(Sanomalehtijuttu.)
Meitä oli kuusi sielua: neljä veljestä, yksi sisar sekä
veljenmorsian, ja meillä oli jokaisella oma pyörä, polkupyörä --
minulla vain oli, jollei varsin velkapyörä, niin kumminkin lainakalu,
tuollainen vuokrahevonen, jommoisia niitä hyvästä maksusta annetaan
kesäajolle.
Ne olivat ne Oulun suuret suvijuhlat, jolloin sitä näin oli
yhteen yhdytty ja kokoonnuttu samaan kaupunkiin mikä miltäkin
kulmalta isänmaata: mikä tuli Helsingistä, mikä Savosta, mikä
taas tunturimaista aina Lapin rajoilta ja yksi oli jo entuuttaan
Pohjanmaalla-asuja.
Niitä heinäkuun helteisiä päiviä, sitä valkolakkien vilinää ja
sitä lasien kilinää siellä vanhassa koulukaupungissa... ilollahan
niitä muistelee, ja ne virkistävät meriretket ja ne hilpeät
iltahetket siellä Raatissa, jolloin "ehtoosta ja aamusta tuli
toinen päivä" ja sitten ne huvimatkat neitosten kanssa Muhokselle
ja ihanaan Leppiniemeen ja alas mahtavaa Pyhäkoskea... kukapa ne
kaikki muistakaan, sillä ne päivät kuluivat yhdessä huumauksessa
ja hurrauksessa, eivätkä ne olleet mitään surun päiviä, vaikka
koko maassa vallitsikin valtiollinen murhe ja melkein joka päivä
saapui uusia sähkösanomia sanomalehtien lakkautuksista ja muista
"hävyttömyyksistä." Niitä "hävyttömyyksiä" kuunneltiin vain
äänettömällä ylenkatseella, mutta sitä voimakkaammin huudettiin
eläköötä kaikille kansallisille puheille ja isänmaallisille
runoille, joita ei näistä kesäisistä keinuista suinkaan puuttunut.
Ja lie se riemu riemulle remahtanut siinäkin juhlassa, jota
samoina päivinä entiset yksityislyseolaiset viettivät muistellen
niitä aikoja, jolloin Antti rehtorin piikkiparta ja kävelykeppi
kiivaasti heilahteli Bomannin keltaisessa koulukartanossa tai
Ape-maisterin sisältörikkaat oppitunnit olivat käynnissään; ja lie
siellä pidetty senkin seitsemänlaiset puheet veljellisessä vietossa
entisten opettajainsa kanssa -- mutta niihin kekkereihin ei minulla
valtionlyseon kasvattina ollut onnea persoonallisesti osaaottaa. Minä
huijasin sillä välin siskoni kanssa nuorempani pohjalaisten retkillä
ja saavuin kaupunkiin jo ennen päivännousua ja -- kunniakseni olkoon
se sanottu -- ennen sitä kirkasta kesäaamun hetkeä, jona omasta
juhlastaan palasi kaksi vanhempaa veljeä: se, jolla oli morsian sekä
se, jolla tätä armonvälikappaletta ei koskaan ole ollut.
Näin annettuani pienen pohjakuvauksen olostamme Oulun kaupungissa,
luulen voivani ryhtyä varsinaiseen aiheeseeni, nimittäin
kotimatkaamme, joka oli sovittu polkupyörillä tehtäväksi.
Kuusi polkupyöräilijää yhtäaikaa Suomussalmelle! Se ei ole mikään
vähäpätöinen vaihe sydänmaan kulttuurihistoriassa. Kyllähän semmoista
oli tapahtunut että yksi polkupyöräilijä joskus oli näillekkin
syrjäisille seuduille kulkunsa suunnannut ja paljon huomiota
saanutkin osakseen, mutta että puolitusinaa välkkyviä villipyöriä
yhdessä laumassa lähtee Kainuun selän yli pyrkimään -- se oli jotain,
jonka sivistyskronikoitsijamme tulevaisuudessa tulevat riemulla
lehtiinsä piirtämään ja joka tapaus kuni "loistavan pyrstötähden
lento on kauvan säilyvä sukupolvien muistossa."
Tornikellon kullatut viisarit taisivat osoittaa muutamia
minuuttia vaille seitsemää jälkeen puolen päivän, kun ajoimme
ulos maaherrankaupungin tulliportista ja jätimme jälkeemme Oulun
surkeankuuluisat katukivet, joilla ennen kouluaikoina niin monta
paria kenkiä oli rikki kulutettu. Ilma oli yhä edelleen kaunis
ja ilta-aurinko paistoi kuumasti selkään, maantie oli ruutikuiva
ja pölisi hienonhienoa tomua taitavimmankin pyöräilijän alla --
sadetta janosi kipeästi kaupunki ympäristöineen. Kuului vielä
takaapäin viimeinen junanvihellys, kuului kuin voihkaus tulisesta
pätsistä kimeästi soiden kuivan kesäilman läpi... Tuntui hyvältä
saada vihdoinkin paeta näitä tällaisia ääniä, päästä pakoon kaikkea
kaupunkimaista ja painua metsien helmaan...
"Oi metsän siimeksessä
On hauska kuljeskella,
Puut unelmissa uinuaa
Ja kukkaset ne tuoksuaa!"
niinkuin siinä vanhassa laulussa sattuvasti sanotaan.
Mutta nyt on minun aika jo antaa seikkaperäisempi selitys tästä
kuusihenkisestä seurasta, sillä onhan se syrjäisellekkin vallan
hauska tietää, mitä ja minkä näköistä väkeä me oikeastaan olimme.
Esitän heidät siis siinä järjestyksessä kuin olimme ajaessamme ulos
Oulun kaupungin tullista.
Eellimmäisenä ratsasti rautaorhillansa keskimmäinen veljeni Matti,
tuikeasilmäinen maanmittari, polvihousuissa, olkihattu päässä,
leveähartiainen ja tanakkatekoinen mies, jota ei viina eikä naiset,
ei tupakka eikä tulitikut vielä tähän päivään asti olleet turmelleet
ja jolla on niin terve ja vahva vatsa että se sulattaisi vaikka
rautanaulojakin, sillä hän, kuten hän itsekkin toisinansa kellahtaa,
on "kaikkiruokainen". Lapin kevät-ahva oli löytänyt hänen naamassansa
kiitollisen esineen, niin että se paistoi samanlaiselta kuin ne
jipsikuvat, joita kädettömän miehen olen nähnyt kaupittelevan
Helsingin kaduilla. Punakeltainenhan on voiman ja elämän väri, ja
pitäväthän monet sitä Suomen kansallisvärinäkin. Matti se nyt oli
meistä se, jolla oli morsian.
