Oli synkkä marraskuun yö, maa oli sateesta märkä ja ilma tuulinen.
_He_... palasivat "soitannollisen seuran" illanvietosta Alppilasta,
vastoin pääkaupunkilaisten tapaa jalkaisin. Olivat tulleet jo
Kaisaniemelle asti, jossa oli niin pimeää että vaivoin sen käytävällä
pysyivät. Puiston korkeat puut humisivat kolkosti molemmin puolin
tietä...
-- Mutta olenpas minä koko kohtelias saattaja, kun en hevosta
teille tilannut! virkkoi toinen kävelijöistä, niin kutsuttu "nuori
säveltäjä" nuoren naishenkilön puoleen kääntyen.
-- Älkää puhuko... minä pidän niin äärettömästi kävelystä, vastasi
tyttö iloisella äänellä.
-- Pidättekö? Sepä hauskaa... mehän olemme sitten aivan
samanluontoiset. Minä näet myös aivan intohimoisesti rakastan
jalkaisin-kulkua -- varsinkin näin yöllä... illanvieton jälkeen.
Jollen silloin saisi kävellä, niin tukehtuisin.
Tyttö ei tähän enää mitään sanonut. He hiljensivät kuin yhteisestä
sopimuksesta siihen saakka ripeää käyntiänsä, hengittäen täysin
keuhkoin öistä ilmaa.
-- Kuulkaas, eikö teitä sentään hiukan kammota tämä puiden tohina yön
pimeydessä, hyvä neiti?
-- Minuako? Höpsis! Ei vähintäkään!
Hän huudahti sen äänellä, joka ilmaisi viehkeää vallattomuutta ja
naiivia tyttömäistä suuttumusta. Ihastuneena huomasi saattaja, kuinka
tytön silmät pimeässäkin välähtivät sellaista luonnonpuhtautta,
jolle kaikki teeskenteleminen on vierasta. "Niin, lapsihan hän on
muutenkin", ajatteli hän itseksensä, "vasta kuudentoistavuotias".
Nuori taiteilija todella riemuitsi sielussaan kiittäen kohtaloa, että
oli tässä illanvietossa sattumalta tullut esitellyksi tälle nuorelle,
hienosta herrasperheestä olevalle ja sointuvaa suomenkieltä puhuvalle
neidolle. Hän, mies parka, joka niin paljon oli kärsinyt juuri siitä
ettei hänellä ollut nuoria naistuttavuuksia pääkaupungissa! Vaan
nyt oli hän yhtäkkiä sellaisen saanut ja hän hymyili jo edeltäpäin
kaikille niille kuville, joita hänen vilkas mielikuvituksensa loihti
esiin sekä lähimmässä että kaukaisemmassa tulevaisuudessa, jotka
kuvat aiheutuivat juuri tästä tämäniltaisesta nuoresta tuttavuudesta.
Eihän tiedä, haaveili hän, mikä tämä nuori tyttö on oleva minulle
vielä elämässäni... niin, niin... onhan lupa ajatella pitemmälle...
ja onhan mahdollista että sallimus juuri tämän naissielun...
Saattajan romantilliset ajatukset katkesivat, kun hän yhtäkkiä
havaitsi astuneensa räiskyvään vesilammikkoon, jonne tyttökin, pimeä
kun oli, kavaljeerinsa kulkuun luottaen, uskollisesti oli seurannut.
-- Anteeksi neitiseni, pyyteli hän, kun olivat taas kuivemmalle
löytäneet -- se on merkillistä että minä ajatuksissani aina kaarran
vasempaan, vaikka tiesinhän tien oikealla puolella olevan kuivemman.
Hänen teki mieli lisätä että se on yhtä merkillistä että tytön
askelet kääntyvät sinne, minne hänenkin, ja laskea vähän leikkiä
tästä, nähtävästi sielujen magnetismista. Hän tunsi voivansa olla
niin ihmeen avomielinen tämän nuoren neidin parissa... Sillä olihan
hänkin vielä sielultaan lapsi -- ja ehkä vielä enemmän lapsi kuin
tuo tyttö, joka siinä sipsutteli hänen rinnallaan. Mutta hän
hillitsi leikinlaskunsa. Ehkäpä tyttö sitä ei olisi käsittänytkään.
