* * * * *
Oli tuollainen leuto ja lauhkea sää, jommoista vain harvoin on Pohjan
talvipakkasten lomassa. Taivas oli vaaleansininen ja sees, ainoastaan
pari keveätä hattaraa viiletti valkein purjein hiljalleen sen
lakeata rantaa kohden. Kalpea puolikuu katseli kainona kaareutuvalta
sinilaelta ja tähdistä näkyivät kirkkaammin ainoastaan iltatähti
ja Otavan seitsensikermä. Oi kuinka viehkeä ja soma oli tällainen
ilta! Puut seisoivat tyvestä latvaan saakka valkoisessa huurteessa,
hehkuvan puhtaina ja solakoina puolikuun liedossa hohteessa. Ei
risahdusta kuulunut metsästä, jossa pakkasella useinkin pelottavasti
rasahtaa ja paukahtaa. Eikä oksat, lumipinnat, liikkuneet eikä
nuojuneet ylpeät latvat. Oli aivan, aivan tyyni...
Sellaisena lumoavana uinaili Korpirannan syrjäinen metsämäki,
kun yhtäkkiä kuului outoa helinää loivan rinteen takaa ja pieni
valkokarvainen jänis, joka kaikessa rauhassa juuri mennä kykki
maantien yli pappilan hakalaihoa kohti, pysähtyi sitä pystyssä
korvin kuuntelemaan ja oli hyvin kummastuksissaan, mitä se mahtoi
olla. Mutta kun helinä tuntui tulevan aivan sitä kohti, säikähti se
sydämmensä pohjasta ja laukkasi takaisin samoja jälkiä joita oli
tullutkin ja jotka veivät suon yli syrjäiselle puroniitylle. Mutta
helinä kuului yhä lähempää ja nyt eroitti jo ikäänkuin kiivasta
kavionkopsetta sekä hiljaista laulunhyminää... Ja nyt lentää suhahti
se yli sen kohdan, jossa jänis oli istunut. Ne ne olivat -- Olli ja
Aili.
Molemmat istuivat he samassa pulkassa, Olli perälautaan nojaten ja
Aili hänen sylissään; sillä linnan ei pulkkaan mahtunut. Nuoren
aviomiehen suurissa, ruskeissa silmissä kuvastui syvällistä,
hiljaista riemua ja punaposkisen puolison katseesta säkenöi jokin
hurja onnellisuus, kun hän hopeanraikkaalla äänellään lauloi noita
"hopealle" helähtävän kielen sanoja: Njuolgis vuojjalam..., jotka
Olli oli hänelle opettanut.
Poro juoksi niin että lumi ympärillä sinkoili ja savusi, ja olipa
onnen varassa että pulkka myötämaassa ensinkään pystyssä pysyi. Mutta
Ailista oli mieluista, kuta hurjemmin vain poro laukkasi, hän löi
käsiään yhteen ja huuteli "hei" niin raikkaasti ja vallattomasti
että Ollista tuntui kuin olisi hänen sydämmensä joka huudahduksella
hypähtänyt kolme kyynärää ylöspäin ja sitten taas pudonnut entiselle
sijalleen -- Ailin viereen...
Tuulen vauhdilla kävi kulku yli kimmeltävän lumikentän, jota toiselta
puolelta reunusti tasainen kuusimetsä ja jonka toisella puolella
häämöitti louhinen kumpu, jolta piipotti muutamia keskenkasvuisia
kelohonkia. Se oli kappale sydänmaan omituista luontoa. Siinä oli
oikeastaan hyvin vähän kaunista ja ihailtavaa, mutta mikä maisema
ei olisi ihana kuun valossa? Ja mikä maisema ei näyttäisi kauniilta
ja tekisi valtavaa vaikutusta, kun siilien yhtyy jollain tavalla
ihmissielun omituinen tunne-elämä? --
Koko ajan kun poro juoksi, lauleli Aili täydellä innostuksella,
mutta kun tuli vastaan pitkän pitkä ja loiva mäki, niin että porokin
vähitellen talttui kävelemään, silloin herkesi hän laulamasta ja
huutamasta "hei!" ja näytti äkkiä vaipuvan omiin mietteisiinsä, ja
silmät jäivät haaveellisina katselemaan kuuta. Ei Ollikaan tätä
äänettömyyttä häirinnyt, istui vain tasaisesti hengittäen, oikea käsi
hellävaroen kiedottuna Ailin solakan ja täyteläisen varren ympäri.
