Olimme toverini kanssa paluumatkalla tuolta sultsinan, kalitan,
kakkaran ja shankin luvatusta kotimaasta, näet Vuokkiniemen
praasnikoilta ja Karjalan kisoista. Kyläiltyämme päiväkauden
luonnonihanalla Ponkalahdella, saavuimme kontit selässä ja sauvoja
heilutellen hiljaiseen, alakuloisennäköiseen Venehjärven kylään ja
olimme jo hyvän matkaa astelleet erään vanhan talon ohi, kun samalla
meitä huudettiin sinne takaisin ja isäntä vähän loukkautuneena
selitti pirttinsä portailta ettei sen parempaa taloa koko kylässä
ollutkaan ja että aina vieraat siihen taloon poikkeavat teetä
juomaan. Me astuimme siis sisään tähän Larintalon pirttiin ja koska
sää oli sateinen ja edessä outo, pitkä sydänmaan taival, päätimme
tässä oleskella koko päivän aina seuraavaan aamuun asti ja olimme
näinmuodoin tilaisuudessa vähän tutustumaan tähän venehjärveläiseen
perheeseen.
Sen isäntä oli iso ja harteva mies, isompi ja hartevampi monia muita
Karjalan miehiä ja sanoi olevansa tunnettu lehmäkauppiaana monin
paikoin meidän maassamme.
-- Kyllä milma Suomessa tunnetah, vakuutti hän, kun hänen
sukunimeänsä tiedustelimme ja näytti kummastelevan ettemme _me_ häntä
tunteneet.
Eilen oli hänkin palannut Iljan praasnikoilta, kirkolta, ja siellä
oli hän ollut päissään, jota hän vaimonsakin kuullen avomielisesti ja
leveästi vakuutteli:
-- Eilen olin mie aivan sikahumalassa... en tiennynnä tästä
maailmasta niin kerrassa mitäh!
-- Olikos teidän vaimonne myös mukana kirkolla? kysyin naurahtaen
itsekseni sitä leikillisen keveää kantaa, jolta isäntä katseli
humaltumistaan.
-- Ei ollut, kotihin jäi...
-- Eikä se toki, jos matkassasi olisi ollut, sinun olisi antanut
ryypätäkkään, lisäsi emäntä, jonka silmät omituisesti kiiltelivät
tätä sanoessaan. Isäntä ei tähän mitään virkkanut eikä emäntäkään
koko asiaan enää koskettanut. Me joimme neljännet teelasit
äänettöminä pohjaan ja viidennet samovaarista kaadettuaan
poistui emäntä, ja me jäimme isännän kanssa pirtin viereiseen
kamariin. Jumalatiesi miten johtui puhe erinäisiin tauteihin ja
taudintapauksiin, ja isäntä alkoi kertoa:
-- Minulla oli tässä mennä vuonna kasvanut pahkura kaulaan, tähän
kerosien alapuolelle, ja siitä tuli niin kipeä että moneksi viikoksi
salpasi sisään ja ihan vuoteella makuutti, eikä pystynyt työhön ei
minkäänlaiseen. Siinä oli alituinen vaiva ja tuska eikä yölläkään
siltä saanut rauhaa eikä helpotusta. Ja siihen koettiin jos jotain
lääkettä ja koetettiin siihen poppamiehen konstejai -- se on tuo
raataja, jonka äsken pirtissä näkiä, tään kylän velho -- vaan ei
siihen auttanut mitkään keinot. Päivä päivältä se paheni, ja mie
luulin ja niin ne luulivat kaikki, jotta ei nyt auta enää muu kuin
kuole pois, se kun otti semmoisen hirmuisen tuskan...
Isäntä kaasi tulikuumaa teevettä vadille ja kulautti menemään alas
kurkustaan. Sitten taas jatkoi:
-- Vaan niin se taitaa olla että kun hätä on suurin, niin on
apukin taivahissa. Mie rukoilin apua Jumalalta (isäntä lausui
tämän sanan repäisevän leveästi) ja pyysin että vielä säästäisi ja
pelastaisi henkeni -- ja _lupasin hevosen monasteriin laittaa, jos
paraneisin_... Se se auttoikin.