Hän kun nähtävästi oli vielä niin tottumaton sellaiseen, koska oli
kertonut olevansa vasta ensi sesonkiaan Helsingissä... Tänne olivat
lähettäneet hänet musiikkiopistoon -- ja ehkä siinä sivussa vähän
keittämäänkin... ylioppilaaksi hän ei pyrkinyt, vaikka olisi kai
kyllä päätä ja varoja ollut. Mitäs hän ylioppilasarvolla...? Hui
hai! Turhaa ylpeyttä se olisi ja kovin epänaisellista: ulkonaista
kunnianhimoa vain! Kaunishan tosin on se valkea lakki... mutta onhan
muutakin kaunista... Hänen isänsä melkein vihasi naisylioppilaita.
He olivat saapuneet Kaisaniemen laidassa olevan keinotekoisen lammen
luo, jonka reunaa tie kulki kaupunkiin.
-- Neitiseni, pitäkää nyt minua tarkasti silmällä etten taas sortuisi
vasempaan, muuten polskahdan tuohon lampeen. Ja te seuraisitte
luonnollisesti perässä.
-- Eihän toki...
He naurahtivat yhdessä tälle hupaisuudelle.
-- Näettekö kenties joutsenia tuossa lammessa?
-- En... Missä?
-- En minäkään, lienevät lentäneet jo pois talveksi. Tai ovat
muuttuneet mustiksi, niin ettei erota...
-- Onko olemassa mustiakin joutsenia? kysyi tyttö lapsellisella
uteliaisuudella.
-- Austraaliassa sanotaan olevan... ja eräs meidän maan runoilijoista
on myös sellaisia nähnyt... Katsokaapas neitiseni, tämä rakennus
edessämme se nyt on se niinkutsuttu Villensauna. Itsessään
vähäpätöinen ja ränstynyt laitos, mutta tuo ikkuna tuossa -- näettekö
mitä ikkunaa tarkoitan? -- on merkillinen siitä että sen takaa kerran
Topelius heilutti nenäliinaansa.
-- Topeliusko? Sakari Topeliusko? Onko niin mainio mies heiluttanut
nenäliinaansa _tuosta_ ikkunasta? huudahti neito, säihkyvin silmin
katsellen pimeää ikkunaa kuni jotain pyhän ilmestystä. Sillä hänkin
oli yksi noita tuhansia, jolle lapsuudessa saturunoilijan tarinat oli
tehty niin rakkaiksi. -- Tuosta ikkunastako, sanoitte?
-- Juuri siitä!
He pysähtyivät matalan puutalon kohdalle, ja saattaja kertoi:
-- Se oli silloin kun suuri vainaja täytti nuot 80 ikävuottansa ja
hänen kunniakseen pantiin suurenmoisia juhlallisuuksia toimeen täällä
pääkaupungissa. Tähän Villensaunaan, jossa runoilijavanhus aina
majaili kaupungissa käydessään, saattoivat ylioppilaat silloinkin
ukkoa juhlasta. Oli iltapimeän aika ja ylioppilailla oli roihuavat
tulisoihdut käsissään. Minä olin myös joukossa. Juuri tälle paikalle,
jossa nyt seisomme, kokouttiin odottamaan, kunnes vanhus ehtisi
sisään huoneeseensa. Pian näkyikin tulta ikkunasta, ilmaruutu avautui
ja käsi pisti esiin aukosta -- se oli Topeliuksen käsi.
-- Ja te näitte sen omin silmin? Kumpi käsi se mahtoi olla, oikeako
vai vasen? uteli tyttö kiihkeästi ja innostuneena säveltäjän
kertomuksesta.
-- Sitä en tullut tarkastaneeksi, mutta arvattavasti se oli hänen
oikea kätensä.
-- Siis se, jolla hän kirjoittikin! jolla hän on kirjoittanut
"Blommande sköna dalar"... juuri se käsi siis! riemuitsi tyttö yhä
ikkunaan katsellen. -- Mutta mitä hän sanoi silloin?