Kuului ainoastaan poron tavallinen huohotus ja noiden seitsemän
tiuvun yhteen sulava sointi...
-- Aili! katkaisi vihdoin Olli tämän äänettömyyden hiljaisella
äänellä.
-- Olli?... Nuori vaimo säpsähti ja koetti kääntää päätään Olliin
päin. Olli pani molemmat kätensä hiljaa takaapäin Ailin silmille.
-- Olli! No?
-- Niin, ei mitään... me -- me... kahden... ja tällainen suloinen,
lauha kuutamo. Minusta vain tuntui äsken, kun poro meitä lennätti
alas rinnettä niiden korkeain korpikuusten välitse ja kuu sieltä
välähti esiin metsän takaa, -- minusta tuntui kuin pulkka, jossa
istuimme, olisi ollut venhe, joka lentää alas kuohuvaa koskea ja minä
muistin Oksasen ihanan ballaadin: Oi kuinka...
-- Minä tiedän, minä tiedän! huudahti Aili. Ja yhteen ääneen he sen
sanelivat...
"Oi, kuinka nyt kuolema kaunis ois --
Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
toisti Olli vielä puoli ääneen ja kuin itsekseen.
Seurasi taas hetken vaiti-olo, jonka liiteleviä mielikuvia tiukujen
helkyntä yhä lisäsi.
-- Olli! Arvaappas mitä minä sitten äsken tunsin, kun poro herkesi
kävelyyn ja kuului näiden pikkutiukujen soma helinä? Niin, minusta
oli kuin tuo helinä olisi ollut ihanaa soitantoa, ihanaa soitantoa
kuutamoyössä ja silloin siirryin minä mielikuvitukseni siivillä
tuonne kauvas, kauvas (hän viittasi etelää kohden) Itaalian
rannoille, jossa muinen ihana Jessika Lorenzonsa kanssa haaveili,
soitantoa nauttien kuutamossa, ja minusta tuntui kuni sinä Lorenzona
olisit kuiskannut minulle, Jessikalle, nuot sanat:
"Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinaa,
Täss' istukaamme antain soiton äänten
Solua korviimme; yön tyyni hiljaus
Sävelten vienoon sulosointuun sopii!"
Aili oli niin liikutettu siitä mitä hän näitä sanoja lausuessaan
tunsi, että hänen silmänsä herahtivat hienoon vesikiehteeseen, ja
Olli tunsi hänen ruumiinsa värähtelevän sylissään. Vuorostaan lausui
Olli:
-- Kuule Aili, vielä kauniimmat ovat minusta nämät Shakespearen
Lorenzon suuhun asettamat sanat:
"No istu armas! Kas kuin taivaan tanner
Kirkkaita kultakierikäit' on täynnä,
Ja pisku pieninkin, min tuolla näet,
Kulkeissaan niinkuin enkel' laulaa, yhtyin
Heleä-silmäisten keruubein kuoriin!
Niin sointuu kuolemattomien sielut,
Vaan me, niin kauvan kuin tää halpa tomu
Liallaan peittää sen, sit' emme kuule..."
-- Ne ovat minun mielestäni ihanimmat ja syvällisimmät sanat, millä
runoilija koskaan on kuutamotunnelmia esittänyt.
Ja ikäänkuin vaatiakseen tähtiä todistamaan mitä nyt sanoi, ojensi
Olli oikean kätensä taivaan hopealla kirjailtua sinilakea kohti... Ja
laski sen taas äkkiä alas ja antoi vaipua Ailin olkapäälle. --
-- Olivatkohan he onnelliset? kysyi hiljaa Aili.
-- Ketkä niin? Jessika ja Lorenzo? -- olivat... ainakin runoilija
antaa heidän olla niin onnellisia kuin on mahdollista maailman
oloissa; vaan huomaa noita sanoja:
"Niin sointuu kuolemattomien sielut,
Vaan me, niin kauvan kuin tää halpa tomu
Liallaan peittää sen, sit' emme kuule..."
