Me elämme ajassa kuohuvassa, ja riidat raivopäiset Suomen kansaa
raastaa. Ken vääräss' ollee? Kuka oikeassa? -- Turha tiedustaa:
kaikk' kahtamielin haastaa! Ja kuinka meidän käy, ah, kuinka käy
tään kansan? -- siit' tietoa ei näy... vaan harso otsallansa
huokaapi kohtalomme äiti tuhatjärviemme rantamalla -- -- Kaikkialla,
kaikkialla kaikuu, raikuu sekasorron torvi halki ilmain kansan
korviin: oudot mustat mullerrukset murtaa vanhat vakaumukset,
murskaa perusrakennukset! Murheelliset aavistukset täyttää, köyttää
kaikki mielet. Veljessoinnun kannelkielet parahdellen, värähdellen
katkeilevat; haavain siteet ratkeilevat... Eikä lääkitystä mistään!
Synkäst' totuus silmiin pistää; eikä joukkoin johtajaksi kenkään
kelpaa uljahaksi! -- "Herrako" siis meidät johtaa --? Uskokoon ken
tuossa kohtaa tuonnon turvaa, lohdutusta -- mulla vain on mieli
musta! -- Kerskulaulun rytmit nuo rintaani ei enää luo eilispäivän
innostusta: runoilijan riehahdusta tääll' ei enää kuulla _saa!_ Ken
nyt moista kuuliskaan! -- -- Eihän muut kuin houkat vaan!
1901.
Tällaisena yönä...
On ihana kesäyö. Järvi uinuu peilityynenä, ruusunpunainen iltarusko
hohtaa täyslehtisten koivujen välitse, tarhalta kuuluu hiljaista
karjankellon kalkatusta ja kylän tyttöjen lirkuntaa. Ilma on niin
pehmyt kuin pumpulilla hipiään painaisi. Valkoinen ruusupensas
verannan vieressä hymyilee kuni morsian hääsalissa. Yöperhoset
leijuilevat äänettöminä pihalla...
Ikkunani on auki. Istun avojaloin ja paitahihasillani. Ei tee mieleni
nukkumaan...
Tällaisena yönä!
Tällaisena yönä?
Tutkin itseäni. Tahdon olla rehellinen tunteideni ilmilausumisessa.
Tällaisena yönä, kun koko luonto kylpee hempeydessään, kun
peipposella on pesänsä puunontelossa, kun urosrastas laulaa
rakastettunsa perhe-onnea ja käki helkyttelee riemuansa siitä
että on saanut lempensä hedelmät hyvien lintujen hoideltaviksi...
tällaisena yönä hiipii yksinäisen, rakkautta janoovan nuoren miehen
sydämmeen kiihkeä kaiho etsiä yksinäisyytensä toveriksi joku
vastakkaisen sukupuolen olento, jossa virtaa samallainen lämmin
veri kuin hänessä... joku lehdon satu-impi, jonka kuva on siinnyt
hänen sielussansa lukiessa muinaissuomalaista runoutta, Kalevalaa ja
Kanteletarta...
Sen immen hiukset häilyisivät irrallaan ulpukanvalkoisen kaulan
ympäri, ne kiiltäisivät kuin kultaiset langat, ne olisivat pehmoiset
kuin hienoin pellava, hänen silmänsä säteilisivät lemmenkukkasen
sinisyyttä, hänen käyntinsä olisi kevyt ja viehkeä kuin perhosen
tanssi kedon korsien ylitse, ja hän tulisi hiljaa kuin keijunen, tuo
pieni simasuukkonen veitikkamaisessa hymyssä...
Ja minä, nuori mies, joka en ikinä ole naiseen kajonnut, minä
hyppäisin alas tästä ikkunasta, rientäisin tuonne rantakoivikkoon...
väijymään häntä... Hip hei! syntyisi kiivas kilpajuoksu ja me
lentäisimme yli sammalmättäiden ja kukkakumpujen... sillä vaikka se
tyttö palaisi halusta itsekkin saada tuntea vastakkaisen sukupuolen
salaisuutta, niin se näin leikkisi lemmenkaihollaan, jotta tulos
maistuisi sitä makeammalle. Hip hei! kas: keveä lipponen sen jalasta
singahtaisi ilmaan, nuori mies tempaisi sen syliinsä... armas
pieni lipponen, joka hänet yhä enemmän sytyttäisi tuleen... ja
tyttösen toisessa jalassa vilahtaisi vain sininen sukka... Yhtäkkiä
hän huudahtaisi heikosti risun satuttamana ja kaatuisi suulleen
viidakkoon... ja läähättäen saavuttaisi nuori mies hänet ja... ja...
Niin, nyt se tulee se ilmiö, joka on niin suloinen kuin synti, mutta
voiko mikään oikeastaan olla synti, joka on suloinen? -- en usko.
Ja sen, mitä minä nyt olen kirjoittanut, olen minä kirjoittanut
tarkoituksella sanoa, että jokaisen täysverisen nuoren miehen
sielussa -- joka ei ole saanut koskaan tuntea naissuloa eikä siis
myös naisinhoa -- asuu voimakas himo saada valloittaa viehkeä
neitonen, vähääkään ajattelematta seurauksia, kokonaan antautuen
hetkellisen haaveensa keveään leikkiin. Ja tahdon minä erityisesti
huomauttaa että tämä himo hänessä ei ole ruma eikä likainen, vaan
on se yhtä kirkas ja puhdas ja hyväntuoksuinen ja luonnonraikas
kuin tämä samainen kaunis kesäyö, jona nämät rivit piirretään.
Mutta mahdollista on, että jos tuollainen lehdon simasuu piikanen
todellisuudessa tällaisen nuoren miehen eteen ilmestyisi -- niin ei
hän siihen hennoisi koskea, sillä minä luulen, että niinpian kun
haave toteutuu, ihminen herää, tulee syvämietteiseksi ja hänestä
karisee pois kaikki kevytmielisyys ja hän täydellisesti hallitsee
itsensä ja punnitsee tekonsa.
Ja sentähden te voitte vaaratta tulla minun luokseni kaikki te
kevytlentoiset ihmiskeijuset -- en minä, en minä teille pahaa tee...
(Hämeessä 1903.)
Sydämmeni tuskassa...
Sydämmeni tuskassa en saata mitään tehdä. Koko illan olen istunut
pöytäni edessä ja tuijottanut paperiin... En kuule mitään, en näe
mitään, tuntuu kuin en hengittäisikään ja kuin kaikki sisässäni olisi
pysähtynyt kuin kello. Se on vain hieno vieteri siellä sisässä, joka
jää värisemään -- minun onneton rakkauteni.
Se on vienyt minulta kaiken voiman.
Se on tehnyt minut heikoksi raukaksi ja kipeäksi ihmiseksi.
En kykene mitään muuta ajattelemaan. Olen kuuro kaikelle muulle
elämässä paitsi tälle ainoalle äänelle, joka huutaa armoa... armoa ja
pelastusta.
Onko armoa? Epätoivohan vain on.
Ja ääretön väsymys.
Jos saisi nukahtaa ikuiseen uneen. Uneen, jossa sielun surukin
nukkuisi ja tuska tuutuisi kuin viaton lapsonen kehdossa... Ja olisi
vain hienoa hymyä ja ruusujen tuoksua eikä mitään kärsimystä... Jos
saisi!
Mutta ei armoa ole eikä unta anneta. Sydän itkee itkuaan eikä sen
valituksella loppua ole. Kohtalo on kova kuin kivi. Hellyyden
jumalatar on kuollut...
Ja kuitenkin niin vähällä olisin tyydytetty. Niin vähän vaatisin.
Enkö koskaan saa sinun syliisi orpoa päätäni painaa? Uinua siinä
hiljaa kuin lapsi, jonka elämän suurin lohdutus on viivähdys
rakastetun äidin ja hoitajan helmassa... Saada lämmin käden puristus,
jonka värähdys käy sydänjuuriin ja puhdistaa ne murheen mudasta...
Enkö saa koskaan tuntea olevani kaunis kauniin vaikutuksesta? Enkö
saa tuntea suloutta hyvän naisen tähden.
Suloutta ja kauneutta minä tahdon. En mitään rumaa enkä pahaa.
Minä tahdon täyttää koko tyhjän olentoni kauneudella. Hellyyden
liikutuksella, joka minut jalostaa.
Sitten vasta voin katsoa ympärilleni ja saada yleisen velvollisuuden
tunnon.
En ennen. Nyt olen yksilö, joka huutaa elämää yksityisessä hädässä...
Jos joku minua säälii, miksei hän poista kärsimyksiäni? Minun
kärsimykseni voi ihminen poistaa. Se on sieluruumiillinen vaiva.
Ehkä minä hemmoittelen itseäni? Ehkä -- en kiellä. Mutta minusta
olisi väärin ja kuin jonkun pyhyyden häväisemistä, jos tällaisessa
tilassa koettaisin vastustaa tunteeni virtaa. Minusta olisi väärin
nyt purra hammastani ja koettaa pudistaa päältäni nämät sydämmen
kahleet...
Mieluummin kärsin ja olen onneton.
En ymmärrä itsekään, miksi niin teen. Minusta on rakkauteni pyhää. Se
on suurin tunne, mitä minussa ikinä voi elää.
(1900)