-- Ei hän sanonut mitään. Ei ainakaan mitään erinomaisempaa. Oli
tietysti uupunut ukko-rukka kaikista kekkereistä. Heilutti vain
nenäliinaansa, kun yksi ylioppilas oli huutanut: eläköön suuri
runoilijamme Topelius! -- ja hän katseli syvämietteisen näköisenä
ikkunan läpi.
Tytön silmät välähtelivät niin kauniisti...
-- No mennään nyt! sanoi hän sitten ikäänkuin havahtuen ihanan
kangastuksen näkemisestä.
He kulkivat kiireesti pihakäytävän läpi ja tulivat ulos portista
rautatietorille. Heidän edessään avautui yöllisen Helsingin keskus
kaasulamppujen ja sähkötulien valossa, rauhallisine poliiseineen,
odottelevine ajureineen ja... tavallisine katunaisineen, joiden
kanssa joitakin juopuneita herroja vaelteli synnin teillä...
-- Siis Bernhardinkadulle saan teitä saattaa neiti? kysyi säveltäjä
kohteliaasti, mutta surunvoittoisella äänellä; hän näet tuli aina
vähän surulliseksi nähdessään noita öitsiviä kulkijoita.
-- Niin, jos tahdotte olla niin kohtelias ja hyvä, vastasi tyttö,
joka kummastuksella oli huomannut tuon kahtaalle hoipertelevan rivin
miehiä ja naisia. Näin myöhään ei hän ennen vielä ollut Helsingin
kaduilla liikkunut.
-- Minä saatan teidät en ainoastaan kohteliaisuudesta, -- sitä
minussa liioin ei ole, -- vaan myös sydämmen halusta! tuli nuori
säveltäjä sanoneeksi itsekkin ihmetellen avomielistä tunnustustaan.
-- Mutta emmekö nytkään ota ajuria? kysyi hän.
-- Ei, ei millään muotoa, kiitos vain, mutta hupaisempi on kävellä
perille asti.
"Aina sama!" riemuitsi saattaja ajatuksissaan. He olivat juuri
päässeet Ateneumin ohitse, missä Mikonkatu alkaa, kun tyttö yhtäkkiä
pysähtyi ja näytti huolestuneelta.
-- Mikä teidän tuli, neitiseni?
-- Avaimeni... -- ovat poissa!
-- Mitä sanotte? Av... ai... pudonneetko?
Nuori neiti kaiveli päällysnuttunsa taskuja ja käänsi ne molemmat
nurin. Jumaliste! Avaimia ei löytynyt, ne olivat totisesti poissa.
-- Kaksiko niitä oli?
-- Niin, toinen ulko-oven, toinen sisä-, vastasi tyttö äänellä, jonka
tyyneyttä saattaja ihmetteli koettaen tutkia, mikä ilme nyt tytön
silmissä näkyisi. "Eikö hän niin hätäänny että purskahtaa itkuun"
ajatteli säveltäjä. Mutta ei hän nähnyt sellaiseen mitään enteitä.
Hän näki vain hänen silmäinsä hohtavan kuni kaksi tähteä, näki
kauniina kaartuvan sileän valko-otsan ja ohimoita peittävät tummat
hiukset, jotka pehmoisina häilähtelivät hänen yksinkertaisen, mutta
aistikkaan syyshattunsa alta.
Niin seisoivat he kotvan aikaa neuvottomina katukäytävällä.
-- Jos vain tietäisi, mihin avaimet ovat voineet pudota, sopersi
saattaja. -- Miten osaan minä nyt auttaa teitä tästä pulasta?
-- Eivät ne ole voineet pudota muualle kuin Alppilaan, arveli
tyttö. -- Siellä oli sellainen tungos lähtiessä... heittelivät
päällystakkeja lattialle kuin mitkähän... Sinne etehiseen ne ehkä
sitten ovat pudonneet...
-- Siis ei muuta kuin takaisin. Ja nyt ainakin ajamme hevosella.
Täytyyhän teidän saada kortteerinne avaimet ja päästä sisään...
ettehän voi kadulle yöksi jäädä...