-- Ah! kuiskasi Aili, -- "halpa tomu" -- "liallaan!"... niin
kauvan emme kuule... -- Kuule Olli! Mekinhän olemme onnelliset ja
kuitenkin...
-- Ja kuitenkin tunnemme molemmat kaihoa, jota emme voi oikein
selittää, täydensi Olli. -- Mitä se on tämä kaiho, tämä ikävä, tämä
kaipaus? Mistä se johtuu ja miksi se on istutettu ihmiseen? Kuka
tietää...
Hän vaikeni hetkeksi.
-- Usein olen sitä miettinyt yksinäni vaeltaessani jotain talotonta
taivalta, jossa ei mikään minua häiritse... En tiedä onko muiden
laita samoin, mutta minua tämä omituinen ikävä enin ahdistaa silloin,
kun on hiljainen tähti-yö taikka kuutamo niinkuin nyt. Silloin se
siellä sisässäni itsestään viriää, ja on kuin hieno siniliekki söisi
ytimiä ja luita, sielua -- koko olemusta... Mitä se on? Miksikä
se tuo tuntematon, jota en näe, jota en saavuta ja joka kumminkin
minussa piilee -- minä tunnen sen -- miksikä se minut ikäänkuin
masentaa, tekee minut maan tomuhiekkastakin pienemmäksi, tekee minut
heikoksi, halvaksi ja mitättömäksi kuin ilman hyttysen, jonka kuka
tahansa saa tappaa! Ja kuitenkin tuntuu minusta kuin minun pitäisi
olla jotain enempää, jotain väkevämpää -- ja kuin tämä juuri olisi
alkuaan ollut minun tarkoitusperäni... -- Oi Aili, en ole sitä
sinulta vielä suoraan kysynyt, vaikka niin monesti olen aikonut, --
hän hiljenti vähän ääntänsä, -- uskotko sinä Jumalaan?
Olli irroitti kätensä vaimonsa ympäriltä ja kohotti päätänsä. Hänen
silmissään hehkui jotain tuskanomaista. Kun ensimmäinen äännähdys
kuului Ailin huulilta, nousi tumma puna hänen kasvoillensa. Hän
ikäänkuin ujostui nyt sitä mitä juuri oli kysynyt. Kentiesi hänen ei
sitä olisi pitänyt kysyä.
Mutta tyynesti, ikäänkuin kaukaista haavetta itselleen selittäen,
vastasi Aili:
-- Niin, Olli -- uskonko minä Jumalaan?
Minä muistan lapsuuteni ajoilta erään tapauksen, joka muista voi
tuntua hyvin mitättömältä, mutta minä sitä muistelen ja olen aina
muistava kuin kaukaista häipyvää pyhää. Olin silloin ensi vuottani
kaupungin koulussa. Lienenkö ollut vähemmin kehittynyt kuin muut
tytöt -- en tiedä -- mutta minä muistan etteivät opettajat olleet
minuun tyytyväiset ja varsinkin koulun johtajatar, joka opetti
tärkeimpiä aineita ja joka luonnoltaan taisi olla kiivaampi, minua
usein kaikkien kuullen nuhteli tietämättömyydestäni ja sanoi etten
ollut lukenut läksyjäni. Muistan, kuinka kipeästi tämä minuun koski
ja kuinka häpeän punat kohosivat poskilleni... kumminkin olin minä
lukenut yhtä paljon, kentiesi enemmänkin kuin kuka tahansa toisista.
