Kun syysmyrskyt ovat aikansa raivonneet, syösten kumoon vanhoja
satavuotisia honkia ja torikalloineen paiskellen salolle nuoriakin,
täydessä elinvoimassa olevia petäjiä ja kuusia, sekä kun nämät
syysmyrskyt ovat koivuista, haavoista ynnä pihlajista viimeiset
keltalehdet ilman vietäväksi repineet, kun kukkaset kaikki ovat
kuolleet ja nurmen nukka pientareilla alkaa tyrehtyä, sammal
metsässä nääntyä, -- niin kaikki tämä on vasta alkua. Alkua sen
kuolemantaudin, johon armoton ajan kohtalo on tuominnut Pohjolan
lempeän, kesäisen luonnon.
Viikottain vielä saattaa kestää lauhoja säitä, saattaa paistaa kirkas
päivä ja illalla olla tuollainen leuto ja pehmoinen hämärä, joka on
ominaista vain syksy-ajalle. Jonakin iltana ilmaupi tummalle taivaan
rannalle veripunainen, sirpinterän muotoinen kuu heittäen kolkkona
seisovan metsän rintaan omituisen punertavan valonvälkkeen, jonka
juhlallinen näky maaelämän hiljaisuudessa vaikuttaa romantillisia
mielialoja nuorisossa ja saapi vanhojenkin rinnoissa menneiden
päivien muistoja viriämään. Ja saattaa sattua, että kun pilvet
pakenevat tällaisen kummallisen kuun edestä ja seestyvällä taivaalla
syttyvät palamaan hiljaiset tähdet sekä kun aurinko on yön perästä
taas noussut ja puolikuun kumo vähitellen pois häipynyt, saattaa
silloin sattua, että maa on valkeassa kuurassa ja pakkaskiteet
kimmeltävät aamuauringon valjussa paisteessa aivan kuin miljoonat
pienenpieniä kirkkaita tähtösiä. Mutta ne sulavat nuot tähtöset pian,
maa jää mustaksi ja kylmänkosteaksi, ja päivä päivän perästä kuluu
ilman huomattavaa talventulon merkkiä.
Se on hivuttavaa tautia tämän luonnon kuolemantauti, sen kehitys käy
niin hiljaa, niin salaa ja näkemättä...
Kuluu joku aika ja jonakin aamuna on maa taas vahvassa kuurassa,
puut seisovat huurteisina, liikkumattomina ja routainen maa kalahtaa
jalan alla niin kuivasti, niin kylmästi ja ynseästi... Ikäänkuin
tuo emoista vanhin äkkiä ja tietämättäsi sinulle olisi suuttunut ja
sinun aamutervehdykseesi nyt niin tylysti tiuskaisee... Ja puutarhan
punapihlajassa huomaat sinä parven vilkkaita, töyhtöpäisiä tilhiä,
jotka sinne ovat lentäneet taivas tiesi mistä -- sillä kesällä et
ihmeeksikään ole niitä lintuja metsässä kohdannut.
Pienet metsälammit ovat menneet riittaan, rämeet ja suot ovat
pinnaltaan kangistuneet, mutta eivät kestä upottamatta jalalla
astua. Eiköhän vain tule jo talvi, arvelee hätäinen naapurin isäntä
ja komentaa renkinsä vetämään rannassa kelluvat venheet korkealle
ylös maalle, talviteloilleen. Mutta toiset viisaammat ja vanhemmat,
jotka kohta puolen vuosisataa ovat talven tulot nähneet ja niitä
tarkanneet, ne hymähtävät tämmöisille puheille ja sanovat: Ei se
vielä tule, vielä nyt pysyy järvi sulana ainakin Kekriin asti ja
siitäkin sivu. Ne vanhat, ne viisaat! Ne ne ovat niitä oikeita
luonnontutkijoita ja ne ne vain tavallisesti ovat oikeassa. Heidän
älykäs päänyökähdyksensä tätä sanoessaan on samaa kuin: Älkää
te ulkonaisen muodon vuoksi pettykö -- ei ole koiraa karvoihin
katsominen. Mutta eivätköhän tällä kertaa kumminkin erehdy,
eivätköhän todentotta! Taivas koska noin nyt rupesi selvenemään
ja vaalistumaan, ja illan tuuli heikkenee niin nenää ja sormia
purevaksi viimaksi, ja kirsi tuntuu yhä vain kovenevan ja lammin jää
vahvenemistaan vahvenee. Huomenna varmaankin jo kotilammella jää
kestää ja saattaa luistella. Saadaanpas vain nähdä.