Ja saattaja alkoi kiihkeästi viheltää ajuria luokse. Mutta ajuria
ei heti kuulunut -- mihin kummaan ne jo tästä torilta? Hm... nuo
äskeiset... Mutta ei hätää, mennään Esplanaadinkadulle, sieltä kyllä
saamme. Esplanaadin varrelta he saivatkin ajurin. -- Alppilaan ja
täysi masina! komensi säveltäjä ajurille hypähtäen tytön kanssa
nelipyöräisiin ajoneuvoihin. Pörheäpäinen ajuri mulautti ilkeästi
silmiään nuoren neidin puoleen mutisten jotain partaansa, kääntyi
sitten suoraan ajolaudalleen ja kädet ojona nykäsi suitsista
hevosensa pieneen hölkkään. Rattaat lähtivät pyörimään kohden itäistä
viertotietä; kuului ainoastaan hevosen kavionkopse, sillä onneksi
sattuivat pyörät olemaan kautsulla ympäröidyt.
Onpa tämä todentotta soma juttu, ajatteli saattaja itsekseen siinä
istuessaan tuon nuoren, kauniin tytön vierellä. Mutta minua kaikki
tämmöinen viehättää... Tämä on seikkailua ja juuri näin erikoisilla
tapauksillahan ne romaanitkin alkavat... juuri tällaisesta minä niin
pidän. On kuin minäkin tässä heräisin elämään.
Hän ei voinut olla itselleen tunnustamatta salaisesti toivovansa
ettei avaimia ensinkään löytyisi ja että... että... oi anteeksi
hyvä lukija: eihän tämä ollut synnillinen ajatus, vain päinvastoin
sellainen nuoruuden runollinen haavekuva... Ja tunsihan hän sääliä
tyttöä kohtaan ja tahtoi kaikin tavoin häntä pulasta auttaa, mutta
jos niin sattuisi, jos "kohtalo" niin sattuisi että... niin...
-- Kuulkaa neiti, jos ei avaimianne löydy, mihin sitten joudutte?
virkkoi hän ääneensä ajatellen.
Tyttö katsahti häneen hopeanhohtavilla silmillään ja sanoi
avomielisesti:
-- Jos löytyisi edes ulko-oven avain, niin voisinhan soittaa
sisä-oven kelloa yölläkin ja päästä sisään.
-- Monennessako kerroksessa neiti asuu?
-- Neljännessä...
-- Ei siis ylety kolkuttamaankaan pihalta, sanoi saattaja puoliääneen.
-- Eihän toki, hymähti tyttökin hiljaa... He vaikenivat.
Viertotiellä oli paikoin pimeää kuin säkissä. Kohta alkoi sataa vettä.
-- Ajakaa paremmin! kiiruhti säveltäjä ajuria.
-- Onkos herralla hätä? murahti ajuri päätään kääntämättä.
"Se raakalainen tässä vielä törkeilee", ajatteli saattaja
harmistuneena. Jos ei hienoa naishenkilöä olisi ollut hänen mukanaan,
olisi hän tästä sanasta antanut ajurille korvapuustin.
-- Ei ole hätää, vaan on kiire! sanoi hän juhlallisen käskevästi
ajurille.
-- Onko ajotie pitempi kuin jalkatie? kysyi neitonen onnettomuutensa
ritarilta.
-- Niin neiti, se on kokolailla pitempi.
-- Mutta sittenhän olisimme voineet kävelyllä mennä suoraan, arveli
tyttö.
"Aina sama!" ajatteli saattaja. "Satoi tai paistoi!" Jo tulivat he
Töölönlahden kupeelle; ikävästi pauhasivat aallot syksyn alakuloista,
matalaa rantaa vasten. Mäntymäki häämötti murheellisesti humisten
heidän vasemmalla puolellaan...
-- Antakaa hurista!
Ajurin hevonen oli herennyt hitaaseen juoksuun. Vihdoin pääsivät he
Alppilan kohdalle.
-- Vartokaa tässä, me tulemme kohta takaisin, sanoi saattaja hypäten
alas maahan, johon tyttökin samalla liepsahti ennenkuin hän ehti
häntä auttaa.