Eräänä talvipäivänä, kun syyslukukausi, oli loppumaisillaan, oli
minua taas sama johtajatar nuhdellut. Korvissani yhä vielä soi se
tyrannimaisen mahtava ja samalla säälivänhalveksiva ääni, kun hän
minulle sanoi: Ai, ai sitä Ailia! Mitenkähän sinun käy? ja veri
sihisi päässäni ja minä loin silmäni alas laattiaan ja tuhersin
itkua. Minä olin siinä äänessä kuulevinani tuomioni, että olin
kaikista halvin ja mitättömin luokalla ja että minut muutetaan
viimeiseksi istumaan... ja minusta siis ei ole mihinkään ja minä
jään luokalle... Tämä tunto ja aavistus lankesi kuin lyijytaakka
herkälle sydämmelleni. Kun heti sen jälkeen pidettiin tavanmukainen
iltarukous, jossa jokainen oli opetettu ristissä käsin seisomaan
pulpettinsa edessä, niin minäkin panin käteni ristiin ja hiljaa
itsekseni rukoilin: "hyvä Jumala! Älä anna minun joutua häpeään
koulussa! Lepytä opettajaini mieli ja anna heidän ajatella minusta
hyvää! Amen." -- Minä tuskin tajusin selvästi mitä rukoilin ja
miten rukoilin -- oli kuin joku olisi rukoillut minussa. En koskaan
sitä ennen tiedä olleeni siinä mielentilassa kuin silloin. Koko
ympäristöni oli ikäänkuin pois pyyhkäisty, sitä ei ollut -- ja minä
tunsin itseni vain kahden kesken jonkun pyhän ja voimakkaan kanssa,
josta pyhyyttä ja voimaa minuunkin virtasi -- ja se pyhyys oli --
nyt sen tiedän -- minun täydellinen nöyrtymiseni, minun täydellinen
uskoni siitä että olin todella huono ja kehno sekä tarvitsin apua
ja turvaa. Ja kun rukous loppui, palasin minä lohtuneempana, vaikka
kyyneleet silmissä asuntopaikkaani. Kun muutaman päivän perästä
oli todistusten jako, menin sinne pelolla ja suruissani. Mutta en
tahtonut uskoa korviani, kun nimeäni mainittiin -- ensimmäisenä.
Ujostellen ja punehtuvin kasvoin riensin ottamaan todistukseni
opettajan kädestä... Vielä tänä hetkenä olen varma siitä että
se, jota olin rukoillut, oli todellakin Jumala -- Jumala, joka
tekee ihmeitä, Jumala, joka auttaa ja joka tekee mahdottomankin
mahdolliseksi... Hän oli kuullut minun lapsekkaasta sydämmestäni
lähteneen huokauksen ja kääntänyt opettajaini mielen... Mutta
Hän, jota kohtaan minä tämän ihmeellisen sallimuksen tapahtuessa
ensimmältä tunsin hämmästynyttä ja iloista kiitollisuutta, Hän oli
näkymätön, minä en voinut Hänen syliinsä heittäytyä niinkuin siellä
kotona isäni syliin, minä en voinut Häntä käsin koskea enkä hänelle
kaunista todistustani näyttää. Ja koko se kunnia, joka minulle
suotiin, kohdistui sentähden vain minuun itseeni: minähän olin
_omalla_ työlläni sen ansainnut...
-- Aili, kuinka sinä puhut kummallisesti, tämmöistä en ikinä ennen
ole sinusta kuvitellut. Tuskin uskon sinua samaksi, joka äskettäin
vallattomana ja reippaana lauleli niin että kajahteli kuutamoinen
kangas!
-- Niin Olli, sinä et vielä tiedä, minkälainen minä oikeastaan
olen... mutta salli minun nyt kertoa loppuun nämät pienet erikoiset
muistelmani lapsuuteni ajoilta. -- Niin, minä ikäänkuin heitin
syrjään sen, jonka hoimessa olin tuntenut harvinaista tunnetta.
Tosin minä vieläkin usein rukoilen Häntä, mutta en koskaan siinä
mielentilassa missä silloin, josta olen puhunut. Eräänä aamuna
kevättalvella oli tätini, jonka luona minä asuin, antanut minulle
kouluun lähtiessäni markan rahan ja pyytänyt minun hänelle ostamaan
jotain lääkettä apteekista. Kun tulin apteekin ovelle, tahdoin
ottaa rahan jo valmiiksi käsiini ennenkuin sisään menin, mutta se
olikin poissa. Peljästyin kovin -- tätini oli nimenomaan varoittanut
etten suinkaan sitä pudottaisi. Ja nyt se kumminkin oli pudonnut.
