Nimi herättää mykkää kunnioitusta.
Pidätän henkeäni ja painan soittokelloon -- kling klang. Kuulen
askeleita, keveää sipsutusta... kova rasahdus ja ovi lennähtää auki.
Avaaja on näköjään palvelustyttö.
-- Onko tässä huonetta? kysyn minä koneellisesti tätä ylioppilaan
ijankaikkista ja kuitenkin aina uutta asiaa.
-- Juu, kyllä meitillä on; minä käyn heti sanomassa tykö
röökkynälle...
Ja palvelustyttö, nähtävästi hämeetär, lipsahtaa samaa vauhtia
takaisin sekä jää "kulissien taa".
Neiti, s.o. itse emäntä, ilmestyy tuossa tuokiossa salin ovesta
mystillisen hämärään koridooriin ja pyrähtää puoleksi lentämällä,
puoleksi juoksemalla aivan nenäni eteen. Tapaan itseni kumartamassa
hänelle ja taas kysymässä tuon saman: Onko huonetta?
-- On huoneita, on kaksikin! on huoneita -- alkaa hän liukkaasti
rallattamalla -- minkälaista te haluatte? Olkaa hyvä, käykää sisään,
tulkaa tänne! On meillä huoneita... Minun nimeni on Karoliina Kanalin
-- mikäs herran nimi on? kysyy hän äkkiä tuiki tutkivasti, avatessaan
ovea ensimmäiseen tarjona olevaan huoneeseen. Minä, ällistyneenä
harvinaisesta kysymyksestä, änkytän vastaukseksi että "mitä neiti
minun nimelläni tekee, eihän tässä viel...?"
-- Ei, ei, tpruu takaisin -- älkää astukokaan sisään, vaan sanokaa
nimenne ensin: -- _sanoinhan minäkin omani!_ tiuskahtaa hän
sanomattomalla naivisuudella. -- Minun tarvitsee tietää nimi, minä en
uskalla ottaa vastaan ketä tahansa, sitä ei tiedä...
Ja hänen kasvonsa näyttävät sangen salaperäisiltä.
Jonkun sekunnin hiljaisuus vallitsee, kunnes minä päästäkseni
hullunkurisesta asemasta -- ja huonetta vilkaisemaan, sanon nimeni.
-- Ai, kyllä minä tiedän! huudahtaa hän nimeni kuultuaan, ja aivan
kuin se olisi päätetty asia, riehahtaa hän lisäten: -- _Teidät_ minä
otan vastaan! Te olette Pohjanmaalta, minä tunnen teidän sisarenne...
-- Minunko sisareni? kysyn minä kummastuksissani.
-- Niinpä niin, Riihimäellä minä häneen olen tutustunut...
-- Ei minun sisareni ikinä ole oleskellut Riihimäellä.
-- No, se on sitten ollut joku toinen, vaan sama se... kyllä minä
teidät kuitenkin nyt otan vastaan, koska te olette Pohjanmaalta.
Nähkääs: minä olen itsekkin Pohjanmaalta -- Ylikiimingistä,
Ali-Kanalan kartanosta -- kyllä minut jokapaikassa Pohjanmaalla
tunnetaan!... Ja kyllä minä nyt teidät kerrassaan otan vastaan,
käykää sisään vain tänne salonkiin ja istukaa... Oletteko
ylioppilas?... Vai niin, jahah, kyllä minä teidät... haluaisittekos
asua kuinkakin kauvan?... jahah... jassoo, se sopii ja passaa...
niin, kyllä täällä minun luonani on asunut maistereita, vieläpä
tohtoreitakin. Tunnettehan tohtori Heimo Hellénin?... Jaa,
kyllä hänet tunnetaan, kysykää vain keltä tahansa Suomettaren
konttoorissa... ja hänkin on ollut hyvin tyytyväinen... Suokaa
anteeksi, sanoi hän taas äkkiä käyden tuiman tutkivaksi, vaan minulla
on tapana ottaa edeltäpäin selko hyyryläisteni elämästä: käypikö
teidän luonanne paljon vieraita?
-- Ainahan niitä... joitakin, miten sattuu, vastasin minä ja olisin
jo ollut valmis lähtemään pois, jos se olisi käynyt päinsä.
-- Niin, nähkääs, lipsutti neiti puhellen: -- en minä voi ottaa ketä
taliansa vastaan... sitä ei tiedä minkälaisten kanssa sitä joutuu
tekemisiin. Ja kyllä meillä on lääkäri, joka osaa tarkastaa... niin,
suokaa anteeksi, mutta minä tahdon myös tietää, käyttekö te... --
Vai niin, vai niin, suokaa nyt anteeksi, se on hyvä, kyllä minä
otan vastaan... Ja täällä on asunut maisteri Kivihiili, tunnetteko
hänet?... Vai niin että nimeltä vain... jaa, hän on kreikan opettaja
ja hän on asunut tässä samassa huoneessa... tuota mitenkä se on:
pidättekö _lujaa_ elämää?
-- Mitä neiti tarkoittaa? kysyin minä, nuorena filoloogina ja
Kotikielenseuran jäsenenä huvitettuna epätavallisesta lauseparresta.