-- Jos herra ensin maksaisi, röhisi epäileväinen ajuri.
Saattaja kaivoi taskustaan kahdenmarkan rahan.
-- Tuoss' on, te heikkouskoinen!
He lähtivät kiipeämään yhdessä ylös liejuista törmää. Kavaljeeri
näet ei uskaltanut jättää nuorta kokematonta neitosta yksin ajurin
seuraan. -- Voi, voi, kuinka teillä on minusta nyt paljon vaivaa!
kuuli hän tytön sanovan.
Ravintola oli pilkkosen pimeä.
-- Tätä jo pelkäsin! huudahti seikkaileva ritari. -- Me tulemme liian
myöhään. Tulet ovat sammutetut, ei kukaan valvo, ovet ovat kaikki
lukkoon suljetut.
Hän rupesi kolkuttamaan ulko-ovelle, kolkutti ensin varovasti, sitten
yhä tuntuvammin, lopulta täydellä nyrkkivoimalla. Seinät kumahtelivat
niin että häntä itseäänkin jo vähän arvelutti. Henkeään pidättäen
kuuntelivat he sitten, syntyisikö sisältäpäin mitään liikettä. Mutta
avaamaan ei kukaan tullut, soittaakkaan ei voinut, sillä ovikello
näkyi olevan epäkunnossa eikä antanut kuuluvaa ääntä. Tyttö seisoi
hiljaa muutaman askelen päässä saattajastaan, joka uudestaan alotti
kolkutuksensa. Silloin kuului pimeässä suuttunut ääni jostain
ikkunasta:
-- Menkää tiehenne! Muuten kutsumme poliisin...
-- Oletteko löytäneet av...?, sai saattaja huudetuksi, mutta samalla
kuului ikkuna, joka oli avattu, kovasti tärähtäen tupsahtavan kiinni.
Turha oli enää kolkuttaa. Heitä nähtävästi luultiin juopuneiksi
yökulkijoiksi.
-- Meillä ei ole muuta neuvoa kuin palata tyhjin toimin kaupunkiin,
sanoi saattaja, koettaen tehdä äänensä niin rauhalliseksi kuin
mahdollista.
-- Mutta minnekkä minä nyt joudun, kun en pääse sisään kortteeriini?
kysyi tyttö luonnollisuudella, jossa vielä oli enemmän kummastusta
kuin oikeaa hätääntymistä.
-- Hotelliin, Kämppiin yöksi, neiti hyvä!
-- Ei, ei! -- kuulkaa, en minä...
-- Miksikäs ei? Mikäs auttaa?
-- En minä Kämppiin, en vaikka mikä...
-- No johonkin muuhun hienoon hotelliin sitten: Seurahuoneelle,
Kleihneen, Patriaan, Kalevaan... onhan niitä.
-- Voi hyvänen aika sentään -- pitääkö minun nyt hotelliin? En
eläissäni ole sellaisessa vielä käynyt...
-- Olkaa huoletta -- kyllä minä toimitan...
-- Mutta onhan se kauheaa tämä tämmöinen -- yksin sinne outoon
hotelliin!...
Tytön ääni jo vähän värähteli. Miksi se värähteli? Ehkä yön
kolkkoutta ja nuoren ruumiin alkavaa väsymystä, -- hän ehkä
oli tottumaton valvomiseen... Taikka oliko hänellä nuorena
maaseutulaisneitona jokin vastenmielinen käsitys hotelleista, joka
paljas nimikin jo hänen sielussaan synnytti tympäisevän tunteen...
Nuori mies luuli hyvin ymmärtävänsä, mitä ajatuksia tytön povessa
risteili, siinä ajellessa hänen rinnallaan takaisin kaupunkiin päin.
Mutta hänestä oli kuitenkin huvittavaakin että oli käynyt niinkuin
oli käynyt ja hän laski leikkiä tytölle:
-- Huomispäivänä saavat kortteerissanne kaupungin "Iltalehdestä"
matkustavaisten joukossa lukea teidätkin... että: "neiti von Blume
Seurahuoneella -- Alppilasta!" Haha... Taikka vielä paremmin:
"läpimatkalla Alppilasta Bernhaardinkadulle"... haha.