Ja morsian ajoi aivan hänen rinnallaan. Kahdeksantoistavuotias tyttö,
kookas ja vahvajäseninen, täysin terve ja kulumaton, ruskeasilmäinen,
korkeaotsainen, tummahko tukka takaraivolla tattaralla; -- hänen
sieluaan en vielä tuntenut. Valkea olkihattu oli hänen päässänsä,
ohkanen kesänuttu leveine hihoilleen yllä ja lyhkänen tummansininen
hame -- siinä ulkopiirteet. Päättäen siitä että hänen sanottiin
ampuneen nelijalkaisia karhuja, ei hän ollut mikään tavallinen
maalaistyttö. Hänen nimensä -- Nilla.
Oikeastaan tämä olikin morsiussaatto, vaikka nuoteilla olivat
sulhasen heimolaiset. Ainoa naimisissa oleva veli, upseeri, ei ollut
seurassamme.
Kolmantena polki ulos tullista Pekka, pappismies, partasuu-uros ja
oppineen näköinen silmälasiniekka. Pekalla olivat säärissään --
kolmen markan housut, vartavasten saman päivän aamuna narikasta
ostetut. Ne olivatkin niin hienot, että asiantuntematon niitä olisi
luullut uusmuotisimmiksi Helsingin housuiksi. Kiiltävä, vuoriton
kesätakki, "Fältiltä" ostettu, kellertävä turistipaita ja taskukas
urheiluvyö sekä latuskainen lippalakki -- siinä tämän hengenmiehen
maallinen matkapuku.
Neljäntenä tulla veivasi veljiensä perässä Esko, vanhin veli,
tullinhoitaja. Hänen silmälasiensa alta kimmelsi karvaisen naaman
keskestä auringonpaisteessa tulipunaisena kiiltävä nenä, mutta
hänen sileänkalju päänsä oli visusti hatun peitossa. Joka hänet oli
nähnyt omien jalkojensa varassa kuinka tasaisella maalla hyvänsä, ei
ikinä olisi luullut, että tämä hintelä mies pysyisi minkäänlaisen
polkupyörän seljässä, niin arveluttavasti keikahteli hän puoleen ja
toiseen, mutta äläpäs mitä: kun mies hyppää "Dianansa" satulaan,
oli hän silmänräpäyksessä kuin uudestasyntynyt, ruumis lakkasi
keikkumasta, kädet heilumasta, koko ryhti muuttui vakavaksi ja
ainoastaan takaraajat nytkähtelivät polkimien noustessa ja laskiessa
tavalla, joka pani aavistamaan etteivät ne niitä kaikista suorimpia
olla tainneet. Mutta siitä vähät väliä. Esko oli erinomainen ajaja ja
sehän on pääasia polkupyörämatkalla.
Viidentenä, jälempänä edellisiä luovi nuorin siskoni Elina, nuori
naisylioppilas, tämän kesäinen keltanokka. Ei tarvinne sanoa että hän
oli matkallekkin ottanut valkean lakkinsa, jonka alta leiskahteli
pitkä, suomalainen palmikko. Elinan ajo oli vielä tasaantumatonta,
rata teki luikertelevia mutkia, mutta pysyi kuitenkin onnellisesti
kahden ojan välissä -- hän olikin meistä ainoa ensikertalainen,
vasta pyöränsä saanut. Oli uskallettua lähteä tottumattoman ajajan
kanssa näin pitkälle matkalle ja ankaria varoituksia oli Elina sisko
saanut jo Helsingistä lähtiessään niiltä, jotka tästä matkasta saivat
kuulla. Hän ei jaksa seurata mukana, hän väsyy taikka ponnistaa yli
voimiansa, sairastuu ja kuolee taipaleelle... Pyöräileminenhän on
väliin niin vaarallista. Niin olivat kaikki varoittaneet ja kotoa
olivat vanhukset samaa kirjoittaneet vastaan. Mutta tämä seikka oli
huomioon otettu meidänkin kesken. Ja sen johdosta oli päätetty, että
ajetaan hitaasti, ei pidetä liian hoppua -- Elinan tähden. Muuten:
olihan Elina vankka tyttö, terve ja ripeä, ei siis mitään hätää.
Kuudentena ja niinmuodoin matkueen peränpitäjänä tulla huristi ulos
Oulun tulliportista allekirjoittanut, tulipunainen turistilakki
päässään ja -- kahden ja puolen markan housut jalassaan, zeebran
juovikas paita vilkkuen läpi hienosta takista. Jumalan kiitos, että
sitä sentään saa niin hienoa tavaraa kohtuullisellakin hinnalla!
Tietysti ei kauvan pysytty siinä järjestyksessä, jossa oli
tullista ajettu. Pian tulivat ensimmäiset viimeisiksi ja viimeiset
ensimmäisiksi, niinkuin tässä maailmassa usein käy, ja sulhasen ja
morsiamen likeinen väli piteni toisinaan arveluttavan pitkäksi.
Ensimmäiset seitsemän kilometriä menivät kuin maistiaisiksi ja
Maikkulan reservikasarmi harjoituskenttineen vilahti esiin tien
varrelta.
-- Tässä se on meijän Matilla muistorakas paikka, huusin minä,
morsiamen rinnalle karahuttaen.
-- Siinä se on Matti mitalit rintaansa ampunut keisaria ja isänmaata
palvellessaan, täydensi Pekka pappi kannustaen hänkin hevostaan
morsiamen kuuluviin.
Ja kaikki katsahtivat hymähtäen kuivaa, ikävännäköistä
ampumatannerta, jonka perältä muutamia liikkuvia hurstihousuja
pilkoitti...
-- Antaa hyrrän pyöriä!
-- Milloin levähdetään? kuuma tässä tulee.
Levähdettiin hetkinen punasen sillan korvassa maantien poikki
juoksevan joen rannalla. Häikäisevästi heloittaa päivä tyynen veden
pintaan, nurmi on vihreä, ilmassa tuntuu koivun lehden tuoksua,
mökin tyttö ajelee huutaen kotiin lehmää, joka vain pyrkii jokeen
kahlailemaan -- pienoinen kesäillan kuva tämäkin... Mutta ei sitä
joudettu imehtien ihailemaan. "Eespäin vaan, eespäin vaan kunniaan
jaa, jaa!" Ajaa hyristellään hyvää kyytiä loivaa myötämaata tiheässä
männikössä. Aukeaa kesäinen niitty oikealle puolelle tietä, niitty
täynnä neitosia ja ylioppilaita valkeat lakit päässä -- mitä tämä on?