Minä palasin takaisin jonkun matkaa, vedet silmissä etsin sitä
katukäytävältä -- turhaan, sitä ei löytynyt, ja itku kurkussa
kiiruhdin minä kouluun. Aamurukousta pidettäissä tuli mieleeni että
jo kerran ennen olin hädästä päässyt rukoilemalla. Toivon säde
välähti mielessäni: Raha löytyy ihan varmaan vielä... minä rukoilen
Jumalaa että Hän toimittaa niin, että raha löytyy sieltä, josta olin
sitä jo kiireessäni hakenut. Mutta entäpä joku muu sen ennen minua
löytää? Ei -- sillä Jumala toimittaa niin, ettei kukaan muu sitä
huomaa, vaikka ihan päältä kulkekoon. Ja minä rukoilin, rukoilin
mielestäni hartaasti, palavasti ja nöyrästi... Kun opettaja oli
lopettanut yhteisen rukouksen ja kaikki istuivat hiljaa paikoilleen,
oli minulla mielessä että sitten kun päästään ruokatunnille, menen
minä suoraan apteekin nurkkaan, otan ylös sen lumessa viruvan
markan ja toimitan sitten kunnollisesti tätini asian. Kun nuo kaksi
aamutuntia olivat menneet, kiiruhdin oitis koululta muiden edelle.
Minusta tuntui aivan varmalta ja luonnolliselta, että nyt sen löydän,
olin tietävinäni paikankin, josta se silmään hohtaa... Minä tulin
sille paikalle: sitä ei löytynyt, ei jälkeäkään näkynyt ja ihmisiä
kuljeksi siinä vähääkään minusta välittämättä. Kuljin kauvan aikaa
edestakaisin silmilläni lumista katukäytävää tutkien -- turhaan. Ja
kotia mennessäni minä itsekseni kummastelin ja aprikoin sitä, että
Jumala ei _tahtonut_ minua auttaa, vaikka kyllä olisi voinut.
Minunko se oli syyni että köyhälle tädilleni tämä vahinko tapahtui?
Mutta kun vielä toisenakin aamuna olin koulussa samaa asiaa
rukoillut ja taas mielestäni varmana, astelin apteekin luo, aikoen
löydölläni toimittaa tädilleni aavistamattoman ilon, eikä markkaa
löytynyt paremmin kuin ennenkään, niin minusta tuntui että Jumala ei
kentiesi _voinut_ auttaa. Ja tästä hetkestä alkaen minun lapsellinen
luottamukseni Jumalaan alkoi haihtua. Aina kun tämän jälkeen yritin
Häntä rukoilemaan milloin mistäkin asiasta, niin mieleeni muistui,
etteipä rukouksellani silloin ollut mitään voimaa, kun tuota rahaa
pyysin takaisin. Ja sentähden sekoittui kaikkiin rukouksiini tämän
jälkeen joku verta epäilystä onnistumattomuudesta -- ja epäileminen,
eiköhän se juuri ole nöyryyden puutosta.
-- Aili, Aili, miksi sinä näin pitkään?... en minä sitä
tarkoittanut...
-- Olli kulta, anna minun nyt lopettaa! -- Sanoin että siitä alkaen
alkoi luottamukseni ylenluonnolliseen voimaan haihtua. Ei niin, etten
minä Häntä vielä vuosikausia olisi rukoillut hädän hetkinä... vaan
minä en koskaan sen jälkeen tiedä tunteneeni Hänen läsnäoloansa, en
koskaan sitten tiedä olleeni siinä mielentilassa, josta raamattu
sanoo: joka itsensä alentaa, se ylennetään. Vähitellen on vuosien
vieriessä Hän, jota kerran vain lapsuudessani niin tuttavallisesti
ja tositunteella lähestyin -- ja joka silloin oli niin lähellä --
etääntynyt minusta, jäänyt tai jätetty hyvin, hyvin kauvas... Välistä
minusta tuntuu kuin Hän, olkoon kuin kaukana tahansa, muistaisi vielä
entistä väliämme... ja ikäänkuin surullisesti sille hymyilee... Niin
Olli, sinä tiedät nyt että minä uskon että on Jumala -- olen kai sen
aina uskova -- mutta minä en ole onnellisessa suhteessa Häneen kuten
lapsena.
Aili hengähti syvään ja virkkoi:
-- Tyydyttääkö vastaukseni sinua, Olli?
-- Ah Aili, sinä olet kertonut jotain...
