Oli se ollut koko surkea suvi! Kesä oli tullut niin myöhään että
jäät vasta juhannusviikolla olivat järvestä lähteneet ja vasta
heinäkuussa oli saapunut oikeita kesäisiä päiviä. Silloin oli
ollut niin lämmin ja tyyni että tahtoi sulaa, ihmiset läähättivät
-- eläimet läähättivät, vesi järvessä lämpeni kuin tulen alla,
öisinkin osotti lämpömittari yli kaksikymmentä astetta. Eikä sateen
pisaraa pirahtanut taivaalta... Mutta niitä päiviä kesti ainoastaan
kaksi viikkoa, tuskin sitäkään. Siihen se loppui oikea kesä, tuulet
pyörähtivät pohjan ja idän puolelle, ilma kävi koleaksi, alkoivat
sateet. En uskonut silloin että semmoista säätä kestäisi läpi koko
suven. Satoi heinäkuun loppuun, satoi syyskuun...
Milloinka purjehtia?
Milloinka keinua hilpeässä etelätuulessa tai leppoisella
lännettärellä kotijärven aalloilla, niinkuin muina kesinä? Ottaa
purjeen täydeltä tuulta tuutimeensa, lentää kuin valkosiipinen suuri
lintu uljasta ulappaa -- nenitse niemien, vieritse vesakkorantaisten
saarten, lomitse kärisevien karien ja luotojen, joilla luhtaheinä
heiluu... Kun aina vaan umetti ja vihmoi, ja taivas yhtenään hulmuili
uhkaavissa uleissa!
Tosin syyskuu oli lämpimämpää ja tuuli asuskeli etelänkorvalla,
mutta sitä enemmän satoi vettä. Jos joskus seestyikin, niin kesti
sitä vain kotvan. Kun luulit jo saaneesi hymyilevän poudan ja olit
lähdössä vesille, niin jo, ennenkuin rantaan kerkesit, romautti
niskaasi kovan löylyn... Mistä ihmeestä se tuli? päivittelit sinä
vihastuneena, sillä et ollut huomannut, milloin taivas jo lientyä
ehti. Ja purjehtimaan lähdöstä ei tullut mitään... Epävakaista
oli sää, toisinaan tyynti, toisinaan nosti ankaran myrskyn -- ei
ollut hyvä lähteä yksikseen isolle seljälle. Ne ovat vaarallisia ja
puuskapäisiä nuot sisäjärven tuulet. Ne tulla tuhahtavat tohisten
mantereen suojasta, karkaavat mustina paholaisina kuusikon takaa,
ryntäävät repien ja ulvoen korkeisiin siipipurjeisiin -- keiskis! ja
silmänräpäyksessä paiskaavat paattisi kumoon. Kyllä minä ne tunnen ja
siksi olen varovainen, vaikka en suinkaan ole pelkuri purjehtimaan...
Nelisen, viitisen kertaa vain oli tullut purjehdituksi; sen verran
että oli tuntenut hiukan tyydytystä intohimolleen ja saanut oikein
hengittää...
No, olihan sitä siinäkin. Mutta vielä olisi mieli tehnyt edes kerran
tuonne aaltojen harjoille kiikkumaan. Saada suloisessa levossa
nojautua peräsintä vastaan, jota käsi voimakkaasti pitelee... uneksia
siinä olevansa ritari, jota taivaan tuuletkin kunnioittavat, kun
näkee purren uljaasti kallistuvan vesirajaan asti, mutta kantaa
povessaan varman vaiston ettei kuitenkaan vielä kaadu... Ja kuulla
alati räiskivän kohinan kokasta, joka korkealle kohoten halkoo
vaahtopäisiä laineita, kuulla sitä korpimaan aaltojen laulavata
loisketta ja tuutia, tuutia...
Ei ollut sallittu, ei ainokaista kertaa!
Syksy oli tullut sitä tilaisuutta vartoessa, lehtipuut olivat jo
kellastuneet, sade ja myrsky kiskoi niitä joka päivä tuhansittain,
miljoonittain alas. Oi sitä surullista näkyä! Ne lentää lepattivat
pitkän matkaa tuulen mukana, kunnes takertuivat kanervanvarsiin,
ryöpsähtivät niistä kuin ammutut lintuset maahan... nurin niskoin
varsien väliin ja jäivät väristen makaamaan maankamaraan, jossa
sitten vähitellen mustuivat ja mätänivät...
-- Ne paatin purjeet pitäisi välttämättä korjata pois, -- puhui
isäni useinkin, kun aamiaispöydässä istuttiin ja päivä oli entiseen
tapaansa alkanut ikävällä sateella, jonka kosteus tunkeutui
huoneisiinkin ja teki mielialan raskaaksi.