-- Eläköön! kajahtaa samalla ylioppilaiden suusta meidän
kunniaksemme. Me vierimme pysähtymättä painuen metsän rajaan. Ne
olivat tuttua väkeä, eilistä juhlajoukkoa, tänne 16 kilometrin päähän
konsuli E:n huvilaan päivällisille kutsuttuja -- tunsivatpahan,
koska eläköötä huutivat. Elina arveli että se oli vain hänen valkean
lakkinsa ansio että meidät ensinkään huomattiin.
"Jääkööt vain sinne juhlimaan ja jatkamaan, on tässä juhlittu ja
kemuiltu senkin seitsemän kertaa, keväästä asti pääkaupungissa. -- Ei
käy kateeksi. Sat sapienti: nyt solutaan sydänmaille."
Vaan perässä veivaava veikkomme kuultuansa että ne ihmiset, jotka
hänen silmiinsä olivat vilahtaneet aidan takaa, olivat juhliaan
jatkavia pohjalaisia, huudahtaa pettyneellä äänellä:
-- Mutta sieltähän olisi saanut limonaadia!
Mies parkaa näet kovasti janotti.
-- Jos ajettaisiin takaisin?
Sitä ei kumminkaan tehty.
Tullaan Kosulan kylään, ajetaan alas mutkainen mäki -- niin siinä
mäen allakos kummat tulee eteen: järvi, iso järvi katkaisee tien.
Ajaminen mahdotonta, kahlaaminen kauheaa, mene tiedä, kuinka syväkin
siinä lienee. Semmoista tulvavettä ei ikinä ennen oltu nähty näillä
seuduin. Siellä on taloja toisella puolella, kaksi tytön repaletta
tulla remuaa veneellä noutamaan matkustajia, vene on kehno ja
heilakka, ahdas siinä on olla polkupyöräin kanssa. Matti, sulhasmies
pääsee vanhan äijän kulettamana "pirunkengällä" yli. Vene yrittää
kaatumaan, kolahtaa aitoihin ja seipäisiin, perässä oleva tyttö
huutaa ja komentaa keulaan, jossa luulee toisen tytön istuvan, että:
"souva sinä sen... kuuletko sinä tyttö... älä sillä airolla souva!"
Me nauramme katketaksemme hänen huudoilleen, sillä eihän siellä
keulassa mitään tyttöä ole soutamassa, vaan -- Esko, vanhin veli,
kaljupää uros. Ja Esko itsekkin nauraa hytkii hiljakseen siinä
soutaessaan, sillä perässä oleva tyttö, joka ei pystyssä olevien
polkupyörien läpi erota mitään, huutelee koko matkan loppuun asti
että "souva tyttö, älä sillä airolla souva... kuuletko sinä sen..."
Ei se ollut ainoa vesipaikka. Niitä oli vieläkin, vaan yhden pääsi
ajamalla, toisen kiertämällä, mutta Apajan talon edustalla vyöryi
vilpas virta yli tien, eikä siitä ajamalla päässyt. Pääsi silloin
pieni kirous kosulankyläläisiä vastaan, kun eivät olleet viitsineet
mitään lankkua heittää virran yli, vaikka muutamasta paikasta olisi
hyvin yltänyt. Siinä heitä seisoi miesjoukko toisella rannalla
pihan edustalla toimettomina, ilkkuen katsellen "miten herrat
tulivat yli". Ja ylihän sitä tultiin kyllä, muut venheellä, Esko
ja allekirjoittanut kahlaamalla, kun ensin jalkineet oli riisuttu
ja housut reivattu. Entisenä kneippiläisenä pidän suuressa arvossa
tällaista vedessä kaulimista.
Jo oli polttava aurinko laskenut Oulujoen nurmisten rantojen taa ja
Pohjolan kesäyön ruskot olivat nousseet kuultavalle taivaan reunalle,
kun myöhäisen vierailun jälkeen entisen opettajamme pastori A:n luona
ajelimme Muhoksen kauniin kirkonkylän läpi, josta edellisenä iltana
oli laulaen Laineella kaupunkiin palattu. Tuolla toisella puolella
jokea oli S:n veljesten uhkea uudistalo, jossa nämät virkeät sielut
raatoivat ja rakentelivat, huutavat ja hurrasivat kuten muinen Kiven
seitsemän veljestä Impivaarallansa -- mutta nyt oli sydänyön aika ja
suloisessa unessa makasi kai Suvela ja sen veikeä velisarja.
Valkea usva alkoi hiljaa nousta jokilaaksosta ja kosketti kosteana
keuhkojamme. Maantie oli paikoin koloista ja polkeminen tuntui jo
raskaalta.
Me ajoimme sentähden loppuyöksi Hyrkkään kestikievariin -- pitihän
toki levähtää joku tunti puolen viidettä peninkulman ajon jälkeen.
Majataloon saapumisella kesäisen yön aikaan on oma leimansa. Talo
nukkuu syvässä rauhassa syrjässä maantiestä. Silloin tulla sihistää
sarja pyöräilijöitä, kääntyy kauniissa kaaressa taloon poikkeavalle
tielle, ajaa avonaisesta portista pihalle, liitää keveästi verannan
vierelle, ei kuulu mitään kovaa kolinaa, ratas ei rämise, hevoset
eivät hirnahda. Ja sentähden nukkuu talon koirakin kaikessa rauhassa,
ei herää matkustavaisten tulosta ja jos herääkin, niin pari kertaa
vaan vähän haukahtaa, siihen lauhtuu ja tulee ystävällisesti
liehuttaen häntäänsä, kättäsi nuolemaan. Jokainen taluttaa pyöränsä
verannalle, pyyhkii sitä hiukan, tunnustelee ilmarenkaita, silittelee
kuin mieluista hevosta ja jättää seinää vasten seisomaan: "levähdä
sinäkin nyt siinä, hyvä hepo..." Emäntä herätetään ja pyydetään
valmistamaan vuoteet, neitosille toiseen huoneeseen, herroille
toiseen, lattialle... Suloiselta tuntuu oikaista jalkansa,
suloiselta tuntuu saada maata. Hienonen hämärä peittää makuuhuoneen,
varhainen, hiukan alakuloinen kesäaamu jo kajastaa ulkona, ikkuna
on auki, hiljainen tuuli leyhyttelee akuttimia ja tuopi sisään
vienoa pihlajankukan tuoksua. Raitis mieliala vallitsee veljesten
kesken, leveätä leikkiä lasketaan Eskosta ja minun hienoista
narikkahousuistani... kunnes alkaa kuulua Eskon kuorsausta ja muutkin
nukahtavat.