-- Te paranitte?!
-- Paranin!... ja se se kaikista ihmeellisintä: heti paranin, ihan
samalla tiimalla!
-- No mutta miten se oli mahdollista?
-- Ka siten kuin mie sanoin... ihan samalla tiimalla, kun lupauksen
annoin... se oli vielä päiväsaikaan... pahkura katosi, se ihan hupeni
ja silisi siihen paikkaansa.
-- Eikö siitä märkääkään vuotanut? Jos se juuri oli puhkeamaisillaan,
kun te lupauksen teitte, ja sentähden...
-- Eikä ollut, se silisi siitään eikä siitä minkäänlaista visvaa
valunut.
-- Ja te ihan paikalla olitte taas terve ja työhön pystyvä?
-- Ka aivan paikalla...
Turhaa oli väittää isäntää vastaan. Täytyi uskoa että tässä oli
tapahtunut ylenluonnollinen, jumalainen ihme. Me särvimme viidennet
teelasimme tyhjiksi ja käänsimme ne kumolleen merkiksi ettemme enää
lisää halunneet -- niinkuin Karjalassa on tapa samovaarin ääressä.
-- Ja oletteko sitten täyttänyt lupauksenne? kysyin nyt edellisen
johdosta isäntään kääntyen.
-- Enhän minä viel... -- _ei sitä toki ole hevoistakaan!_ Se oli
meillä semmoinen sopimus Jumalan kanssa että sitten vasta, kun tämä
minun poikani on kahdenkymmenen vuotias, hän viepi hevosen pyhään
paikkaan. Ja siihen asti niitä kyllä kerkeää rahoja sen ostoa varten
kerätä, tuumaili isäntä tyvenesti.
-- Mutta entä jos jäisi se hevonen luostariin laittamatta, mitenkäs
sitten?
-- Ka eipä se saa jäädä -- silloin perisi piru!... Näin sanoen lähti
isäntä pirttiin nuottaansa paikkaamaan, mutta me lähdimme hänen
kanssaan, joka kerran oli vievä luvatun elukan Solovetskin luostariin
pyhänä lahjana, kylän rantaan uimaan.
Uimasta tultua ja syömästä päästyä istuimme pirtissä talonväen
askareita katsellen. Isäntä, tuo jumalain pelastama partaniekka,
paikkaili yhä nuottaansa ikkunan pielessä ja emäntä karttasi
villoja karsinan puolella; lapset olivat lähetetyt marjaan. Raataja
(tämä kalevalainen sana on yhä käytännössä Karjalan kankahilla)
-- "raataja rahanalainen", mainittu kylän velho, oli vastaikään
akkoineen lähtenyt lähellä olevan lammen rannalle niittämään,
vaikka myötäänsähän siellä ulkona vettä vihmoi ja umetti niin ettei
heinätyöstä ollut paljonkaan taikaa. Akalla, niin velhon akka
kuin olikin, oli siunatuksi lisäksi juuri lähtiessä alkanut kova
hampaansärky.
Me istuimme kotvan aikaa ääneti, toverini lukien hiljaa itsekseen
Välskärin kertomuksia, jotka hänellä olivat matkassa, minä
tutkistellen vastapäätäni toisella puolella pirttiä istuvaa emäntää.
Hänen tummat kasvonsa olivat laihahkot, mutta selvään saattoi arvata,
että ne joskus olivat olleet täyteläiset ja että kaunismuotoisen,
korkean otsan hipiä oli ennen ollut hienompi ja kasvot muutenkin
sileämmät -- ei ne nytkään karkeat olleet, mutta niissä oli muutamia
juovia ja juonteita, jotka puhuivat äänettömiä sanoja kärsimyksistä,
ja suuret, mustanruskeat silmät välähtivät toisinaan niin omituisesti
ja niistä oli silloin aavistavinaan hivuttavaa tuskaa ja elämän
suruja. Mutta muutoin näytti hän tuolla istuessaan villoja kartaten,
punainen karjalaisten vaimojen juhlapäähine mustatukkaisessa
päässään, näytti vielä veikeältä ja samalla hienotunteiselta
ihmiseltä. Minkähänlaiset hänenkin elämänkokemuksensa olivat olleet?
