... Hyi! Kyllä tämän
täytyi olla juuri se vanha kehno, helvetin herra ja kristikunnan
vihamies, joka nyt oli lähtenyt taivaltamaan ennen niin rauhallisia
vesiä. Ja sen kanssa ne olivat ukkosen kuurotkin ja myrskytkin
niin äkkiä seudulle nousseet niin että ihmisten oli vaikea vesillä
liikkua, eikä auringonlaskun aikaankaan kyennyt nuotalle lähtemään,
kun ei yöksikään missään tyyntynyt... Jos se siitä vielä kohoaa maita
kulkemaan ja tulee ihmisten pirtteihin, kun akkaväki on niityllä,
koppoo kouriinsa viattomat lapset ja viepi mennessään -- niinkuin on
kyllä sen kuultu ennenkin tehneen? Mikä sen tietää pirun juonet, kun
se kerran irrallaan liikuskelee!...
Ja Kinnulankylän asukkaat olivat kovasti huolissaan eivätkä saaneet
oikeata rauhaa ennenkuin Muijalan mökin mies, joka oli rehelliseksi
ukoksi tunnettu, vartavasten laitettiin kirkolle pappien kanssa
tästä asiasta neuvottelemaan. Pitäisi pyytää pappeja lukemaan
kirkossa erityisiä rukouksia Kinnulankylän puolesta ja manaamaan
sitä rietasta henkeä, joka oli nähty pelihtivän ja kompeilevan monen
talon kohdalla, ja joka peloitteli varsinkin vaimoväen pois niityiltä
kesken kiireintä heinäntekoa, mikä muutenkin oli myöhästynyt...
-- Ja sanohhan rovastille, jos ei usko, että se kyllä ei ole
_oikea_ kulkija, joka soutamatta ja purjehtimatta räpistelee näitä
vesiä niinkuin tuo mikähän hornan kuvatus, ja johon ei korkeimmat
kupaatkaan näy pystyvän, se kun yhtäläistä huitoo ja huitoo
kämmenillään ja aaltoja pois eistään loihtii.
-- Kyllä minä sanon ja selitän kaikki, vastasi Muijalan mies konttia
kiskoessaan selkäänsä ja niin hän lähti maisin polkuja pitkin
taivaltamaan kirkolle kolmisen peninkulmaa...
Ja tuli kirkolle Muijalan mökin mies ja vakavana asteli maantietä
suoraan isoon-pappilaan. Ja konttinsa pirtin porstuaan heitettyään
ilmausi rovastin kamariin ja pulleisiin rykäsihen:
-- Hyvvää iltaa...
-- Iltaa... mitäs olisi asiaa? kysyy rovasti totuttuun tapaansa,
nostaen silmäkulmiaan virkapöytänsä takaa.
-- Oisihhan sitä vähän assieta, semmoista kahenkeskistä sanottavaa,
jos rouvasti joutaisi kuulemaan, lausui Muijalan mies, asetellen
vanhaa hattuaan ovisuuhun tuolille ja odottaen että rovasti käskisi
häntä ensin istumaan.
Rovasti arvasi tässä olevan arempia perheasioita tai ikävämpiä
siveysrikoksia tai jotain sentapaista, mitä joskus sydänmaillakin
sattuu, ja meni sentähden panemaan sisäoven reikeliin ettei ketään
syrjäistä pääsisi kansliaan.
-- Istukaa... sanoi hän mennessään. Sitten hän palasi taas pöytänsä
luo.
-- Mistä te olette?
-- Minähän oon sieltä Muijalan mökistä... tuntoo kai se rouvasti
hyvinni! virkkoi Muijalan mies.
-- Muijalan mökistä -- mistä kylästä? kysyi rovasti.
-- Ka Kinnulankylästä... unohtuneenpa se näkyy rouvastilta,
vaikka olinhan minä tässä muuanna syksynä teillä kinkerikonttia
kantamassa, kun tuolla syönmailla kulukija... tolkuttaa mies hieman
loukkaantuneena.
-- No mitäs teillä sitten on asiaa nyt? kysyy taas rovasti.
-- Ka semmoinenhan minulla on assie, alotti Muijalan ukko hiljentäen
ääntään ja käyden kasvoiltaan huolestuneen näköiseksi, -- että kun
sinne meijän kylälle nyt on ilmaantunut semmonen karinkiertäjäinen,
joka huitoo ja räpistelee ja näyttää kulkevan niinkuin tyhjän
päällä ja joka ei oo mikään muu kuin ihte se ilmeinen vanha kehno,
niinkuin rouvastikin hyvin ymmärtää, ja minä tuota sillä lähin
pyytämään, jotta eikö se passaisi niinkuin tuota kirkossa meijän
Kinnulankyläläisten puolesta rukoilla, sitä kun ei tiiä jotta milloin
se taas tuloo vaikkapa maajalassa ihmisiä pelottelemaan...
-- Mutta minä en ymmärrä, mistä te nyt puhutte? sai rovasti
keskeytetyksi ukon sanatulvaa.
-- Ka siitä karinkiertäjästähän minä... tokaisee ukko, jonka mielestä
asia pitäisi heti olla rovastillekkin yhtä selvä kuin hänelle
itselleen.
-- Mikä se karinkiertäjä on? kysyy rovasti kummastellen.