-- Antaahan olla vielä -- minä aijon tästä vielä purjehtimaan!
vastasin minä aina totuttuun tapaani ukon huolestuneeseen
huomautukseen.
-- Purjehtimaan?!... Tämmöis...
Isäni ääni oli epätoivoinen ja vähän pilkallinen. Yhden ainoan kerran
oli ukko itse koko suven kuluessa saattanut olla mukana pienellä
purjehdusretkellä.
-- Niin, jahka tästä ilmat selviytyvät ja tuulet tasaantuvat! väitin
minä koettaen näyttää niin toivorikkaalta kuin mahdollista.
Ja purjeiden poiskorjaaminen jäi yhä toistaiseksi. Sellaisten
keskustelujen perästä heitin sadeviitan hartioilleni ja kuljin alas
rantaan katsomaan, oliko purjeilla todella pahakin hätä siellä
sateessa ja oliko itse paatti pysynyt paikallaan yöksi nousseessa
myrskyssä... Paikallaan se aina oli, itse olin sen lujasti sekä
keulasta että perästä köysillä tiukottanut laiturin suuriin kiviin;
se kiikkui hiljakseen aallokossa komeasti kohoillen harmajaa
taivasta vasten punaisine mastoineen ja keularaakoineen. Eikä ollut
päässyt pahasti hankautumaan koskaan, vaikka ei ollutkaan oikeita
"viilareita". Hyvässä suojassa se tuulilta oli siinä rantahietikon
ja laiturin välissä, mihin ainoastaan etelätuulen laineet pääsivät
hyökyinään. Mutta purjeet olivat likomärjät ja vettä oli yli
pohjateljojen...
Vaan rakas se on minulle noinkin. Leveällä äyskärillä alan viskata
vettä järveen, seisten itsekkin pieksusaappaineni läikehtivässä
lammikossa... Minusta on veden viskaaminen tästä venheestä mieluista
työtä, joka virkistävästi vaikuttaa ruumiiseen ja sieluun.
Mutta purjeita en minä voi saada kuiviksi, vaikka ne nostankin
"pirkkelillä" ylös liehumaan ja jään laiturille vartomaan... Silloin
samassa tulla sorisee taas sadekuuro eivätkä ne ole ehtineet
kuivahtaakkaan. Ne ovat alituisesta märkyydestä mustenneet ja raskaat
niinkuin lyijy. Ei suotta isä pelkää niiden homehtuvan. Purje-parat...
Mutta en niitä vielä henno pois korjata, en raahdi irti ottaa hyvästi
kiilatuita mastoja ja pyöriinsä taitavasti pujotettuja vetonuoria, en
vaikka mikä... Sehän olisi samaa kuin sanoa hyvästit purjehdukselle,
ainoalle armaalle, joka täällä kaukaisessa sydänmaassa henkeäni
ylläpitää! Jätän purren vielä koskematta, jätän purjeet paikoilleen,
märkinäkin. Ehkä huomenna on vihdoin sopiva sää, myrsky laantuu ja
aurinko paistaa, ehkä huomenna saattaa purjehtia?...
Ei saattanut huomenna, ei ylihuomenna, eikä yhtenäkään
seuraavistakaan päivistä. Yhä vain satoi, satoi ja satamasta
herettyäkin satoi...
-- Voi voi, etkö sinä vieläkään ole ottanut irti niitä paatin
purjeita? tuskaili isäukko sitten eräänä aamuna taas minulta
tiedustellen. -- Nehän ihan mätänevät sinne rantaan!
-- Ne ovat vanhastaankin pilalla, arvelen minä, keksien verukkeita
viivyttelyyni. -- Ne eivät siitään pääse enää pahemmiksi, vaikka
kuinka kastunevat. Tulevana kesänä saapi jo laittaa uudet purjeet...
-- Mutta näethän sinä itsekkin, ettei nyt enää tule purjehdusilmaa,
miks'et ota niitä pois? Nythän on jo lokakuu menossa, kohta tulee
talvikin ja järvi jäätyy.
Parasta että nyt heti menet niitä ottamaan...
-- En hennoisi isä, en hennoisi _vielä_... mutta olkoon! minä lähden!