Mutta neljän tunnin kuluttua heräämme kaikki Matin äkäiseen ääneen,
joka ilmoittaa kellon olevan niin ja niin paljon ja komentaa ylös..
Surkea huokaus pääsee silloin minulta, paha parahdus papilta, ja
Esko, jota joku ilkiö on hivellyt paljaana paistavaan kantapäähän,
älähtää kuin mölyapina, vetää peittoa tiukemmin ympärilleen ja ei
ole niikseenkään että nousisi. Kuluu muutamia minuutteja syvässä
äänettömyydessä, eikä yksikään varoituksen saaneista hievahda
tilaltaan, joka on niin lämmin, jossa on niin hyvä olla... mutta
silloin kimahtaa uudestaan ja kahta kauheampana sulhasmiehen ääni,
siitä on leikki kaukana, sen tuntee makeimmankin unisuuden läpi. Jo
liikahtavat lihakset, kohoavat päät peittojen suojasta, käsi hieroo
silmiä...
-- Mihin hemmettiin se semmoinen kiire?
Matti selittää että kohtuullisellakin ajolla sentään on rajansa tässä
maailmassa ja että huomen-illaksi on vene kotoa tilattu Ruukkiin
vastaan ja että pahimmat taipaleet alkavat näistä puolin. Minä koetan
selittää vastaan, että olen saanut liian vähän nukkua, kun siellä
Oulussakaan ei kahteen yöhön peräkkäin tullut nukutuksi, mutta siihen
murahtavat heti kaikki ja itse Eskokin, että:
-- Pakkokos oli Raatista suoraan Muhokselle lähteä!
-- Pata kattilaa soimaa, puolustaun minä Eskoa vastaan, joka sängyn
laidalla surkeasti irvistelee paitaansa kohennellen. Matti kävelee
täysissä tamineissa keskellä lattiaa.
-- Mutta entä Elina ja se sinun Miiasi? puhelen minä lauhtuneempana
Matille.
-- Herätetyt! vastaa juhlallisesti sulhanen. Neljännestunnin perästä
istumme kaikki, tytöt ja pojat, ratsujemme selässä. Minä olen saanut
satulani korotetuksi, sitonut hienon takkini ohjaustankoon ja
esiinnyn täydessä loistossani avaran avokaulaisena, ihomyötäisessä
zeebrapuvussani. Pekka pappi näkee hyväksi sen johdosta antaa minulle
pienen moraalisen aamusaarnan "sopimattomuudesta", mutta minä nauran
hänelle ja ajan arastelematta nuoren morsiamen rinnalle:
-- Nilla, olenko minä sopimattomassa puvussa?
-- Te... tuota si... sinäkö? (vasta eilen oli sulhanen antanut meille
luvan jättämään pois teitittelemiset) et suinkaan!
-- Minä näet pidän aurinkokylvyistä...
Ja Elinalta saan minä pukimeni johdosta kuulla ilokseni sellaisen
arvostelun, että:
-- Tuo Jussi se meistä sentään on ainoa, joka on oikean
polkupyöräilijän näköinen.
Äkkinäisestä ajosta kankeiksi käyneet polvet alkavat vertyä, ja
hauskassa rientokulussa käypi matka sileätä tietä Utajärven kirkolle.
Sulhanen ja morsian ovat rientäneet lopputaipaleella muita edelle
ja kadonneet näkymättömiin. Hyvä tapa on näet aina näin joukossa
kuljettaessa lähettää airueita edeltäpäin -- ruokaa tilaamaan.
Kuin kuninkaallinen seurue ajaa sitä silloin kartanoon valmiiksi
katettujen pöytien ääreen ja ikkunoista katsahdetaan suopean
uteliaasti, kun on tulijoista kuultu ja nyt nähdään. Laitilan
majatalossa oli kuitenkin laihaa ruokaa, mutta taksa oli laillinen ja
kahvi sakkaista.
Pieni pitkälleen heittäytyminen eineen jälkeen ei tee kellekkään
pahaa, mutta kun tusinan verta koipia yhtäaikaa kipasee talon ainolle
pitkälle sohvalle, niin siitä ei mitään oikeata lepoa tule, vaan
parasta on silloin viipymättä lähteä taipaleelle. Niin mekin teimme
ja lähdimme liikkeelle ennen vaarallisempaa tappelua.
Utajärveltä se alkaa se varsinainen ylimaantie, se tie, joka vetää
Kainuun selän yli Puolangan vaaroille, Hyrynsalmelle ja vihdoin
Suomussalmelle, johon maantie loppuukin kokonaan. Ennen tälle tielle
pääsyä on mentävä Oulunjoen yli.
Kuten hevosmiehet ainakin kuljimme me polkupyöräilijät virran
yli lautalla. Juuri yli mennessämme näimme pohjolaisen näyn:
joukon tervavenheitä pullevin purjein viilettämässä myötätuulessa
vastavirtaa. Tanakasti piteli karkea käsi isoa melaa ja joutuisasti
juoksi jykevä lasti ohitsemme toinen toisensa perästä kadoten saaren
suojaan. Ne olivat ehkä kuhmolaisia, ehkä sotkamolaisia, ehkä oman
pitäjän miehiä -- emme tienneet. Uskaliaita miehiä vain: tämmöisen
tulvan aikana Ouluun! Vilahti silloin mielikuvituksessa tuttu kuva:
Kas Oulunjärvellä aallot
Ne laulavat laulujaan,
Siell' liekkuvat tuhannet purret
Ja purjeet on pingallaan.
Siell' liehuvat harmajat hapset
Ja kiiltävi pellavapää --
Ne on Pohjolan pontevat lapset,
Jotka tuulessa viilettää...
Ennenkuin pääsimme joen toiselle puolelle, tuli tuulenpuuska ja
tempasi sulhasmieheltä hatun. Lintuna lentää lehahti se jokeen,
täyttyi vedellä ja jäi puoliupoksissa kellumaan aaltoihin samalla kun
raskas roomu etenemistään eteni. Ei voinut rakas morsiankaan estää
Matin avopäiseksi joutumista. Mutta laituriin saapuessa huudettiin
rannalla seisova poika pikkuveneellä hattua kiinniottamaan. Ja se
onnistuikin.