Tyttökin naurahti, mutta ei asialle, vaan siksi että toinen niin
sydämmestään nauroi. Hän tuli kuitenkin heti vakavaksi, sillä
seikkailu ei hänelle todella ollut pelkkää leikkiä enää.
Kun ajoneuvot pysähtyivät Seurahuoneen edustalle, hyppäsi säveltäjä
alas soittamaan kelloa. Kului muutama hetki ennenkuin ovi avautui
ja kultakaluunainen olento kysyi ruotsinkielellä, mikä tulija herra
oli, koska oli soittanut? Mutta kun hän näki naishenkilön hänelle
tuntemattoman nuoren miehen takana, rypisti hän kulmakarvojaan ja
katsoi pilkallisesti saattajaan, joka suomeksi koetti selittää:
-- Tältä nuorelta neidiltä on asuntonsa avaimet kadonneet ja hänen
täytyy päästä tänne yöksi.
-- "Voippi ollee niinkuin härrä sano, mutta me ei otta kettä
obekantti ööllä vastaan", sanoi kultakaluunainen olento jäykästi. Ja
hän alkoi vetää ovea kiinni. Nuori mies raivostui ja työnsi jalkansa
rakoon.
-- Hänen täytyy saada yösija! kiljaisi hän.
-- Hene ei teytty!
Ja raskas ovi sulkeutui silmänräpäyksessä, samalla kun säveltäjä
tunsi toisen säärensä ihmeellisellä voimalla ponnahtavan ulos sieltä,
minne se oli telkimeksi pistetty.
-- Ne ovat hävyttömiä! Eivät uskalla ottaa vastaan kun ei ole
kapsäkkiä, sanoi hän kääntyen neidin puoleen, joka peljästyneenä oli
paennut etemmä.
-- Toiseen hotelliin!...
Mutta siellä kävi samoin.
Nyt huomasi saattaja tytön silmien kostuvan. Tyttö itki, itki
niinkuin tekee se, joka sydämmensä puhtaista tunteista itkee ja
joka ei vielä elämän suuria suruja tunne. Hänen povensa kohoili
voimakkaasti, mutta käsillään ei hän kasvajaan peittänyt. Vapaasti
sai nuori mies katsella tytön kyynelten kauneutta. Sillä kaunista ja
liikuttavaa se hänestä oli.
-- Nuori neiti Blume, alkoi saattaja vaitiolon perästä, -- olettehan
te vielä luonnon turmeltumaton lapsi... ja minä olen myös kaikkien
turhien tapojen ja orjallisen etiketin vihaaja... Mikä on sopivaa
ja mikä ei ole sopivaa, sen sanoo meidän sydämmemme, jos vain sen
ääntä tahdomme kuunnella... ja sitähän me tahdommekin, jos kerran
olemme oikeita luonnonlapsia... Miksi en siis minä puhtaalla mielellä
tämmöisenä hetkenä rohkenisi ehdoittaa että te, vaikka olettekin niin
nuori ja kokematon -- ja juuri siksi -- niin: että te, hyvä neiti,
nyt muitta mutkitta tulette minun luokseni yöksi!
Hän oli saanut sen sanotuksi. Seikkailu oli todellakin mennyt niin
pitkälle.
"Hänen luokseen yöksi!" Sitähän oli tyttökin ajatellut, heti kun
huomasi olevansa avaimitta. Sillä olihan se ensimmäinen ja kaikista
luonnollisin ajatus. "Hän oli ainoa käsillä oleva tuttava koko
yöllisessä ympäristössä. Ja tuntuihan hän niin veljelliseltä.
Häneenhän saattoi turvautua."
-- Minä tulen, sanoi tyttö hiljaisella, mutta varmalla äänellä.
Ja hän kuivasi kyyneleensä. Koko hänen käytöksessään ilmausi
lapsellista luottamusta saattajaansa. Tämä tunsi itsensä yhä enemmän
liikutetuksi ja hellänjalot tunteet asettuivat voimakkaina hänen
sieluunsa.