Tulee huomen -- mutta luistinjäätä ei tule: tuuli on pyörähtänyt yön
aikana etelän korvalle. Lämpömittarissa elohopea paisuu ja pitenee.
Sepä nyt oli merkillistä ettei tullut... ja kun aivan jo siltä
näytti... ja kun illalla teroitin jo luistimenikin ja panin tuolille
vuoteen viereen. Eikä tullut!
Kuluu päivä, kaksi. Illalla menee taivas pilveen, ilma on raitis,
tuulta ei tunnu ja alkaa sataa -- lunta, puhdasta, valkoista, niin
kylmältä kouraan tuntuvaa. -- Ahaa, no rekikeli tästä ainakin saadaan.
Sataa, sataa koko yön, sitä sataa vielä aamulla, tuiskuaa taivaan
täydeltä ja aamupäivällä jo valjastavat rengit hevosensa liisterekien
eteen ja ajavat teitään mikä minnekkin: meiltä mennään myllylle
käytteitä viemään, toisesta talosta menevät ensi kertaa heinään,
kolmannesta ajavat halkometsään -- kaikki reellä, aivan niinkuin
talvella. Ja lumipyryn seasta kuuluu jo kylän läpi vievältä
maantieltä kulkusissakin ajaja, ja aisakello kalkattaa niin
tuttavallisesti -- pappilan nuoret siellä kuuluvat olevan lystiä
ajamassa...
Olipa hyvä että päästiin tuosta ikävästä syksystä, että tuli talvi
näin varhain; ei sula enää tämä lumi. Ei sula, vaikka mitä sanottekin
te vanhat ja viisaat, sitä on jo siksi paksulti!
Iltapäivällä vasta lumentulo herkeää, tulee kuutamo ja pakkasyö. Ja
lammet, jotka ovat syvällä korpien sisässä ja suojassa tuulilta,
menevät jälleen lasimaiseen riittaan. Mutta järvi läikkyy sulana --
tietäähän sen, kun ei yöksi tyyntynyt... Kyllähän se muuten olisi...
Niin, mutta tulipahan kumminkin talvikeli!
Seuraavana päivänä ajetaan vielä reellä, mutta kolmantena jo alkaa
sataa -- vettä, ihan silkkaa vettä. Koko päivän se sitä taas
vuorostaan sataa ja syytää; yöksi nousee lisäksi ankara tuuli
vesikosta... Ja voi kuinka metsässä pauhaa ja ryskää, ja voi kuinka
huoneiden nurkissa ulvoo ja vinkuu! Ja ikkunan ruutuihin kuinka
pieksää ja vihmoo kamalan, pimeän yön myrsky! -- --
Aamulla on maa jälleen paljas ja piha vesilammikotta täynnä;
ainoastaan syvien ojien pohjilla ja paikotellen metsäisillä
mäkirinteillä on vielä joku siekale vetistä, sinervää lunta, joka
sekin päivän parin perästä sulaa.
Ei siis tullut rekikeliäkään! Talvi huvikseen vain kummitteli ja
herkkä-uskoista ihmistä peijasi. Reet vedetään taas liiteriin --
ikäänkuin häpeämään -- ja kärryt tuodaan kartanolle ja niillä
rymisten ajetaan. Ja maantietä lentää suristaa taas pitäjän ainoa
polkupyörä. -- Ne, joilla veneet jäivät vesiteloilleen, lähtevät
verkonlaskuun.
