"Poikani", sanoo rouva Holm suudellessaan Erikiä otsalle, "älä nyt istu
kauan ylhäällä!"
"Rakas äiti, lupaan että niin pian kuin minua vain rupeaa nukuttamaan,
niin..."
"Hyvä, hyvä, poikaseni, hyvää yötä sitten!"
Erik on yksinään, vihdoinkin aivan yksinään huoneessaan, joka tuntui
hänestä korvaamattomalta rauhan ja hauskuuden sopukalta silloin kun hän
muisteli sitä tuolla napaseudun pimeydessä. Tässä huoneessa ja koko
kodissakin Rantapuistikon varrella on kaikki samalla tavalla kuin
silloinkin, jolloin hän läksi pitkälle matkalleen. Äiti oli halunnut,
että huone saisi odottaa koskemattomana, rauhaisena ja kodikkaana
poikaansa. Kirjakin, jota hän luki tuona iltana, jolloin Almkvist
hyökkäsi sisään ja vei hänet pitkälle matkalle avaraan maailmaan, on
vielä auki vihreällä imupaperilla lampun valossa. Tässä huoneessa on
hän elänyt suuren osan elämästään. Ja nyt, sinne palattuaan, yhdistyy
rengas jälleen.
Onnellisen kotiintulon jälkeiset ensimmäiset viikot ovat jo aikoja
sitten kuluneet. Äidin kyyneleinen ja iloinen Arnaluk'in vastaanotto,
Nordstrand'in kummastunut ja onnellinen, puoli ihmisikää sitten
jättämänsä Köpenhaminan näkeminen, Duroc'in lähtö Kukunor'issa ja
jäähyväisjuhla, jossa Erikin ja Arnaluk'in kihlaus julkaistiin... ja
lukemattomat muutkin tapaukset, jotka olivat täyttäneet Erikin elämän
noina kahtena pitkänä vuotena kaukana maailmalla... muistuvat hänen
mieleensä toinen toisensa jälkeen. Erik sytyttää kiinalaisen savukkeen,
jonka hieno savu täyttää huoneen omituisella, makeahkolla tuoksullaan.
Hän istuutuu vanhaan, kovaan tuoliinsa ja syventyy muistoihinsa,
suunnitelmiinsa ja unelmiinsa.
Ovelle koputetaan. Almkvist tulee. Palttoon ja hatun on hän jättänyt
eteiseen. Erik nousee.
"Mutta tekö se olette, rakas professori?... En kuullut ollenkaan teidän
soittoanne."
"Etpä tietenkään, koska avasin itse... minullahan on oma avaimeni.
Mitään erikoista asiaa minulla ei ole... tulin vain juttelemaan... En
saanut unta ja läksin sentähden vähän kävelemään... näin ikkunasi
valoisina ja ajattelin..."
Erik on kyllä huomannut professorin luonteen muutoksen. Hän on
hermostunut, harvapuheinen, hajamielinen ja pelkää yksinäisyyttä. Ja
Almkvist on kertonut hänelle saman kummallisen tarinan kuin Gårdbo'n
ystävillekin. Ja Erikiin teki se syvemmän vaikutuksen, koska hän siten
sai tietää enemmän Wen Siang'ista, hänen vallastaan ja sukuperästään.
Erik alkaa nyt ymmärtää, kuinka vähän todellisuudessa Wen Siang oli tuo
"palvelijakoira", joksi hän itseään usein nimitti.
"Savuke, professori... nämä ovat niitä Duroc'in kiinalaisia?"
"Ei, kiitän... mutta jutelkaamme... kaikessa rauhassa."
He puhuvat matkasta, Kiinasta, vanhasta Wu-Tis'ta ja pastori
Legrand'ista, josta ei kukaan ole kuullut mitään sen jälkeen kuin suuri
kapina alkoi; kauniista A-lu-li'sta, jolle Wen Siang lähetti viimeiset
terveisensä; kaukaisesta pohjolasta ja Tassinork'ista, jonka
yksinäisyys ja rauhallisuus oli ihastuttanut professoria; Arnaluk'ista,
Erikin tulevasta vaimosta, jota etelä-tanskalainen puku nykyään kovasti
rasittaa ja niinkuin hän luulee, rumentaa. Mutta siinä hän kokonaan
erehtyy.
"Ja arvaako professori, mitä on perheneuvottelussa päätetty? — Menemme
heti naimisiin!"
"Naimisiinko?"
"Niin, Arnaluk ja minä."
"Joutavia, sinähän olet vielä aivan poikanen, ainakin ikääsi nähden,
ethän ole vielä täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuottakaan. Ja hän..."
"Täyttää pian kahdeksantoista. Niin, rakas professori, tiedättehän,
että Wen Siang lahjoitti minulle joukon sadan punnan seteleitä — —
jotka, sen saatte uskoa, panivat 'Seitsemän sisaruksen' kapteenin
Ramsgate'n minua kunnioittamaan. Niin että asian taloudellisen puolen
tähden ei meillä ole mitään syytä viivyttelemiseen. Menemme naimisiin
ja teemme pitkän häämatkan. Arnaluk'illa on maailmassa vielä paljon
näkemistä!"
Erik hakee aikataulun ja he tekevät matkasuunnitelman. Alussa on
professori sydämestään asiaan innostunut, mutta tulee pian
hajamieliseksi. Hänen täytyy nähtävästi ponnistella, pitääkseen
ajatuksensa koossa. Hän on tullut kalpeaksi ja kylmä hiki tippuu hänen
otsaltaan. Tietämättään hän tarttuu Erikin käteen ja puristaa sitä
suonenvedontapaisesti, katseen ollessa kuin naulattuna oveen.
"Erik, hän tulee... hän on matkalla... hänen askeleensa kaikuvat
ajatuksissani. Mutta älä kummastu, äläkä peljästy... jos jotakin
sellaista tapahtuisi, jota et ymmärrä. Et ole vielä nähnyt 'keltaisen
tiedon' kaivon pohjaa. Minä sain katsahtaa sinne kerran... ja
kauhistuin."
"Kauhistuitte...? Tekö kauhistuitte? — Ei, sitä en usko."
"Hiljaa... nytkö jo... katso tuonne." Ovi on auennut, äänettömästi.
Aukossa seisoo eräs mies. Kumpikaan ei ole kuullut hänen tulevan ja
eteisen kello ei ole soinut.
Erik ei voi pidättää huutoa, joka tunkeutuu hänen huuliltaan.
Vieras on joku kiinalainen; hienopiirteinen, vaaleakasvoinen ja
uneksivakatseinen nuori mies. Otsansa on ajeltu ja niskaa koristaa
pitkä, kiiltävä piiska, joka riippuu pitkin selkää sinisen silkkipaidan
päällä.
"Wen Siang!" huudahtaa Erik ja perääntyy, henkien vuorelta tulevan
hengähdyksen jähmetyttämänä, "Wen Siang!"
Olento hymyilee heikosti tuota hienoa, keltaista hymyä, joka merkitsee:
"Ei ole mitään kiirettä, sillä vielä on paljon aikaa maailman loppuun."
Kaikki pyörii Erikin silmissä ja hän horjuu. Professori ottaa hänet
syliinsä.
8.