En niitä saisi tietää, saisin korkeintaan niihin syrjästä kurkistaa.
Aloittaakseni jotain puhetta kysäsin täydellisen hiljaisuuden
vallitessa yhä hämärtyvässä pirtissä:
-- Siinäkö ne olivat kaikki tämän talon lapset, jotka marjaan
lähtivät: poika ja kaksi pikku tyttöä -- kolmekko lasta vain?
Ei kumpikaan, ei isäntä eikä emäntä heti vastannut. Isäntä pujotteli
välinpitämättömän näköisenä verkkokäpyä revenneen nuotansilmän
lävitse ja emäntä kyyristyi niin alas villavasua kohti, ettei voinut
hänen kasvojansa nähdä. Puukko hampaiden välissä virkkoi viimein
isäntä:
-- Siinähän nuo olivat -- meidän elossa olevat lapsemme.
Emäntä istui taas suorana. Hänen kasvonsa näyttivät äskeistä
kalpeammilta.
-- On siis kuollutkin joku lapsi? kysyin enempiä tietoja haluten.
Emäntä huoahti raskaasti:
-- On kuollut... mie olen _neljäntoista_ lapsen äiti! Hän sanoi sen
värähtelevällä, nääntyvällä äänellä kuni kuoleva. Ja sitten lisäsi
hiljaa: -- Yksitoista on minulta kuollut...
-- _Se_ teki vielä tässä toissa kevännä kaksoiset, ehätti isäntä
sekaan raa'asti sanomaan kääntymättä vähääkään pois työstään.
-- Ja nekin kuolivat?
Emäntä parka piti vähän lomaa ennenkuin taas vastasi, näytti olevan
kuin karvas pala hänellä nieltävänä. Rykäsi heikosti kuni riutunut ja
virkkoi:
-- Toin'i kuoli ja toisen tapoin itse!
Hänen äänensä oli sydäntäsärkevä; hetki oli liikuttava; ymmärsimme
hyvin ettei tuo nainen, joka näytti niin hyväntahtoiselta, mitenkään
ollut voinut tahallaan lastaan tappaa, luultavasti oli se tapahtunut
jostain kolkosta tapaturmasta. Ja nyt ymmärsin minä, miksi
tiedusteluni lapsista oli alussa ollut vanhemmille vastenmielistä ja
miksi varsinkin äitiin oli näyttänyt sattuvan niin aralle paikalle.
-- Eipä häntä tiedetä varmaan, itsestäänkö tuo kuoli, se kun
oli niin heikko lapsi, vai tuliko äidillään niin maatuksi, että
tupehutti vuoteeseen, lausui nyt isäntä harvakseen, mutta entisellä
karkeankovalla äänellä.
Vaan surullisiin muistoihinsa herätetyn äidin silmissä kiilsivät
kyyneleet.
-- Itse tapoin, itse tapoin! vaikeroi hän kohtalonsa alle nöyrtyvän
äänellä. Lapsi oli vakassa, vakka oli sängyn reunalla, mie makoan,
aamulla katson: -- lapsi on kuollut... itse tapoin lapsueni!
Hän, joka tätä puhui, oli herennyt kertoessaan työstään, kädet olivat
solahtaneet hervottomina ristiin helmoille ja silmää räväyttämättä
istui hän pirtin seinään nojautuneena. Hänen katseensa puhui
todellista surua...
-- Vaan jos se kuitenkin kuoli itsestään?
Tämä lausuttiin pitkän vaitiolon jälkeen jonkunlaiseksi lohdutukseksi
ja äidin puolustukseksi meidän puoleltamme.