-- Niin no, riensi hän selittämään, ymmärrättehän nyt, että jos
teidän luoksenne tulee tovereita ja te siellä juotte olutta ja
huudatte... jaa, kyllä minä tiedän... -- Vai niin, no se on hyvä...
kyllä minä mielellänikin teidät otan vastaan... Tulkaas minun
perässäni, niin näytän teille toisenkin huoneen, se on erinomaisen
sievä ja nätti kammari ja siinä on asunut maisteri Dynamit... Älkää
nyt pahastuko että minä kuljetan teitä näin monen huoneen läpi --
kyllä sinne on erityinen sisäänkäytävä pihalta...
Me vaelsimme todellakin monien komeroiden läpi, ja minusta ne
haiskahtivat vähän siivottomilta.
-- Tässä se nyt onkin! sanoi neiti riemuitsevasti kun saavuimme
kylmään kyökkietehiseen, josta näkyi ovi pihakamariin. -- Ja
katsokaapas, siinä on _senkin_ maisterin visiittikortti ovella:
DANIEL DYNAMIT
filos. maist.
Minä katselin nimikorttia suuremmalla kunnioituksella kuin sitä
kamaria, joka sen takaa silmieni eteen avautui. Sieltä tulvahti
nimittäin vastaan löyhkäävän paksu ilma, ja pahoin pehnatun sängyn
laidalla istui kaksi juronnäköistä olentoa, mies ja nainen,
satunnaisia matkustavaisia -- kuulin ma -- ja kotoisin, niinkuin
neiti kehahti, "Limingan rikkaimmasta kartanosta".
-- Tämä on oikea lukuhuone kaunis ja valoisa... jatkoi neiti
esityksiään.
-- Mihinkä hintaan? kysäsin välinpitämättömästi jotakin sanoakseni.
-- Jaa, 75 markkaa kuussa -- onhan teillä omat lakanat?... eikö
olekkaan!... kyllä se on tavallista... mutta tulkaapas näitä portaita
katsomaan! huudahti hän rientäen ulos kamarista ja heittäen huoneen
enemmän esittelemisen sikseen. -- _Näin_ kauniit portaat!
Portaat olivat itse asiassa pahanpäiväiset, käppyrät ja kuluneet
puuportaat.
-- Näitä kyllä saattaa... huudahteli neiti hypellen kuin harakka
muutamia astimia alas ja ylös, näyttääkseen minulle, kuinka
erinomaisen mukavat ja lujatkin ne olivat nuot "kauniit portaat". --
Näitä portaita ovat astelleet _maisterit ja tohtorit_ -- jaa, vieläpä
_professoritkin!_ lopetti hän ylistelynsä suurella innostuksella,
tehdäkseen oikein valtavan efektin siihen, joka oli vain pelkkä
"siivis" ilman akateemisen viisauden-pöllön pöyhkeitä siipiä.
-- Vai niin, no miten tahdotte, sanoi hän sitten hiukan pettyneesti,
kun huolimatta kaikesta hänen ylistelystään en voinut lausua
erityistä ihastustani -- en huoneesta enkä edes portaista.
Me kuljimme jälleen läpi monien huoneiden ja minulla oli halu pian
päästä kadulle. Mutta ruokasaliin päästyään neiti Kanalin taas
itsestänsä innostui puhelemaan niin, että oli mahdoton hänestä päästä
erilleen loukkaamatta kohteliaisuuden välttämättömimpiä vaatimuksia.
-- Minkälaista ruokaa minä pidän? kysyitte te. Niin, jaa, ei meillä
mitään ylellistä ole... joka päivä on biffiä, joka toinen päivä on
puuroa -- pidättehän puurosta?... niin, aamusilla puuroa survotuista
kryyneistä, tiedättekö, se on oikein hyvää... ja puolisiksi saatte
semmoista soppaa, jossa on plummonia... viisi kuusi plummonaa voitte
saada yhdellä kerralla, ja kyllä niistä ovat tohtorit ja maisterit
pitäneet... ja iltasilla on ylösleikkauksia ja teetä... onpa
maitoakin! (juuri näin hän sanoi) -- kahdessa kannussa; toisessa
on kuorimatonta maitoa ja toisessa kuorittua maitoa... niin: ei
meillä mitään ylellistä ole... Kylmäkö? -- se ensimmäinen kamariko?
Hyvä herra, tulkaapa katsomaan, tässä on Celsiuksen lämpömittari ja
me lämmitämme aina niin että on jemttiin 18 astetta -- me olemme
hyvin säntillisiä... Vai niin, no... nythän tiedätte... Jassoo,
te menette... huomasi hän vihdoinkin. Piaanoako, joka häiritsee?
tiedustatte te? Niin, tässä toisella puolella koridooria asuu neiti
X. ja kuulkaas: hän on Helsingin paras soittajatar, mutta ei hän
soita muulloin kuin iltasilla, hyvin harvoin, niin, hyvin harvoin,
mutta silloin -- niin hurmaavan kauniisti!...