-- Jotain soveltumatonta -- sano niin rakas Olli! ehätti äkisti
Aili sanomaan, nyt peräti toisella äänellä kuin äsken. -- Jotain
soveltumatonta siihen mielialaan, jonka pitää vallita kahden
nuoren välillä tällaisena ihanana yönä. Anna anteeksi Olli, anna,
anna anteeksi! Annatko? Aili sai itsensä puolittain käännetyksi
päin Olliin ja kietoi kiihkeästi kätensä hänen kaulalleen. Ailin
katse näytti Ollista rukoilevalta ja hänen sisässään välähti
silmänräpäyksen tunnelma siitä, että Ailissa oli jotakin vierasta,
jota hän ei käsittänyt...
-- Anteeksi? Aili kulta, mitä anteeksi... miksi... minäkö? sopersi
Olli.
-- Niin, kun olin niin heikko että kerroin semmoista, jota ei olisi
pitänyt kertoa. -- Minua hupsua, minua hetken häilyvää lasta! Unohda
Olli, unohda, unohda!
-- Kuinka kummallinen sinä nyt olet Aili! Mitä sinulla on siitä
muka häpeämistä, että kerroit suhteestasi Jumalaan minulle -- --
Aili, mehän olemme yksi... sinähän olet minun ja minä sinun, sanoi
vakavasti nuori aviomies.
-- Ei ole, ei ole kentiesi... mutta, rakas Olli, älä huoli nyt enää
siitä sanaakaan puhua! Unohda se nyt... ainoastaan tällä kertaa...
Ja olkaamme taas niinkuin äsken. Katselkaamme taivaan tähtiä ja
miettikäämme ijäisyyden salaperäisiä asioita äänettömällä kielellä --
tunteella. Rakas Olli, muodosta runoelma tästä meidän mielialastamme,
tästä meidän kuutamokulustamme: kun tiuku soi ja peura juoksee ja me
istumme vain kahden pulkassa ja ympärillä on sydänmaan nukkuva salo,
jota kuutamo valaisee.
Olli mietti... ja saneli hiljakseen:
Helkkykää te pienet tiuvut!
Välkkykää te tähdet yön!
Suloinen on kahden seura,
Haluisasti juoksee peura.
Kuule kuinka kuutar meille
Soitteleepi kanneltaan:
Kannel kaikaa, rinne raikaa,
Ilmassa on lemmen taikaa,
Aavan taivon vempelillä
Talvettaret uinajaa...
Aili kullan kanssa me
Kotia nyt riennämme --
Juokse peura joutuisaan,
Soikaa tiuvut, soikaa vaan!
-- Kaunista, Olli, kuinka kaunista! Sinä olet minunkin sieluni
tulkki. Sinulla on tunnelmain soitin, jota somasti osaat helistellä.
Kuinka minä olen rikas sinun seurassasi...
-- Ja minä sinun! keskeytti Olli.
-- Ja kuinka, minä olen ylpeä että sinä olet minun... ja
kiitollinen...
-- Ja minä -- että sinä Aili olet minun etkä kenenkään muun.
-- Kunpa aina tämmöistä kestäisi -- luuletko. Olli?
-- Toivokaamme sitä... koettakaamme olla hyviä... ja tulla
kirkkaiksi... niinkuin nuot taivaan tähdet... äänteli Olli.
He saapuivat kuusikon keskessä nukkuvaan, pieneen, valkeista hirsistä
rakennettuun uuteen kotiinsa. Irroittivat yksissä vetohihnan ja
rynnäspuun porolta ja riisuivat sinisen koristevyön. Silittelivät
hyväillen poron kaulaa ja jättivät jäkäläpantion viereen paaluun
sidottuna seisomaan. Se alkoi hiljakseen tunnustellen pureksia
valkoista jäkälää, aina vähänväliä kohottaen komeasarvista päätään ja
jääden mustankiiluvilla, selittämättömillä silmillään tuijottamaan
päin pohjoista taivaanrantaa, joka kelmeni kelmenemistään ja ennusti
pakkasta.
Nuoret menivät äänettöminä ylös kuutamon hopeoimia portaita ja
astuivat sisään salin ovesta.
Hiljaisen tähtiyön helmasta kuului vain silloin tällöin tiukujen
helinä. Vihdoin nekin vaikenivat, kun poro laskeutui lepäämään
lumiselle hangelle...
Sisälläkin jo nukuttiin...
(1897)