-- Ka se vanha kehno...
-- Mikä se on sitten se "vanha kehno?"
-- Ka piru perhanahan se ihte on omassa persoonassaan! kivahtaa ukko
ihmetellen mielessään että "no jo on pappia kun ei taho perkelettä
tuntea"...
Rovastilta pääsi nauru.
-- _Siitäkö_ te sitten olette puhunut? sanoi hän.
-- Ka siitä siitä, todisti ukko, -- johan minä häntä tässä tolokutin,
vaan ettepä te... Sehän se sinne meijän kylään nyt on asettunut...
-- Ettäkö olette nähneet pirun? uteli nyt rovasti, jota asia alkoi jo
huvittaa.
-- Ka nähtyhän se perhana on... alkoi taas ukko selittää -- koko
kylähän siitä puhuu... järvellä se on nähtynä, järvellä -- järvellä!
-- ei maajalassa vielä!... Vaan minä sitä sillä äsken puhun, jotta
jos se niinkuin maajalkaankin näistä puolin lähtenöö, niin se tekköö
pilat... tietäähän se rouvasti sielunvihollisen vallan!...
Muijalan ukko sylkäsi pitkän sylen puhtaalle matolle ikäänkuin
jonkunlaisella esikuvalla näyttääkseen, miten sielunvihollinen
turmelee tämän mailman kauneuden.
-- Minkä näköinen se oli? tiedusteli rovasti kuin omiin ajatuksiinsa
upohtaneena.
-- Minkäkö näköinen? kivahti taas ukko nousten seisalleen ja läheten
rovastia oikein korvaan kuiskuttaakseen hänelle -- Tiiäthän sen minkä
näköinen paha on... se on semmoinen, miksi se milloinni rupeaa, vaan
tällä oli peä punanen ja valkoset kämmenet ja niitä se yhtäläiseen
huitoi ja...
-- Mutta kuulkaahan hyvä mies! keskeytti yhtäkkiä rovasti, jonka
päähän oli pälkähtänyt uusi asia, -- oletteko te nähneet minun
poikaani siellä Kinnulankylällä, se lähti täältä viime tiistaina
sinnepäin liikkumaan?
-- Ei oo nähty eikä kuultu, -- vastasi ukko ikäänkuin paheksuen että
rovasti oli poikennut toiseen asiaan, vaikka tässä oli juuri käsillä
niin tärkeä jo ennestään.
-- Mutta kyllä hänen olisi pitänyt siellä näkyä, selitti rovasti,
hän lähti täältä yksikseen semmoisella palkoveneellä, jossa istutaan
keskellä veneen pohjalla ja jota melotaan kaksilapaisella airolla, ja
se kulkee hyvin keveästi veden päällä.
Muijalan mies istui vaiti, kynsäsi korvallistaan ja näytti hautovan
aivoissaan jotakin kovin sekavaa seikkaa.
-- Ei oo nähty! sanoi hän sitten toistamiseen masealla äänellä.
-- Pojallani taisi olla punainen hattu päässään... selitteli yhä
rovasti kadonneen poikansa tuntomerkkejä.
-- No se perhana se sitten on ollutkin! rähähti nyt Muijalan ukko
isolla äänellä nauramaan, ja samalla hän tunsi kuin raskaan painon
vierähtävän sydänalastaan ja tuli oikein hyvälle mielelle.
Ja kun rovasti yhä selitti yksityiskohtia myöten, minkälainen
kulkukapine "kanotti" on ja minkä väriseksi tämä oli ollut maalattu,
niin selveni selvenemistään Muijalan miehelle, mitenkä erehdys oli
voinut syntyä siellä kotikylällä.
-- Vaan entäpä pamaus ja savupilvi ja pirunkorpit, mitkä muuan oli
nähnyt järvellä? tiuskasi hän kuitenkin vielä varmuuden vuoksi.
Rovasti sai tovin aikaa miettiä, kunnes muisti että pojalla oli ollut
pyssy mukanaan vesilinnun ampumista varten, ja ilmoitti sen ukolle.
-- No se, se on ollunna, se on ollunna -- jo minä sen nyt kaikesta
havahen... nauroi tämä. -- Kyllä ne nyt siellä kylässä rauhoittuu
akat, kun kuulevat... Vaan sitä kun ei ole ikinä ennen täälläpäin
nähtynä, niin mistäpä se äkkinäinen maantollo ymmärtää, joka on
syönmailla kasvanut... Vai palkovene! No jo on kumma. Vai semmoinen
se on rustinki se palkovene... Hyvästi nyt rouvasti, kiitoksia
palajon, ei minulla muuta assieta ollukkaan... ja ei nyt tarvihe
kirkossa siitä rukkoilla... ei tarvihe, hyvästi vain, kyllä minun nyt
pittää lähteäk, -- se on heinänteko vielä kesken siellä kylällä ja
kiire talonpojilla... hyvästi jeäkää, Jumalan haltuun!...
Niin palasi Muijalan ukko kotiansa ja selitti ihmetteleville
kyläläisille etteihän se piru ollut ollutkaan, jonka olivat nähneet,
vaan ihminen, pappilan nuori maisteri, joka oli kulkenut vaatteesta
tehdyllä veneellä kaukana omilla pitäjäretkillään.
(1899)