Hypättiin hyrrien selkään ja lähdettiin vilistämään yksitoikkoista
oilinkia (oilingiksi sanotaan kauvan jatkuvaa suoraa maantietä
-- ojelmusta). Se on ikävimpiä taipaleita tämä väli Utajärveltä
Sanginkylään. Ei mitään vaihtelua silmälle, ei mitään muodon
muutosta: alastonta, hedelmätöntä rämettä koko seutu. Mieli
käy ilottomaksi, sydän toivottoman tyhjäksi tällaista erämaata
vaeltaessa. Täytyy olla pilkkopimeä sitä kulkiessa, silloin ei
erämaan surkeus sieluun niin pure...
Jo kouluajoilta muistan tämän taipaleen. Tällä taipaleella
ajattelin maailman luomista. Siellä oli nimittäin tien vieressä,
rämeen laidassa eräs isohko kivi, jonka pinnassa näkyi ikäänkuin
jalan jälki. Kuinka oli se siihen syntynyt? Tässä oli ollut lapsen
mielikuvitukselle paljon tilaa. "Siihen aikaan kun kivet vielä
olivat pehmeät, oli joku ihmisolento harhaillut täällä autiossa
erämaassa, hän oli yrittänyt nousemaan tälle kivelle, mutta
tuntiessaan sen sulaksi, oli nopeasti vetäissyt jalkansa pois... Kuka
oli ollut tämä muinaisuuden olento? Aatamiko? Eevako? Onneton, maita
maleksiva Kainko? Tai ehkä oli tämä se kivi, jonka päällä Jaakoppi
oli nähnyt unta taivaan tikapuista ja enkeleistä Mutta kuinka se kivi
tänne Utajärvelle oli joutunut? Ja miksei Jaakopin pään jälkeä näy
kivessä?..."
Hurja fanttasiia ei ollut päässyt mihinkään pysyväiseen mielikuvaan.
Oli kai kivi nytkin vielä paikoillaan, mutta minulta se jäi tällä
kertaa näkemättä. Eikä muutkaan sitä huomanneet, vaikka lienee kai
veljillänikin siitä omat lapsuuden muistonsa.
Kuumasti paahtoi päivä, ja jokaista meitä janotti. Soista, lämmintä
vettä, jossa sammakot kutevat, ei tee mieli juoda. Ennen kärsii
kuivankin kurkun.
Vettä himoiten riennän muiden edelle, muistellen että näillä mailla
pitäisi olla joku mökin rähjäkin. Oikein muistettu: mökki löytyy
maantien poskesta, minä hyppään alas pyörältä, harppaan aidan yli
suoraan kaivolle, nostan sangolla vettä... ah kuinka se maistuu
hyvälle mökin kaivon vesi: Suomalainen kansallisjuoma, salon sima!
-- Pikkunen paitaressu-poika tulla tallustaa ulos sisäänlämpiävästä
mökistä. Paitaressu, pellavapää... mikä sinun nimesi on? puhelen minä
pojalle toisia odotellen. Poika katselee minua suurin pyörein silmin
ennenkuin hän totisena vastaa että Matti.
Matti, no kuule sinä Pikku Matti, tiedätkö sinä mikä kumma se tämä
on? kysyn minä polkupyörääni nojaten.
-- Tiiän minä, te on te pikajalaka!
Tiesipähän poika; oli nähnyt jo ennenkin moisia masinoita
kotimökkinsä sivu sihistämässä. Niin se kulttuuri kuhisee köyhänkin
nenän alitse saamatta kuitenkaan satimeensa Suomenmaan satoja
savupirttejä. Se kuuluu, vaan ei koske, se välähtelee kuin kirkas
terä, mutta ei leikkaa, se kulkee kuin mahtavan metsävalkean savu
peninkulmia laajalta, mutta liekki on kaukana näkymättömissä eikä
koskaan tänne asti ulotu...
Saapui Pekkakin perästä mökille, hyppäsi läähättäen lähdevettä
juomaan ja pyyhki tyytyväisenä partaansa. Saapui Esko, ehti Elina
ja kaulansa kastelivat, mutta jälempänä muita ajoivat tovin ajan
perästä Nilla ja Matti, eivätkä meidän vesipaikastamme välittäneet.
He kertoivat löytäneensä salaisen hetteen maantien vieressä, siellä
olivat yhdessä viivähtäneet ja nauttineet luonnon raikasta nestettä...
-- Mene tiedä teidän rakastavaisten salahetteitä -- kyllä me ne
tunnemme! vastaan minä verevätä veljeäni, joka näyttää tavallista
onnellisemmalta. Ja Pekkakin iskee silmää veitikkamaisesti Matille,
vallan hyvin oivaltaen minkä herttaisen hetteen ääressä jälelle
jääneet olivat vilvoitelleet. Kristillisen seurakunnan pappina oli
hän näet jo paljon raamatuita tutkinut, mutta ei voinut suuteloa
suureksikaan synniksi väittää.
-- Lekoo! huusi Matti pyöränsä selkään hypäten ja niin sitä taas
lähdettiin.
Sangille saavuttua hyökkäsin minä suoraan maitokamariin, emäntä
kintereilläni.
-- Saako ottaa paraimman pytyn?
-- Ka ottakaa häntä...
-- Ja kuusi lusikkaa hyvä emäntä ja leiväntapaista!
Mutta heti!
-- Herra jes! hätääntyi emäntä. Niinkö kiire se nyt vierailla...
Ja hän lähti könttäsemään yli pihan niin että kintut vilkkui,
niinkuin sanotaan.
-- Ei tämä piisaa, saako hakea lisää?
Työ siinä oli emännälle kantaa sisään viiliä ja maitoa. Sillä nyt
pidettiinkin jo kiirettä.
-- Jääkää hyvästi emäntä!
-- Hyväs... tuota kaikkiko ne on nämä niitä Kiannan rovastin lapsia?
uteli emäntä tarkastellen kiireestä kantapäähän meitä kaikkia. --
Ettäkö tämmäi ryökynä?
-- Tämä myös, sanoi Matti.
-- Vaan eipään oo sisarusten näkköön, arveli emäntä.
-- No kuka se sitten olisi?
-- Jos lie hyvinni isnöörin rouva?
Messingille meni meidän Matilla suu emännän sanoja kuullessaan.
Myhähtäen ja arvokkaana, hypäten polkupyöränsä selkään, huusi hän
kartanosta ajaen:
-- Ei vielä varsin rouva, mutta morsian!...