Ja sadetakki hartioilla vaellan taas kotoiseen rantaan, jossa joka
päivä olen käynyt, Minusta on ilma suloisen leppoinen, vaikka onkin
sateinen. Rantatie on täynnä vesilammikolta, jotka roiskahtelevat
pieksujeni alla -- mutta se on hauskaa. Koivut ovat jo paljaat
lehdistä, pihlajanmarjat kimaltelevat tulipunaisina... Vai niin,
ajattelen siinä astuessani tuota lyhyttä virstanmatkaa, nytkö siis
täytyy mennä purjeet ottamaan. Nytkö alkaa se minun kaikista synkin
syksyni? Mutta kun saavun rantatörmälle ja sitä alas laskeutuessani
näen paatin uljaana kohottamassa mastojaan siinä mainiossa
valkamassa, syntyy minussa epäilys, otanko purjeita vieläkään. Onhan
se koko rantaman kaunistus tuo paatti, koko ylimaan järven ylpeys
ja kunnia, sillä se on _ainoa_ laatuaan monenkymmenen peninkulman
alueella täällä sisämaan vesillä, jossa vain tervapaltamot
viilettelevät. Usein on isä-ukko itsekkin näinikään tähän rantaan
laskeutuessaan sen nähdessään täydessä taklaasissa uljaana ja
houkuttelevana, leikillisellä kerskauksella huudahtanut että:
-- Kenenkähän se lienee tuo komea purjevene tuossa rannassa? --
Ja kun silloin hänen poikansa ovat viitanneet paatin valkeaksi
maalattuun airoon, jonka pyyryssä paistaa mustaksi poljettu
nimimerkki: A. B. C, niin on ukko hyvillään hymähtänyt ja ylpeästi
lausunut:
-- Jaa, se näkyy olevankin minun! -- Hänen! hänenhän se on, isä-ukon!
Hän se sen on kerran maailmassa vedättänyt kolmattakymmentä
peninkulmaa aina merimaista asti, jossa se on tehty, hän se on sitä
joka kevät heleillä väreillä maalaillut ja siihen kaikellaisia
mukavuuksia tehnyt ja teettänyt. Ja mikä pääasia: -- hänhän sitä
ennen on vesilläkin hallinnut ohjaten koko pappilan perhettä ja
kesävieraita raitistaville huviretkille ylimaan jylhänkauniisiin
seutuihin. Ne ovat menneet hänen loistokautensa; "laivan ensimmäinen
perämies" on vanhennut, ja pojat, entiset "matruusit", ovat perineet
hänen virkansa, mutta pojat ovat enää harvoin kotona kesillä, ja
paatin käyttäminen on vuosi vuodelta jäänyt vähemmäksi; onpa se
eräänä kesänä maannut virattomana maallakin -- silloin kun sen suurin
suosija on ollut poissa. Minun hoitooni on se sitten vähitellen
jäänytkin, minun vastuunalaisuudellani on isäukko sen taipunut
kesiksi vesille lykkäyttämään, mutta aina on hän silti ollut arka,
etteivät _muut_ sitä osaa oikein hoitaa, ja aina kun olen mennyt
ilman häntä purjehtimaan on hän luottamattomana lausunut: "mitenkä
_sinä_ osaat purjehtia, joka et _näe_ mitään? ja kunhan sinä et vain
laskisi sille Joutenniemen karille!" No, hänellä nyt on ollut aina
pieni ylpeytensä ukolla tästä omasta purjehtimistaidostaan, kun on
kimnasistiaikoinaan ennen seilannut itse merta -- Oulusta Iihin ja
sieltä takaisin...
Näitä muistellen saavun rantalaiturille, näen että yön aikana paatin
pohjateljot taas ovat peittyneet runsaalla vedellä, hyppään sinne
alas vihreiden laitapenkkien päälle ja rupean ensi työkseni tapani
mukaan viskaamaan. Sitten alan tunnustella purjeita. Mikäpä ne olisi
kuivannut -- sykkyräiset, marjat rääsyt.
"Pois ne täytyy ottaa, ei auta enää viivytellä!"
Ja minä karkaan ensimmäiseksi halkaisijapurjeen kimppuun, haen
kouraani sen nostonuoran ja aijon vetää purjeen säälimättä alas
etumaston nokasta, jonne nuora on kiipeämällä pujotettu. Mutta juuri
samalla kun tartun nuoraan, tarttuu tuulikin märkään purjeeseen, tämä
hulmahtaa levälleen, pullistuu pyöreäksi ja hiukan kallistuen tekee
paatti köysiinsäkin kytkettynä pienen ryntäyksen hankavastaiseen...
Se näyttää niin hauskalta tuo, se tuntuu niin sykähyttävän uljaalta!
-- ja se, mitä juuri olin tekemäisilläni, jääkin tekemättä. Minä
en _voi!_ Kuukauteen en ole saanut purjehtia ja näinkö heittäisin
hyvästit lemmikilleni? Ei se olisi _oikein_...
Ja samalla olen tehnyt päätökseni:
"Nyt on oleva eropurjehdus, jäähyväispurjehdus!"
Nyt ei paljon sadakkaan ja tuuli on paraiksi virkeä... Jätän
halkaisijan lepattamaan valmiiksi edeltäpäin ja riennän ylös
vaaralle, sillä haluan välttämättä isäukonkin mukaan. Läähättäen
syöksen minä ukon kamariin:
-- Hei isä, lähdetäänpäs viimeisen kerran purjehtimaan! Raakapurje on
jo nostettu!