-- Jotka kuolevat tukehtumalla -- huoahti emäntä, -- niiden ne kyllä
sanovat menevän aivan mustiksi kasvoiltaan, ei tämä ollut mennyt,
tällä oli vain suun ympärystä mustunut. Illalla, ennen kuin maata
ruvettiin, muistan vielä vierahia olleen ja kaikin sanoivat: ei
tuo lapsi kauvan elä! -- Se kun makasi aina yhtä liikkumatonna ja
äänetönnä niin että tuskin huomasi sen hengittävänkään. Ja yöllä se
sitten...
-- No mitäpä siitä nyt enää, murahti isäntä partansa sisään. Häntä
nähtävästi kiusasi se että vaimonsa oli antanut vallan herkille
tunteilleen näin vierasten nähden ja kuullen.
Keskustelu katkesi siihen. Istuimme hiljaa. Tuntui niin ikävältä.
Pienet ikkunat päästivät kovin vähän valoa pirttiin, ruudut olivat
sateesta himmeät.
Hetken perästä kuului rymyä portailta ja lapset tulivat sisään,
palaten marjasta.
-- Katsho sie moamo, miulai on juolukoita! tuli nuorin lapsista, noin
kuusivuotias hoikkakaulainen ja riutuvanpunaposkinen tyttö äitinsä
eteen selittämään. Hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän laihalla
kätösellään tarjosi pientä tuohista, jonka oli puolilleen saanut
poimituksi noita sinisiä "koiranmarjoja".
-- He toatto, marjoja! sanoi keskimmäinen lapsista, Martti poika,
joka oli ollut mukana päivällisellä uimamatkallamme -- hän kun kuului
keväällä jo ensi kertaa järveen heittäydyttyä paikalla oppineen
uimaan -- ja joka meille hyvin vilkkaasti oli kertonut kylän poikien
keilanheitosta sunnuntaisin kotinsa kentällä, ja jota näistä kaikista
syistä pidimme reippaana poikana.
Vanhin lapsista, Tatjana niminen tytönsuikura seisahtui ensin
kotvaksi aikaa keskelle lattiaa, laski sitten mitään mielialaa
ilmaisematta äänetönnä roppeensa pöydälle ja mennä kyhnytteli uunin
eteen märkiä ruojujaan riisumaan.
-- Ettekö mustikoita löytänyt? kysyi nyt isä.
-- Emmä löytänyt, kaikin juolukoita poimittih.
-- A missä työ olia?
-- Riunavaaran rintehessä, lammin takana, selitti poika, hänkin
pieksulöttöjään jalastaan päästellen.
-- A ettekö lehmiä nähnyt? tiedusteli äiti.
-- Ei nähty ei kuultu!
-- A ken nyt lehmiä etsimäh, kun niin vihmoo? huoletteli emäntä
ja kaasi lasten astioista juolukoita teevatiin, jota tuli meille
tarjoamaan:
-- Syöttekö marjoja, vierahat?
-- Kiitoksia vaan... marjat ne taitavat olla teille hyvää ruokaa
paaston aikana? kysyimme isäntään kääntyen.
-- Ainahan... huomenna se taas onkin paastopäivä.
-- Sitä ei silloin saa syödä minkäänlaista lehmänantimia eikä
lihaakaan -- vai miten?
-- Eihän sitä saisi... vaan olen minä tänä vuonna tämän pojan kanssa
lihaakin syönyt ja muutakin niinkuin tavallisesti... ka en ole
raahtinut poikaani kiusata, vastaili isäntä vähän häpeissään. -- Äiti
ja tyttäret ne kyllä ovat paastonneet, lisäsi hän rohkeana.
Meitä ihmetytti ettei Larin isäntä, joka oli hevosenkin pyhittänyt
luostariin, ollut sen tarkempi uskontonsa sääntöjen noudattaja.
-- Joutavaa kai se onkin koko paastoaminen! uskalsimme nyt mekin
lausua ensi kertaa ääneen tällaisen mielipiteen ulkonaisista
menoistaan aran venäläisuskoisen väestön keskuudessa. -- Eihän
ihminen sillä autuaaksi tule, paastosipa tai oli paastoamatta, kunhan
vain pysyy kohtuudessa.