Tuuli pysyttelee etelän korvalla, väliin se kyllä hiihtää suoraan
pohjoiseenkin, lämpömittarin elohopea rupeaa nopeasti kutistumaan
-- mutta aamulla kun herätään ja vilkaistaan ikkunasta ulos
viiritankoon, niin seisookin lippu entisellä sijallansa -- vesikossa.
Ja ilma tuoksahtaa niin leudolle ja lämpymälle.
Sellaista ilmaa kestää nyt viikon, pari. Eikä sada lunta eikä
jäätä. Ja nuottamiehet järven selällä vetävät muikku-apajoitaan ja
saavat mikä enemmän, mikä vähemmän, mikä tyhjää. Ne, jotka saavat
tyhjän apajan, syytävät nuottansa uudelleen veteen, toivossa että
tällä kertaa jotain saisivat ja perässä istuva isäntä miettiväisenä
kynsäisee korvansa taustaa ja puheliaan emännän suu pahasti
mutruilee. Ne, jotka saivat hyvän saaliin, heittävät kiireesti
nuottansa veteen nekin -- saadakseen jos mahdollista vieläkin
runsaammin.
Sitten yhtenä aamuna, aivan lokakuun lopussa, sataa vähän vitiä ja
menee kohta sekeeseen. Muutamilla on taas jonkunlainen paha aavistus
mielessä ja he vedättävät veneensä rantatörmälle, käännättävät
kumolleen ja virkkavat kaikkien kuullen: Ei tarvita nyt tälle suvelle
enää venettä, kyllä vain nyt tuli loppu venekelistä! Mutta niillä
vanhoilla ja viisailla nyökähtää pää niin omituisesti heidän jäykästi
nuorempiinsa katsoessaan, aivan kuin he tahtoisivat väittää vastaan.
Mutta me nuoret emme usko -- me luotamme lämpömittariin, josta ne
vanhat ja viisaat eivät älyä tuon taivaallista. Puhuuhan se mykkää,
mutta paljon merkitsevää kieltä, -- näyttää viisi pykälää pakkasta,
vaikka ollaan vasta neljä tuntia sivu puolesta päivästä. Jos ei ensi
yönä vain jäädä -- niin sepäs ihme!
Ja me painamme lämpöiset talvilakit päihimme, vedämme vanttuut
käsiimme ja hiivimme hämärän tullen rantaan päin tutkimaan ja
tarkastelemaan, tunnustellen viileähköä ilmaa sieramillamme kuin
vainuava koira saalista.
On lauvantai-ilta ja meitä vastaan tulee nuottaväkeä viikon
kestäneeltä retkeltään ja nekin vakuuttavat että "poikkeen piti
lähteäk, ei siellä hevin enää taho taretak -- kovan kävi kylymäksi
ilima". Ja ne kopistelevat jäätyneitä pieksujaan ja kohmettuneilla
käsillään tapailevat kalakonttiensa viilekkeitä. Ja näyttävät vähän
niinkuin huolestuneilta.
Vaan meillä ei ensinkään käy nyt sääliksi heidän vilunsa, me
riemuitsemme salaisesti, että nyt saamme ikäänkuin kannatusta siinä
uskossamme, että kyllä nyt näistä puolin...
Juoksujalassa saavumme rantaan. Me näemme edessämme heikossa
mainingissa väilehtivän kotilahden mustanvihreän, kylmänä siintävän
seljän, jonka pinnalla vain silloin tällöin kareilee hienonhienoja
viriä. Mutta nekin katoavat, silenemistään silenee mustankiiluva
järven laaka. Silmä jää tuota silenemistä tuijottamaan, katsanto
huomaamatta naulautuu kiinni, ripset eivät värähdä... Ja ajatus missä
harreilleekin.
Kuluu hetki syvässä hiljaisuudessa -- silmä rävähtää, aate virkoaa --
me olemme tehneet havainnon. Me olemme keksineet, kuinka sitä, tuota,
jota me toivomme ja jota me niin kiihkeästi näinä aikoina olemme
odottaneet, kuinka sitä nyt muodostuu.