Nämät viimeiset sanat huudettiin kuiskaamalla ovessa kun jo aika
hamppua olin menossa alas paraatiportaita. Vasta alas kadulle päästyä
herkesi sanatulva minua saartamasta ja silloin vasta sain suunvuoron
huutaakseni hyvästit neiti Kanalinille, joka yhä seisoi ylhäällä
portaitten päässä ja kotkotti kuin kana. Kuulin oven kopsahtavan
kiinni takanani ja sitte vihdoinkin oli kaikki hiljaista...
Vedin rintani täydeltä pakkasta talvi-ilmaa keuhkoihini, puhalsin
sieramistani jotain ummehtunutta "kanamaista" ja tapaillen
rutistunutta sanomalehteä taskustani riensin kiireesti pois
Kaalikadulta -- uutta, jos mahdollista mieluisempaa asuntoa itselleni
etsimään.
(1896)
Kirottu Helsinki!
Ei tule talvea Helsingissä -- yhä suhuuttaa vain sitä samaa, sitä
ijänikuista -- sitä siansilmistä, sumuista, pimeätä, vesivellistä
syksyä...
Jos pikkusen pyräyttää -- kohta taas sulaksi hyräyttää; jos pakastaa
-- niin lakastaa; jos kannella ulapat peittää -- pian tuuli sen rikki
taas heittää. Ikuinen valehtelija ja varas tämä talvi...
Raskaaksi painaa mielen terveellä ihmisellä, saati sitten sairaalla.
Koettelee, koettelee se kärsivällisyyttä kipeässä sielussa, joka
vapautuksen hetkeä vartoo...
Luulin jo marraskuulla meren menevän jäähän, luulin edes jouluaamuna
kulkusen helähtävän hangella: -- ei mennyt meri jäähän marraskuulla,
ei helähtänyt kulkunen hangella jouluaamuna, ei ole täällä lumia
maassa toki tammikuun lopullakaan. Yhä vain kärryillä kolistellaan ja
virattomina viruvat sukset...
Kuuluu pakkanen paleltaneen ihmisiä aina Pariisissa, kuulutaan
olleen lumipallosilla siellä vanhassa Roomassa, kuuluu raivonneen
lumimyrskyjä Välimeren maissa -- vaan meillä täällä pohjolassa? --
meillä täällä ei tule talvesta tänä vuonna sen tuhannen tuppuraista
tolkkua! Mikä ne tuiskut sinne etelään on siirtänytkin kaikki:
lieneekö emo maapallo napasuonensa mitenkuten nyrjähyttänyt! Se
Andréeko vai mikä...? kysyn ja kummeksin...
Surkea olet sinä Suomeni suurkaupunki uuden vuosisadan nousussa!
Joka-ikinen paljas katukivesi minua ihan iljettää. Niinkuin
limaskaista lattiaa poljen pitkin esplanaadia: "lätshis! läiskis!" --
pahasti livettää lätistävä jalka... Saastainen, syvä sylkylaatikkohan
tämä onkin koko komea pääkaupunki.
Mustina ja alastomina törröttävät bulevaardin puut; ilkeästi räpsii
vettä vasten silmiä imelästi puskeva etelätuuli Santahaminassa. Meri
siellä on auki ja möyryää kamalankarvaisena mustia kallioitansa
vastaan. Ärjytkö sinä p--le siellä läpi talven, vai --?... Mustaa
ja märkää -- märkää ja mustaa, mihin ikinä silmäsi luonetkin...
Ja seuraukset --? Taudit liikkeellä kaikkialla, surman viikate
vilahtelee ja uhkaa: nuoria nutuuttaa "ryssänyskä" ja vanhoja vaivaa
vanhuus -- enemmän kuin koskaan ennen. Niitä kuoleekin päivittäin
kuin kärpäsiä myrkkyyn. Eihän mokomata kukaan kestä. Ja tämä sitten
on muka se mainittu tammikuu? "Mämmikuu", sanon minä! -- "Ämmäkuu"!
Tehtaat tupruttavat sakeata sauhuansa; ilma on ylt'yli kaupungin
ihan pilautunutta... Kirottu paikka! Kirottu paikka, jossa kymmenet
tuhannet sielut kituvat ja kasvavat kivisten kammioiden sisässä,
toinen toistensa alla ja päällä -- -- ja sitä sitten kutsuvat
elämäksi! Milloinka herätyksen herra nämät muurit musertaa, ettei
jää kiveä kiven päälle? Milloinka ihmiset kauhistuen pakenevat
pois tuntureille ja jättävät nämät kurjuuden solat pesiksi
taivaanlinnuille? Koska koroitetaan luonnon ja raittiuden jumalatar
oikealle kunniasijalleen. Koska...? -- Mutta mitä minä huudan, eihän
se sillä parane... Minua vain iljettää tämä alinomainen ahtaus, tämä
kihinä ja pihinä, kilinä ja kolina ja kiimainen paksu ilma. Minua
tympäisee tämä lika ja loka, tämä märkyys ja lakkaamaton syksy...
Ei tule talvea Helsingissä -- tulleneeko kevättä...?
21.1.1901.