-- No sen minäkin olen havainnut, jotta saattaa se ihminen olla
hyvinkin harras ristimään ja pomiloimaan ja paastoomaan, vaan on
muuten elämälleen jos minkälainen, myönteli isäntä arkaillen, vaikka
emäntäkin oli siirtynyt pois pirtistä.
-- Niitä ei taida enää olla niitä vanhanuskolaisia täällä, jotka
pitävät eri ruoka-astiansa ja pelkäävät muiden niitä saastuttavan?
-- On niitä vielä starovieroja... eikö ole sattunut niissä taloissa,
joissa jo olette käyneet?... On se meidänkin talossa muudan semmoinen.
-- Tässäkö tässä, kukapa sitten?
-- Muori se on tässä talossa vanhanvierolainen... se ei ole nyt
kotosalla, kuului menneen tässä eilettäin tuonne takaliston
mökkiin... kyllä siitä on semmoinen hankaluus ja rasitus, ettei sitä
vain mielellään kärsittäisi. Eikä sitä ensinkään suvaittaisi, jos se
olisi joku itseämme nuorempi, vaan se kun on jo vanha ja vaivainen ja
lisäksi oma äiti, niin eihän sitä mikä raatsi...
-- Isännänkö äiti?
-- Ka niine... sehän se on.
Kun oli kerran tullut puheeksi vieroseikat, oli meillä sopiva
tilaisuus tiedustella samalla niiden huhujen todenperäisyyttä, joita
joskus oli meidän maahamme kuulunut: että muka jossain Karjalan
sydänmailla piileksii ihmisiä, joilla on salaperäiset uskonnolliset
menot ja joista ei tiedä mitä ne ovat, kun ne kerran saatuaan jonkun
ihmisen pariinsa eivät ikinä enää laske pois ja joista sentähden
kammottavia juttuja rajaseuduilla liikkuu.
-- Ka on niitä semmoisia ihmisiä, selitti isäntä, on paljonkin
täällä Akonlahdella! Ne ovat niitä kaikista vanhimman-uskolaisia. Ne
eivät tunnusta keisaria eivätkä pappeja, siellä ei kasteta lapsia,
ei siunata, ei vihitä... Ja rikkaita ne pedot ovat... ja niillä
kuulestaa se usko olevan niin kummallista laatua että kaikki, jotka
vain niiden kanssa joutunevat kuin vähäisiin tekemisiin hyvänsä,
kääntyvät siihen... mikä hänessä sitten lieneekin tarttuvaisuus.
-- Tiedetäänkö sitten että on kukaan täältä heidän uskoonsa kääntynyt?
-- Ka miksi ei tiedetä -- tiedetään hyvinkin. Onpa esimerkiksi tuosta
toisesta talosta vanha ukon kämppä heidän luokseen houkuteltu --
niitä rikkaimpia sinne enin tahtovatkin -- sekin ukko vei matkassaan
kolmesataa ruplaa ja siellä ne nyt pysyy.
-- Katosiko ukko sille matkalleen?
-- Sinne katosi! Sinne ne jäävät kaikki. Sieltä ei pois päästetä sinä
ilmoisna ikänä. Sillä ne kaiketi eivät sieltä pääse palaamaan, kun
kuuluu omalla verellään itsekunkin pitävän nimensä siellä kirjoihin
kirjoittaa.
-- Omallako verellään nimensä kirjoittaa! Liekköhän totta?
-- Totta se on... se semmoista on heidän uskontonsa.
Emäntä oli keskustelumme aikana tullut pirttiin ja laitteli ruokaa
pöydälle. Hänkin sekautui keskusteluun näistä salaperäisistä eläjistä:
-- Ihan nuoria tyttöjäkin, viisi- ja kuusitoistavuotisia ovat sinne
houkutelleet. -- "Siellä startsain kera yksissä huoritah!" lisäsi hän
ylenkatseen ilme silmissään.
-- Vai semmoista se onkin väkeä?