Hyvin hiljaa ja varovasti, salakavalasti se syntyy. Keskelle lahtea,
kivenheiton päähän rannasta, on katsellessamme mustan kiiltävä pinta
eroittunut muusta vedestä. Sangen salaperäisellä tavalla on se siitä
eroittunut ja silmä on siinä näkevinään ikäänkuin hienonhienon,
hajanaisen harson, jossa on monensuuntaisia viiruja, ja kun kivellä
viskaa siihen lähelle, niin näyttää vettä pulpahtavan tuon harson
reijistä. Se laajenee laajenemistaan joka suunnalle, mutta aivan
hitaasti. Sitä myöten kuin sitä lisää syntyy, sitä myöten keskempänä
olevat osat tihenevät, reijät umpeutuvat, pinta ehenee. Vähän
matkan päässä syntyy samallaisia muodostuksia, nekin suurenemistaan
suurenevat, ja näkymätön henki liikuttaa niitä hitaasti rantaa
kohden, jossa myöskin on kutoutunut samallaista hyytynyttä, rannan
kivistä heikosti kiinni-pitävää ainetta. Rantaa lähetessä kasvaa
ainejoukko alituisesti, väli tulee yhä lyhemmäksi, ja viimein
kuuluu vienoa sorinaa. Liikkuva laaka on yhtynyt yhdeksi rantaveden
riittaan. Niitä tulee yhä useampia samallaisia laattoja, isompia ja
pienempiä. Ja kaikki tulevat hyvin, hyvin hiljaa ja vitkalleen.
Se on talven viileä hengetär, lumikalpea luonnon kave, joka hiipii
varpaisillaan mustankiiluvaa pintaa ja joka hiipiessään lukee ja
hiljaa huulillaan sopottaa salaisia syntysanoja, veden voimakkaita
liitosloihtuja. Ja vesi tottelee häntä ja nöyränä tekee, mitä tämä
kalpea kave käskee...
Me seisomme rannalla, illan hämyssä, hymyilevin huulin, loistavin
silmin, emmekä huomaa, kuinka metsänrinta jo synkistyy, kuinka
juovikas heleä rusko siellä, minne aurinko laski, vähitellen sammuu,
sammuu -- ja sen kohdalle jääpi valju, pakkasta ennustava valonhohde.
Huomennako siis vihdoinkin on järvi oleva -- jäässä!
* * * * *
Mitä kummaa, mitä ihmettä, mitä luonnon ilakoivaa ivaa ja oikkuja!
Untako olikin eilinen ilta ja pahastikko pettyivätkin tutkistelevat
silmät? -- Aamulla tuulee niin tuimasti, järvi on suppasen sula, ja
mustina, vihasta kähisten vyöryvät aallot eilistä rantaa vastaan.
Kalpea talven kave, sinun siltasi on särkenyt voimakas tuulen tytti!
Ja nyt alkaa lumituisku, ja lämpömittari hyvin viattomana näyttää
vain kaksi astetta kylmää. Tuuli kääntyy kääntymistään etelän
puoleen. -- Kuinka minä nyt vihaan tuota etelää, tuota hävytöntä ja
kevytmielistä!
En usko enää, en usko enää mitään, en usko lämpömittaria, en usko
viiriä, en vanhoja enkä viisaita -- kaikki ne ovat täynnänsä petosta
ja lirkkiä, kaikki ne minulle vain uskottelevat ja minua vasten
silmiä valehtelevat!
* * * * *
Kahden päivän perästä kertovat muut lämpömittarin -- minä en siihen
ilkeä katsoa -- näyttävän yhdeksän astetta pakkasta ja minäkin vasten
tahtoani olen huomannut, että ilma on sees ja tuuli tyyntynyt.
Ja toisen yön perästä aamun valjetessa tapaan itseni luistimillani
kiitämässä lahden vihreänhohtavaa iljankopintaa.
Järvi on jäässä, lunta on maassa -- talvi on tullut!