Sangilta Juorkunaan ja Juorkunasta Särkijärvelle -- mitäpä niistä
olisi erityistä kerrottavaa. Ikävänpuoleisia taipaleita nekin. Kallan
kestikievaria on aina pidetty rajapyykkinä Oulun ja Suomussalmen
välillä. Joka siitä sivu on päässyt, tietää aina olevansa
"voittopuolella". Kallasta on kaikellaisia kouluaikaisia muistoja,
m.m. se, kuinka talon emäntä kovasti siellä suuttui, kun kerran
pyydettiin häntä pesemään puhtaiksi sisään tuomansa juomalasit. --
Näitä ei pestä kuin kahdesti vuodessa: juhannuksena ja jouluna!
tiuskasi hän vihaisesti paiskaten oven jälkeensä. Se oli ollut
suulas emäntä, mutta puhui se koreastikkin, kunhan vaan ei astioita
likaisiksi moittinut.
Puoliväliin oli siis nyt päästy ja Elina oli jaksanut seurata
mukana. Mutta tässä tulikin loppu, ja Elina pantiin polkupyörineen
kyytikärryihin, sillä edessä oli kahden peninkulman taival.
Kolmeen osaan hajaantui nyt joukkomme. Yksi sai tehtäväkseen
rientää Puolangan kirkolle ostamaan kauppiaasta "jotakin suuhun
pantavaa" -- sillä kaupungista ostettuja makeisia vallitsi seuran
mielestä liian itsevaltiaasta Matti. Ilta oli jo pitkälle kulunut
ja oli vaarassa, ehtisikkö parhaallakaan ajolla kauppiaaseen ennen
ihmisten maatamenoa. Tähän tärkeään lähetystöön kuuluivat Pekka ja
allekirjoittanut.
Oli se kyytiä! Kilometripylväät näyttivät vilisevän kuin aidan
seipäät ja säikähtäneenä loikkasi jänis tien poikki. Tie oli
tasaista, vaikka ei sileää, mäkiä ei tällä taipaleella vielä ole
sanottavia. Niin mennä huristettiin äänettöminä toista penikulmaa
yhdessä. Mutta silloin aloin minä väsyä, uskoin Pekan yksin
hoidettavaksi tärkeän asiamme ja jäin hiljakseen ajelemaan jälkeen.
Taivas oli pilvessä, ilta tuntui alakuloiselta. Vai tuliko se ehkä
väsymyksestä? Istuin kivelle maantien viereen polkupyörääni nojaten.
Syvä hiljaisuus vallitsi ympärilläni. Erämaa!...
Jokelan kestikievarihuoneeseen astuessani tapasin valmiiksi katetun
pöydän. Sanottiin jonkun maanmittarin olevan yötä viereisessä
huoneessa. Mutta pöytä oli koskematon ja se seikka minua heti
säälitti. Olin juuri jonkunlaisen rusinavellin syönnissä, kun Matti,
Nilla ja Esko hyökkäävät sisään:
-- Täälläkö sinä ootkin?... Missä Pekka?
-- Pekka on pyyhkäissyt pyhälle asialleen.
-- Mutta mitä ihmeen ruokia sinä täällä syöt?
-- Löysin sparttalaista soppaa pöydästä, se maistuu herrasruualle...
tunnen tästä saavani uusia voimia! He nauravat syönnilleni ja jäävät
Elinaa odottamaan samalla kun minä saan toimekseni nyt "uusin voimin"
rientää seuraavaan kestikievariin vuoteita tilaamaan. Sinne ei
olekkaan kuin kymmenkunnan kilometrin matka.
Kilometrin poljettuani näen ihmeekseni Pekan ajavan täyttä vauhtia
vastaani.
-- Mitä sinä hulluttelet? huudan hänelle.
-- Minä menen Jokelaan syömään -- vielähän sinnekkin kerkiää.
-- Toitkos herkkuja kauppiaasta?
-- Sain kokkolanpötkyä.
Me ajoimme eri suuntiin.
Ripeästi kävi kulkuni Puolangan kirkolta. Maantie oli kovaa ja
sileää, vastamäet menivät myötämäen antamalla vauhdilla -- on se
sentään hauskaa tuo polkupyöräkulku.
Tällä taipaleella ne alkavat varsinaiset mäkimaat. Ennenkuin Hovin
majataloon päästään, on noustava ylös Leipivaaraa.
Leipivaara ei ole mikään leikkivaara. Se on mahtava, valtava vaara,
jota ei väkevinkään polkupyöräilijä ylös ajaisi.
Nöyränä laskeusin alas satulasta ja aloin lykätä pyörääni ylös.
Yksinäinen rahtimies raskaan jauhokuorman kanssa pyrki paraikaa ylös
vaaraa. Kymmenkunnan askelta kerralla vetää jutistaa hevonen kärryjä
ja jää huohottamaan, samalla kun mies takaapäin tukee rattaita
etteivät pääsisi alaspäin vierähtämään. Hevosparka! oli sillä kovempi
kohtalo kuin luonto lupaisi... Hengästyneenä kiivaasta astumisestani
saavuin pian Leipivaaran laelle ja katsahdin taakseni. Täältä
näkyivät Puolangan tunturit kaikessa jylhyydessään. Tuolla lepäsi
Puolangan järvi syvällä alhossaan, pilkotti punehtien sen puinen
kirkko ja kirkonkylän taloja. Erämaan luontoa, ylimaan maailmaa...
Synkänsinisinä, sykkyräpäisinä riippuivat pilvet tummien ylänköjen
yli -- Puolangan vaaroilla sataa melkein aina ja nytkin jo vettä
hiljalleen vihmoi. Jotakin niin raskasta ja painostavaa ja kuitenkin
niin rakasta koko tämä seutu. Jo lapsuudessani minä näitä seutuja
ihailin ja huokasin...
Talutin pyöräni kujaa myöten Hovin pihaan. Taisi olla kohta sydänyön
aika, ja koko talo nukkui sikeässä unessa. Kolkutin eräälle ovelle,
jonka arvelin johtavan emäntäväen puolelle. Kun ei mitään kuulunut,
ra'otin ovea ja kysyin äänekkäästi:
-- Onkohan emäntä siellä?
Heikko huokaus kuului ryysyisestä sängystä, jonka hämärässä saatoin
erottaa. Uudistin kysymykseni.
-- Ei oo emäntä täällä, kuului nyt vähän vihainen vastaus ryysyjen
keskeltä.
-- Missä se sitten on?
-- Se on pirtissä.
Astuin toisesta ovesta leveään pirttiin, jonka karsinapuolella
huomasin jotain tilantapaista. Varmaan siellä nukkui joku. Kyselin
ensin hiljempaa, sitten lujemmin, mutta ei mitään vastausta tullut.