Ukko naurahtaa ensin katkeransekaisesti, kuunnellen kummastuneena
minun iloista esitystäni:
-- Nytkö? sanoo hän. -- Siellähän sataa?
-- Eipä sadakkaan, pian rantaan!...
Mutta, oi kova kohtalo -- hän viivyttelee ja aprikoi, kunnes
tosiaankin taas rupeaa satamaan. Ja sataakin ankarasti ja tuuli
nurkissa vonkuu. Siellä on melkein myrsky järvellä. Mahdotonta
purjehtia...
Olen masennetulla mielellä. Ilta pimenee ja yhä sataa, koko yön
romisevat katot ja kun aamulla herään, niin aamullakin taas sataa.
Siunatkoon sitä surkeutta!
-- Voi sinua, kun et korjaa pois niitä paatin purjeita...
Tämä ei käy enää päinsä näin! Luonnon kirous lepää raskaana meidän
päällämme. Koko pitäjästä kuuluu valituksia tavattomista sateista,
jotka turmelevat viimeisenkin hallalta säästyneen viljan, estävät
perunannoston ja riihenpuinnin, Koittavat ja märättävät kaikki --
herroilta ja talonpojilta. Purot ovat tulvillaan, niityt vetten alla,
ison järven vesi on kovasti noussut ja nousee nousemistaan...
Siis minun täytyy vihoviimeinkin se tehdä. Siis minun täytyy luopua
_toivosta_, joka kauvan on minua elättänyt -- ja mennä todentotta
ottamaan irti ne paatin purjeet.
"Nyt -- heti paikalla"!...
Siellä alhaalla rannassa käy kova pauhu ja loiske ja ilkeästi pieksää
sade kasvoihin. En silmänräpäystäkään enää tehtävääni epäile; minä
kiskon ja raastan, irrottelen ja kirvottelen -- nuoran nuoralta,
kappaleen kappaleelta... Ensin halkaisija neljine nuorineen, sitten
raakapuu, sitten etumasto reijästään, sitten etupurje, jonka
liepeessä seisoo kerran kirjoittamani sanat: "Pois edestä!", sitten
isomaston puomi rihmoineen ja väkipyörineen, sitten itse isomasto
kiiloineen ja jalusnuorineen... Surullisesti vongahtaa nuora
turpuneen kehrän alta läpi vedettäessä, kolkosti kalahtaa raskaan
isomaston tyvi onttoa laituria vasten, kun sen siihen ponnistaen
kannan ja alan riistää suurpurjetta katajaisista renkaistaan...
No putoavat toinen toisensa jälkeen maahan, purje solahtaa kuni
hame solakan neitsyeen ruumiilta, ja paljaana ikäänkuin häveten
alastomuuttaan jääpi suurmasto punaisena syliini...
"Mun neitsyeeni, mun lemmityiseni, anna anteeksi että näin sua
kohtelen, mutta semmoinen on luonnon laki ja kohtalo tahtoo että
sinut vihdoinkin riisun! Sillä alituiset myrskyt minut siihen
lopultakin veivät, vaikka sitä pidättelin ja viimeisiin asti toisin
toivoin ja unelmoin. -- Nyt on se unelma häipynyt ja se toivo on
murtunut... Jää hyvästi!"
Se oli tapahtunut, purjeet olivat otetut irti ja mastot pois. Ja
ikäänkuin tapettu vesilintu, jolta kaula on retkahtanut alas, jäi
paatti aalloille avutoinna keinumaan ja odottamaan kunnes sen raato
vedestä nostettaisiin. Ranta, jonka suuri elon merkki se oli ollut,
jäi myös kuni autioksi ja kuolleeksi, ja alakuloiseksi muuttui
koko seutu. Ja alakuloisena astelin minäkin sieltä pois ja tulin
syyssateessa kastuneena kotiin, jossa ensi sanakseni salin ovesta
sisään astuessani sanoin kahvipöydän ääressä istuvalle kotiväelle:
Nyt se on tehty.
Ja he arvasivat ilman pitempiä selityksiä, mitä olin tehnyt... Mutta
ulkona pimeni ilma kuni yöksi, ja suhisten lankesi lokakuun sade
tulvanaan pitkin pihaa ja peltoja.
(1899)
Kaalikatu n:o 22...
"Kaalikatu n:o 22, paraatikäytävä, ens. porras ylös, ovi vasemm.:
neiti Karoliina Kanalin".
Tässä se siis on.
Kääräisen rutistuneen "Pääkaupunginlehden" kontettuneilla käsilläni
kokoon, pistän sen palttoon taskuun ja nousen ylös paraatiportaita.
Luen ovikyltistä suurilla kirjaimilla kaiverrettuna: