(Tunnelma pääkaupungista.)
Tiedättekö, ystäväni, mitä on olla maisterikekkereissä? Tiedättekö
mitä on olla viftillä? Tiedättekö mitä on valvoa ja mässätä koko
yön, ja juoda itsensä hauskaan humalaan? Tiedättekö missä on
Kaisaniemen ravintola ja ne satavuotiset petäjät, joista sveessit
niin runollisesti kerskaavat?
-- Minä ne tiedän.
Tunnetteko mitä on toverihenki helisevän juomapöydän ääressä? Kun
puheet ovat pidetyt ja juhlaruuat syöty ja illan sankari kattoon
nostettu -- ja sieltä alas vedetty... ja laulu raikuu... ja kahvi
höyryää... ja "munkit" kylvystä nousten veisaavat: Gaudeamus igitur
ja sikarit sauhuavat sinisiä pilviä... ja jokainen on oma herransa...
Tunnetteko niitä sanoja, jotka tulvivat nuorten miesten huulilta,
kun likööri virtailee suonissa ja alkohooli aukaisee umpimielisetkin
aivot? Tunnetteko tunnustuksia elämän traagillisesta puolesta,
kun humala liikuttaa väsyneitä sieluja puhelemaan siitä, mikä
jokaista salaisesti painaa... ja johon ei muulloin kajota kuin juuri
tällaisina hetkinä? Tunnetteko sairahkon ajan henkäyksen Suomenkin
yliopistonuorison riveissä ja aavistatteko ne syyt, jotka tekevät
ihmiset näyttelijöiksi, joilla jokapäiväisen elämän riehussa on
alati naamari kasvoillaan? Tunnetteko miehen, joka humalan hehku
kasvoillaan puristaa kättänne ja itsensä tuntien lausuu: "Nyt minä
olen tällainen ja nyt minä puhun näin -- mutta huomenna olen minä
toisellainen ja toisellaiset ovat minun puheeni, -- voitko minut
ymmärtää?"
-- Minä ne tunnen ja vastaan: In vino veritas -- ylistetty olkoon
Bacchus, joka totuutta palvelee!
Ja oletteko palanneet hurjasta juomingistanne siihen aikaan
vuorokaudesta, kun muu siviliseerattu Helsinki vielä nukkuu syvintä
aamu-untansa ja ainoastaan ahkerimmat työmiehet ovat jo liikkeellä
kulkien rauhallisessa tahdissa ohitsenne, mutta uninen poliisi seisoo
kadunkulmassa väistyen mykkänä syrjään viheltävän, huutavan ja
meluavan herrasparven tieltä -- hyvin tietäen että nuot ovat sieluja,
jotka luulevat pudonneensa jostakin toisesta taivaankappaleesta ja
joilla siksi on oikeus elää ja iloita omalla tavallaan ja kajahutella
kaduilla sellaisia ääniä, mitkä ovat kuin sen, joka on sekasikiö
enkelistä ja kiljuvasta leijonasta...? Oletteko siinä tilassa
nähneet aamuruskon punervan heijastuksen keveissä keväthattaroissa
hiljaisena nousevan merestä Ullavuoren takaa ja pysähtyneet, kuni
taian lyöminä tajuntaanne selveten sykkivin sydämmin ja silmiänne
kädellänne varjostaen sen majesteetillisen ilmiön eteen?... Ja
kysyneet itseltänne huokaavan kysymyksen: mitä on elämä? ja kuka olen
minä kurja raukka, joka näen luonnon ihmeellisen ikuisuuden silmieni
edessä enkä tiedä, mitä minun pitää tekemän, jotta en mitättömänä
molekyylinä haihtuisi avaruuden äärettömään tyhjyyteen jaloa jälkeä
itsestäni jättämättä? Kaikkeuden Herra, tässä minä seison ja tunnen
pohjatonta onnen kaihoa rinnassani, miksi et ilmaise itseäsi minulle
ja anna minulle voimaa? -- nyt, nyt... tässä silmänräpäyksessä...!
Oletteko näin sen tunteneet?
-- Minä olen.
-- -- -- Ja koska minä tulin kotia Kaivopuistoon sekä lähestyin sitä
pihaa, missä asuin, juoksi minua vastaan ruskea karvakoira, jolla oli
kirkkaat silmät ja liehuva häntä, ja koska minä sitä kutsuin, tuli se
minun luokseni, nuoli minun kättäni ja nousi pehmeillä etukäpälillään
minun rintaani vasten... Ja me seisoimme ääneti asuntoni portailla
katsellen toinen toistamme syvästi silmiin ja oli kuin välillämme
olisi tapahtunut seuraava keskustelu:
"Mistä sinä tulet?" kysyi hän ystävällisesti.
-- Kapakasta! vastasin minä raskaasti huoaten. "Oletko sinä
onnellinen?"
-- En...
"Minä tahdon sinua lohduttaa!" sanoi hän.
-- Kuka sinä sitte olet? kysyin minä.
"Minä olen ihmisen palvelija ja koira", vastasi hän.
-- Ja minä olen Jumalan palvelija -- ja myös koira! lopetin minä.
Ja minä avasin porstuani oven ja pyysin ystävääni astumaan sisään.
Ja me hiivimme hiljaa ylös portaita... ja nukahdimme samaan sänkyyn.
Kello oli silloin vähän yli viisi, ja aamurusko kurkisti balkongilta.
Se oli ihanainen aamu, josta muut eivät mitään tienneet... Mutta
kello seitsemältä nousin minä ylös ja istahdin työpöytäni ääreen.
Ja sikari maisterikekkereistä paloi minun suussani. Ja minä tahdoin
unhoittaa, että olin valvonut koko yön... Mutta viiden minuutin
perästä kaaduin takaisin vuoteelleni ja tunsin itseni kuoleman
heikoksi. Eikä koirakaan minua voinut lohduttaa, vaan se makasi
ja nuoli omaa nahkaansa... Ja koska matami raotti ovea ja aikoi
tuoda sisään jotakin, huusin minä masentuneella äänellä: "Viekää
pois!" Sillä minua inhoitti kaikki se maallinen, mikä suusta sisään
menee... Joku minun sisässäni, joka oli jotakin kadottanut, pyysi
armoa. Joku toinen, jolta sitä pyydettiin, riiteli sitä antamasta.
Ja jokainen hetki, joka kului, oli kuin huumaus tuomitsevassa
ijankaikkisuudessa... Siinä unenhoureissani sommittelin minä kirjeen.
-- Hänelle, jolta osakseni olin saanut inhimillistä hyvyyttä ja joka
minut ymmärsi. Ja se kirje kuului näinikään:
"Rakas ystävä! Minä olen rikkonut pyhää luontoa vastaan ja
olen äärettömän kipeä. Minun sieluni ei ollut siellä mukana
juomingeissa ja siksi saan nyt kärsiä rangaistukseni. Sääli
minua, älä tuomitse...
Nukuin puoleen päivään asti ja vaelsin viheliäisenä kaupunkiin.
Eikä se päivä ollut edellisen veroinen. Sillä illalla täytyi
minun huudahtaa: Olen kadottanut päiväni!...
Kaduilla satoi silkkaa vettä. Usvat nousivat mereltä ja kostea
sumu peitti kaupungin. Koko elämä näytti ja tuntui likaan
lytistyneeltä sieneltä... kuka sitä olisi uskonut sellaisen
hilpeän yön perästä?
En ainoatakaan yöllisistä veljistäni tavannut. Missä ne lienevät
olleetkin kaikki?"
-- -- -- -- -- --
11/4 1900.