Rykäsin, tömistin kovasti jalkojani pirtin lattiaan, mutta ei
hievahdustakaan lähtenyt. Varmaan täällä nukkuikin vain lapsia.
Peräydyin harmistuneena porstuaan ja ra'otin jälleen äskeistä ovea:
-- En minä emäntää löydä! Ettekö te viitsisi mennä häntä hakemaan?
-- Minä en lähe mihinkään! kuului tuikea parahdus, ryysyistä.
-- Minä oon sairas enkä pääse...
Peräydyin, suutuksissani itseeni että olin tietämättäni ollut
niin tyly. Vaan sairas huusi heti jälkeeni tällä kertaa tarkemmin
selittäen, missä emäntä on löydettävissä. Ja vihoviimein sain emännän
herätetyksi, -- hän löytyi toiselta puolelta kartanoa. Pyytelin
vähin anteeksi että näin keskellä yötä herätetään, vaan koska sieltä
perästäpäin on tulossa vielä viisi henkeä... jotka kaikki tähän
yöpyvät, niin vuoteita siis tarvitaan. Se on siivo, nuorehko emäntä,
ei näytä pahastuneelta eikä liioin hyvästyneeltä, alkaa hiljakseen
laitella tiloja ohjausteni mukaan.
-- Mistä kaukaa sitä vieraat ovat kotoisin?
Tästä naapuripitäjästä ollaan. Ette taida tuntea? Monesti on ennenkin
tässä talossa käyty, selitän minä.
Mistäpä hän tuntisi, kun on uusi emäntä, tässä talossa ennen olematon.
Kuusi sijaa valmistettuaan pitkin lattiaa, poistuu hän hyvää yötä
toivottaen, ja minä vaivun heti raskaaseen uneen lattialle enkä herää
ennen aamua, jolloin huomaan jo toistenkin siinä ympärillä olleen
nukkumassa.
Viimeinen matkapäivä on koittanut! Me nousemme vuoteiltamme vähän
niinkuin juhlallisina, hilpeä tunto povessa että tänään saavumme
kotiin. Kauniissa sarjassa ajamme alas loivaa Leipivaaraa, pysähdymme
hetkeksi katsomaan syvyydessään uneksivaa Pyssylampea, josta Esko
nuoruutensa päivinä on tekaissut romantillisen runon; tämä on se
paikka, jossa maantie katkaisee Kainuunselän hiekkaiset harjanteet.
Sitten heti alkaa nousu Hiidenvaaralle. Kesäpäivän helteessä tuntuu
se rasittavalta eikä sitä varmaan itse hiisikään ajaisi ylös
pyörällä, saatikka sitten me. Tässä kerran meidän Matti tappoi
käärmeen ja ylensi sen kuni Mooses korvessa kaikkien katsottavaksi
seipään nokkaan. Rinnettä noustessamme panemme toimeen yleisen
naamojen peson, ojavesi näet juosta porisee vastaamme vilkkaana
purona. Se olisi hauska ryhmä valokuvattavaksi tuo: Matti hajareisin
ojan päällä kuoppaa kaivamassa. Pekka vatsallaan kiven kyljellä,
kasvot pyhästi kiiltävinä vedestä Esko pyllöttämässä ikäänkuin
viinitynnyriä tullaten, neitoset nenäliina kourassa j.n.e. Ja tuohon
ojan liepeille polkupyörät hauskasti hujan-hajan kaadettuina...
Vasta Hiidenvaaran laella voipi jonkun matkaa ajaa, sitten täytyy
taas hypätä satulasta ja taluttaa alas jyrkkää ja mutkaista
törmää. Semmoista se on kulku Puolangan vaaroilla: ylös ja alas,
alas ja ylös, vuoronperään. Polkupyöräsi keinuu kuin lastu
jättiläisaalloilla. Rasinvaara, Toivolantörmä, Lemetinmäki, kyllä
niissä on kaikissa kapuamista ja hevoskyydillä matkustaville ovat ne
aina olleet syvien huokausten huutavia mäkiä. Viimeksimainitut kaksi
paikkaa eivät enää ole Puolankaa, vaan Hyrynsalmea, jonka pitäjän
nurkan yli maantie Kiannalle kulkee.
Ei kukaan meistä kohottanut eläköönhuutoa kuin Suomussalmen rajan
yli ajettiin. Hiljaa pyörivät pyörät punaisten pylväiden välitse ja
ainoastaan morsiamelle huudettiin että tästä se nyt meidän pitäjä
alkaa. "Vai niin", sanoi hän ja katsoi uteliaisuudella eteensä
ja ympärillensä. Mutta maantie oli rajan toisella puolella aivan
samallaista kuin toisellakin, syrjässä kiilsi rämeen keskestä joku
alakuloisen näköinen metsälampi...
Vielä poikettiin Kivelän kestikievariin, pantiin Elina polkupyörineen
edeltäpäin hevosessa ajamaan ja niin lähdettiin viimeiselle
taipaleelle Kivelästä Ruukkiin.
Se on rakas taival jo kouluajoista asti. Erityisellä hellyydellä
katselee silloin kaikkea mitä silmä näkee: kankaita joilla humisee
harmaita petäjiä, yksinäistä honkaa, jonka syliin toinen honka on
kaatunut, vieläpä surkeata suotakin, jolla vain vihertää matala
vaivaiskoivu. Ja koko matka kuluu niin helposti, suuret vastamäet
noustaan levähtämättä ja hengästymättä, myötämäkien jyrkkyys ei
peloita. Semmoisen voiman antaa kotiintulon tunne.
Tuossa on Romppalan mökki maantien vieressä, kuka ihmeessä sieltä
veräjältä katsoo meihin rillit nenällä? Eikös elämässä se ole
"Miipas", meidän metsäherramme.
-- Ka! hei! -- päivää! kajahtaa melkein yhtaikaa meidän veljesten
suusta ja kaikki laskeutuvat alas pyöriltä vanhaa tuttua kättelemään.
Mitäs se Miipas-setä täällä...?
-- Puita leimaamassa...
Mutta emme me nyt siinä kauvan malta jaarittelemaan, vaan lähdemme
tavottelemaan Elinaa, joka kyydillä on edeltä ajanut -- meillä on
näet sellainen sopimus että loppukilometrit ajaa Elinakin pyörällänsä
meidän seurassamme, että komeammalle näyttäisi...