-- Semmoista! Siellä elävät kuin eläimet... ja keisarille ei veroja
makseta.
-- Mutta kuka on oikeastaan nähnyt että miten ne siellä ovat ja
elävät?
-- Ka ei olla nähty sen paremmin kuin asumukset. Komeat kuuluu
niillä pirtit olevan. Vaan vieras jos sisään tulee, ei niin ketäkään
löydetä! Silloin ovat aivan tyhjät -- niillä kuuluu olevan sala-ovia
niissä. Niistä piiloon pujahtavat vieraan tullessa.. "Talvella hyö
niissä asutah, a kesäksi metsäh mennäh". Kesäksi heittävät pirttinsä
autioiksi ja kenen tahansa käytettäviksi, itse muuttavat erämaan
metsiin asumaan.
-- Pelkäävätkö henkeänsä kesäiseen aikaan enemmän?
-- Ka ei me tiedetä.
-- Ja maanalaisissa luolissako sitten elävät näin suvella, niinkuin
on puhuttu?
-- Metsäsaunoissa pahasissa ne elävät, ei taivasalla.
-- Entä mitenkä he elättävät itseänsä siellä salassa muulta
maailmalta.
-- Ka heillä on Piiteristä (Pietarista) elättäjät; sieltä ne ovat
itsekkin kotoisin ja sieltä heimolaisensa heitä avustavat. Talvisin
vedättävät salaisesti kuormittain tavaroita ja ruokavaroja.
-- Ovatko kruununmiehet heitä koskaan hätyytelleet?
-- Eipä ne niitä käsiinsä saisi, jos tahtoisivatkin. Eivätkä
uskallakaan, on niillä aseita: pyssyä, miekkaa, kirvestä -- tappavat
pirut. Tässä kerran -- olikoon se toissa talvena -- olivat kuitenkin
saaneet kiinni muutaman. Kahleissa kulettivat poikkeen... se oli
ollut ihan ummikko (venäläinen). Vaan ei ne olleet siltä mitään
urkituksi saaneet että mikä sinä olet ja missä ne muut ovat, tukkinut
oli lempo leukansa eikä sanaakaan niille vastannut. Ja oppinut se oli
ollut sekin, niinkuin ne kaikki kuuluvat olevan...
-- Oppinut?
-- Ka niin... sillä oli ollut kirjoja toista hevoskuormaa!... muuta
ma heistä en tiedä.
Ulkona oli sillä välin taas ruvennut virtanaan vettä valamaan ja
raataja muijineen tulla toposteli nyt pirttiin. Isonpuoleinen mies
oli hänkin, mustapartainen ja likasenkeltaiset kasvot. Jaloissa oli
hänellä tavattoman suuret virsut, joiden pieluksista pisti esiin
jalkojen ympäri käärityitä likaisia riepuja.
-- Vettä rupesi vihmoman, ei nyt saata raataa -- tulimma pois,
jutteli hän lautsalle istahtaen. Hänen akkansa tulla ulisi perässä ja
istuutui pimeimpään nurkkaan pidellen leukojaan: hammasta näet yhä
särki ja oikean puolen poski oli turvoksissa.
Toverini ehdotti osaaottavasti, että muija panisi piipunöljyä tahi
tupakkaa kipeään kohtaan koetteeksi, eikö kolotus herkeäisi, vaan
muija ei ollut kuulevinaankaan, ruikutti ja voivotti vain niin että
me tulimme sangen alakuloiseen mielentilaan.
-- Ruvetkaa syömäh! toimitti emäntä päivätyöläisilleen.
-- Raatajat istuutuivat kahden pöytään; akaltakin itkua helpotti
tämän maailman hyvyys.
Ilta oli jo hyvin hämärä, sateli lakkaamatta. Me näimme ihmeeksemme
ettei meille illallista tarjottukaan -- emmekä sitä liioin
kaivanneetkaan. Puolisiksi olimme saaneet sienikeitosta...
Isäntä virkkoi ovelle astellen:
-- Lähetäh, vierahat, sintsih makoamah -- läkkäm tästä kaikin!