-- Mutte onko _teillä_ avain tallella? kysyi tyttö yhtäkkiä
säpsähtäen.
Säveltäjä näytti.
-- Kohtalo on ollut minulle lempeämpi kuin teille naurahti hän.
Ajoneuvot vierivät Rauhankadulle, jonka varrella nuori taiteilija
asui sievännäköisessä puutalossa, toisessa kerroksessa.
-- Tulkaa neiti, saattaja puhui kuiskaamalla, -- ja antakaa tänne
kätenne, muuten ette osaa näitä pimeitä portaita...
He alkoivat ääneti nousta ylös astimia voimatta enää erottaa
toisiansa, mutta saattaja tunsi kädessänsä tytön kätösen, joka oli
lämpöinen hienon hanssikkaankin läpi.
-- Ettehän pelkää?
-- En...
-- Oletteko väsynyt?
-- Hiukan...
Tytön ääni oli hiljainen ja uneksiva. Avain osui lukkoon, kuului
metallin kalahdus ja ovi aukeni.
-- Tässä se on... Nyt hyvin hiljaa sisään. Sallikaa olla vain... minä
vien teitä kädestä... Te tulette huoneeseen päällysvaatteissanne...
tänne etehiseen emme uskalla... talonväki ei saa tästä tietää... Kas
tästä näin.
Sisäovi aukesi hieman narahtaen.
Tyttö astui sisään pimeään. Säveltäjä heitti omat päällysvaatteensa
etehisen vaatenaulaan ja otettuaan avaimen pois oven suulta, seurasi
heti jäljessä, raapasi tulen tikkuun ja sytytti lampun, jossa oli
värillinen kupu. Sinervä, pehmeä valo lähti leviämään huoneeseen.
Se sattui myös seinällä riippuvaan sitraan, jonka hienon kiiltäviä
kieliä tytön katse näytti ihaillen hivelevän.
-- Olkaa kuin kotonanne, älkää ollenkaan ujostelko...
Hän riisui tytöltä päällysnutun.
-- Te soitatte sitraakin? kysyi tyttö.
-- Soittelenhan...
Ja hän otti soittimen alas seinältä ja asetti sen polvilleen:
"Omituinen sattuma", ajatteli hän itsekseen, "Aivan kuin olisi
sieluni silloin tätä aavistanut!" Ja hän kuiskasi tytölle, joka,
silmät puoleksi ummessa lepäsi pehmeässä nojatuolissa, suloisesti
väsyneenä.
-- Haluatteko kuulla tuoreimman sävellykseni? Se on pieni lemmenlaulu
suomalaiseen tapaan. Ja hän lauloi puoliääneen, säestäen sitransa
hyminällä:
Mun mökkini on niin pikkuinen,
Vaan päivä sen ruutuja kultaa,
Ikkunan alla on elämänlanka,
Ja liedessä leimuu tulta.
-- -- -- -- --
Jos sinä et mua ylenkatso,
Niin käy tämän kynnyksen yli,
Sillä minä ikävöin sinua
Ja otan sun vastaan avosylin!
Ne olivat surunvoittoisen, hellyyttä kaipaavan sydämmen ääniä.
Korutonta, yksinkertaista kieltä, mutta syvästi tuntehikasta,
sellaista, joka jää soimaan vielä soituaankin.
Soittaja laski hymyillen sitran käsistään... -- Tyttö oli nukahtanut
lepotuoliin hänen kerratessaan viimeisiä säkeitä. "En henno häntä
herättää" päätti nuorukainen katsellessaan nukkuvaa neitoa, jonka
ummistuneiden silmäin alta oli näkevinään kyyneleitä... Varovaisesti
nousi hän tuoliltaan ja hiipi tytön ohi dublettinsa toiseen
huoneeseen, viheriäisten verhojen taa. --
Ulkona yhä satoi ja tuuli suhisi alakuloisesti nurkissa.
"Hänessä ei ole tuota väärää häveliäisyyttä", haaveili nuorukainen.
"Me kaksi voisimme nukahtaa käsikaulaan kuin lapset..."