Kuin keinuen käy nyt kulku ylös ja alas pieniä mäennyppylöitä, joita
kuin aaltoja kohoaa maantiellä Saukkopuron sillalle asti.
Ja Elina tavotetaan ja kyyti palautetaan keskellä maantietä,
raittiisti ajetaan viimeiset virstat. Ilta on käsissä ja kello
lähenee kahdeksaa. Jo siintää silmään mustansinistä selkää --
hurraa, se on Kiantojärvi, joka siellä laveana lainehtii! Kauniissa
kaaressa käännymme kaikki Ruukin tielle. Ruukkiin on vene tilattu
vastaan. Meidän tulomme on oleva loistavaa, sen me tunnemme jokainen
sielussamme ja ruumiissamme, varsinkin minä. Jo kuuluu Jalokosken
kumea kohina korvaan, lähenee Syväyksen silta... Sydän alkaa sykkiä
kiihkeämmin, mielenliikutuksesta tietenkin. Eellimäisenä ajavat
Matti ja Nilla, sulhanen ja morsian, näen heidän vaipuvan alas
mäkeä sillalle, jonka portti on auki, äkkään portin molemmin puolin
vastaanottajia huutamassa ja hattujaan heiluttamassa, minäkin
riemastun, hetkihän on mitä juhlallisin, minä heilautan punaista
lakkiani toisella kädellä, kuulen huutavani eläköön! ja vaivun
huimaa vauhtia alas mäkeä... Samalla huudetaan alhaalta minulle
varoitussanoja että hyppäisin alas pyörältäni, mutta ne tulevat
liian myöhään ne -- ja silmät kauhistuksesta seljällään syöksyn
pyörälläni suoraan sillan maasta korkenevaa pohjaa vastaan... Tunnen
armottoman tärähdyksen, sitten kuuluu kummallinen räjähdys, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä tapaan itseni istuallani viilettämässä
syltä-määriä pitkin siltaa yhtä rintaa jonkun rämisevän esineen
kanssa. Taivasten talikynttilät! Mitä on tapahtunut? Ensimmäinen
ajatukseni on että polkupyörä nyt on pirstaleina. Sitten täyttää
minut hirveä häpeän tunne, sillä minä tajuan samassa että tässä on
tapahtunut tragikoomillinen tapaus, kauhun huutoja ja pidätettyä
naurun rähinää on yhtäaikaa tunkeutunut korviini samalla kun koski
pauhaa kuin hornan syvyydessä... Voi hemmetti! Juuri viimeisellä
hetkellä piti tämmöistä tapahtua, vaikka siihen asti oli kaikki
onnellisesti käynyt. Ajatelkaa sitä skandaalia, sitä hullunkurista
kuvaa kotipitäjäni kauneimmalla paikalla! Ajatelkaa: siinä sillalla
oli vastassa pitäjän herrasväki, tosin ainoastaan lukkarinsa ja
ainoan maalaisylioppilaansa edustamana, isäni ja vanhimman sisareni
vastaanottoriemua yhdessä jakamassa, ja ajatelkaa siunatuksi lopuksi
että kun nousen lankeemuksestani ja nilkutan heitä tervehtimään, niin
toista housunlahetta tuskin enää onkaan, vaan valkea iho paist... no
-- vanhin siskoni riensi heti kimppuuni ja pisteli kiinni neuloilla
mitä ensi hädässä kerkesi. En olisi luullut kahden ja puolen markan
laitosten niin surullista loppua saavan.
"Minun narikkahousuni, hienot, rantuset narikkahousuni..."
Minä raivosin vihasta, en sentähden että housut olivat revenneet,
vaan sentähden etten ollut saanut varoitushuutoa aikaisemmin, ja
sentähden että portti oli aukaistu. Ehkä jälestätulijoille olisi
käynyt yhtä hullusti ellen hirmuisella varoitushuudollani olisi heitä
pysäyttänyt ajoissa. Pekka säikähti sitä huutoani niin että veret
seisahtuivat, ja Esko lensi kuin katajainen vanne pyöränsä seljästä,
sääret sätkyttäen ilmassa... Elina oli varovaisena noussut pyörältään
jo mäen päällä, mutta Matti ja Nilla olivat onnekseen ajaneet
sillalle toista puolta, jossa vähemmin täräytti.
Siihen se loppui se meidän polkupyörällä-ajomme; pyöriämme
talutellen kävelimme vastaanottajain seurassa taloon, Ämmänruukin
kartanoon. Mutta vaikka ei polkupyöräni kaikkien kummastukseksi
ollut särkynytkään, oli minulta kumminkin muutamiksi hetkiksi mennyt
se oikea tuliaistunne. Tietysti minua haukuttiin "hurjuudesta" ja
"huomaamattomuudesta" eivätkä vastaselitykseni paljoa auttaneet.
Mutta olen varma siitä että jos Esko veikolle ei olisi ajoissa
huudettu että siinä on vaarallinen paikka, niin hänelle ei olisi
käynyt ainoastaan niinkuin minulle, vaan vieläpä olisi hän
pikkumiehenä saattanut pujahtaa sillanaidasta alas jokeen ja kadota
sinne kuin muinen pater Hieronymus Kajaanin Ämmäkoskeen. No niin,
pääasia oli kuitenkin se että se olin minä, joka olin lentänyt pyörän
seljästä.
Oikeastaan minun nyt pitäisi lopettaa kertomukseni
polkupyörämatkasta, mutta täydellisyyden vuoksi tahdon vielä
mainita että Ämmänruukilta sain lainaan hyvät housut ennenkuin
pappilaan lähdettiin. Ja että meidän tuloamme varten oli varattu
"Tiililanssille" tervavene, oikea paltamo, joka nuoren parin
kunniaksi oli lipuilla ja limoilla kaunistettu. Ja että järven
yli soudettaessa puhalsi kylmä tuuli, ja aurinko keltaisena laski
vaarojen taakse. Ja että kotirannassa oli vastassa äiti ja koirat...
Ja että sauna oli hyväksi lämmitetty ja herttaiselta tuntui pitkästä
ajasta taas kotoinen kyly. Sekä että saunan lauteillakin vielä
naurettiin housujeni kovaa kohtaloa.
Mutta ne housut aijon säilyttää varoittavana muistona lapsilleni
ja lastenlapsilleni -- jos minulla sellaisia kerran tulee olemaan.
Ja aina kun otan ne esiin siitä vanhasta kaapista, jossa ne nyt
repaleina riippuvat, olen surkealla suloisuudella muisteleva tätä
paljonpuhuttua polkupyörämatkaamme Kiannan rannoille.
(1899)