Sintsiin eli eteläiseen kokoontuivatkin pian kaikki: isäntä, emäntä,
lapset ja raataja muijineen. Meille osoitettiin nurkassa erityinen
sänky, jonne peräkkäin ryömimme. Muut asettuivat aivan liki meitä
lattialle makaamaan, millä oli mitäkin rääsyä allaan ja yllään jotta
olisi pehmoista ja lämmintä. Me tosin emme -- pilkkopimeä kuin oli
-- tienneet mitä meillä oli allamme ja minkä siivoinen vuode mahtoi
ollakkaan, mutta kun talonväki näin oli läsnä, niin ei sopinut
semmoisia seikkoja tutkia -- kohteliaisuudesta. Kun sintsin ulko-ovi
oli vedetty kiinni, vallitsi makuukammiossamme synkkä pimeys.
Yhtäkkiä tuntui lehmä ynähtävän jossain aivan läheisyydessämme.
Toverini vähän säikähti, mutta isäntä sai siitä aihetta kotvaksi
aikaa makuultaan puhelemaan Karjalan navettain muka suuremmasta
mukavuudesta meidän maamme navettoihin verraten:
-- Kun on läävä saman katon alla niinkuin meillä, niin on helppo
lehmät sinne hoitaa: ei tarvitse lähteä pakkaseen ja kinokseen
talvipimeällä päreiden kanssa kaahlimaan.
Oli ollakseen nyt niinkuin Larin isäntä sen sanoi, mutta toverini
kanssa olimme kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin eri mieltä kuin
isäntä; -- läävän läheisyys oli meistä tälläkin hetkellä vähän liian
mukava -- muutamista erityisistä syistä...
Isännän puhe katkesi kuorsauksiin ja hän taisi suloisesti nukahtaa
näihin navettaihanteisiinsa. Mutta likinnä sänkyämme maata röhötti
raataja, tuo kylän velho, sekä hänen muijansa, jonka ukina kuului
myöhäiseen yöhön saakka.
Luulin jo kaikkein nukahtaneen, kun kuulin emännän vienosti
kuiskaisevan vieressään makaavalle pojalleen:
-- Kuule sie Martti, tiiätkö sie tään toisen vierahan nimeä?
Höristin korviani kuullakseni tiesikö poika minun nimeäni. Mutta
arvatenkaan ei hän sitä tiennyt, koska äiti heti kuiskasi perään:
-- Se on Ilmolin'i... ja tään toisen nimi on Juuso eli mikähän lienee
ollut (Toverini nimi oli Justus).
Sitten oli taas kaikki hiljaa ja minä käännyin toiselle
kyljelleni nukahtaakseni. Se oli omituinen tunnelmasarja kaikkien
edelläkuultujen kertoelmien jälkeen; varsinkin emännän surullinen
kohtalo oli painunut syvemmin mieleeni: kymmenen kuollutta lasta ja
yksi tukehtunut... neljäntoista lapsen synnyttäjä... minkälainen
aviokumppani oli mies?... sitten: isännän ihmeellinen parantuminen...
luostariin luvattu hevonen... metsässä piileksivät lahkolaiset...
verellä kirjoitetut nimet... -- voi, mitä kaikkia elämäntarinoita
kätkivätkään nämät kovanonnen syrjäiset erämaat! Ja tämä oli
kanteleen vanha kehto ja Väinämöisten muinoinen kotimaa! -- Täältähän
oli Lönnrot aarteensa kerännyt. Täältä olivat Ainot armaat astuneet
ja siskoiksi veen kaloille vierineet, täällä Mielikit myhäilleet;
täällä oli Sampo taottu... "Oi Karjala, muistojen maa!"...
Näihin sekamelskaisiin aatelmiin vihdoinkin nukahdin. Unen läpi
kuulin, kuinka keskiyön aikaan rajusti alkoi sataa vettä. Koko
sintsin katto romisi ja pauhasi kuin hätärumpu. Ja tähän rummutukseen
minä uudelleen uinahdin.
(1896)