Erik ei ole erehtynyt. Grönlantilaisessa nahkapuvussa oleva tyttö on
todellakin Arnaluk, Arnaluk, jota hän on etsinyt kolmesta maanosasta,
löytääkseen hänet neljännestä, jota hän ei ole milloinkaan jättänyt,
Grönlannista. Hän siis elää! Hän ei siis ole ollutkaan Kukunor'issa,
joka vajosi kylmään syvyyteen!
"Katso Erik", sanoo Nordstrand, "kävi aivan kuin kirjeessäni
otaksuinkin; jäät näyttivät uhkaavilta ja välttääkseen sisään
sulkeutumisen, perääntyi Kukunor äkkiä takaisin. Etsiessäni sen uutta
ankkuripaikkaa tapasin Arnaluk'in ajamassa koiravaljakollaan kotiin.
Hän oli ollut laivan luona koirineen ja kun jäät näyttivät irtaantuvan
maasta, nousi hän laivaan. Hänelle ei oltu tehty mitään pahaa ja niin
pian kuin vain voitiin, oli hänet jälleen laskettu maajäälle. Mutta
Tanskan matka oli sillä kerralla mennyttä. Ja seuraavan vuonna olivat
jääsuhteet sellaiset, että Hans Egede ei uskaltanut Upernivik'iä
pohjoisemmaksi..."
Arnaluk lähestyy Erikiä. "Vihdoinkin!... Niin, sinähän se olet. Olet
siis vihdoinkin tullut! Tiesin, että tulisit, mutta en tahtonut puhua
siitä täällä. Tule kanssani vuorelle!"
Hän ottaa Erikiä kädestä. Nyt alkaa hän juosta ja Erikin täytyy
seurata. Tuuhea tukkansa liehuu tuulessa. Erik on aivan hengästynyt,
mutta se ei auta. Vikkelänä kuin kauris, opastaa Arnaluk hänet vuorelle
polkua pitkin, jonka hänen ja monen muun Tassinork'in asukkaan kengät
aikojen kuluessa ovat polkeneet rannalta Tassinork'in takaiselle
vuorelle — tunturille, jonka huiput rusottavat joka aamu ja enimmän
silloin kun auringon ensimmäiset säteet sattuvat siihen pitkän talviyön
jälkeen. Tällä vuorella lausuu Tassinork valon jälleen tervetulleeksi.
Tänne tuli Arnaluk aina, kun joku asia painoi hänen mieltään ja kun hän
tahtoi olla yksinään luonnon helmassa. Ja ainoassaan täällä ylhäällä,
johon Grönlantia näkyy lintuperspektiivissä kirkkaan, avaran taivaan
alla, voi hän kertoa Erikille kaikki ajatuksensa. Ja kuunnella, mitä
Erikillä oli hänelle sanottavaa. He ovat kahden. Sillä tämä on
Arnaluk'in kirkko.
Sitten sanovat he toisilleen noita ujoja, arkoja ja ihmeellisiä
asioita, joita rakastuneet aina maailman alusta asti ovat uskoneet
toisilleen rakkauden keväänä.
— — Kesä on tullut Tassinork'iin! Ja vaikka se on niin lyhyt, ettei
se milloinkaan voi kokonaan sulattaa jäitä eikä luntakaan, niin on meri
kumminkin laajalti vapaana jäistä ja maalla on suuria, lumettomia,
kukkia ja kanervaa kasvavia aloja, jotka, verrattuina Tanskan kesään,
näyttävät ehkä mitättömiltä ja kuihtuneilta, mutta panevat kumminkin
pohjois-tanskalaisen sydämen riemuitsemaan ilosta, kuinka kauniiksi
Jumala sittenkin on luonut maailman kaukana pohjoisessa. Tassinork'issa
puhuvat vuoret, meri, jää, paukkuva pakkanen ja humiseva tuuli tuota
sanatonta ja voimakasta kieltä, jota luonnonlapset rakastavat ja
ymmärtävät. Taivas kuuluu voimakkaille ja puhtaille: lapsille. Lapsen
sielu on Jumalan kuvastin, luonnon ääni on taivaan kieli. Lapset ja
taivas ymmärtävät toisensa.
Joet kuohuvat, lähteet pulppuavat, jäävirrat paukahtelevat ukkosena ja
tuhannet linnut pesivät vuorilla. Hylje synnyttää sokeita poikasiaan,
mursu laiskottelee jäälautoilla ja paistattelee kiiltävää liharuhoaan,
karhu kääntää ruusunpunaisen ja kiiltävien valkoisten hampaiden
reunustaman kitansa aurinkoon päin. Silloin tällöin purjehtivat
valaanpyytäjät ryhmissä syvällä salmella.
Nordstrand katselee vuorenrinteelle, jossa nuo molemmat hennot vartalot
kuvastavat kirkasta, vaaleansinistä taivasta vastaan. Kauan seisoo hän,
katsellen sinne. Huulensa vapisevat. Ja silmänsä... onkohan: se tuuli,
joka ne noin kirkastaa kuin ne olisivat täynnä kyyneleitä? "Arnaluk",
kuiskaa hän, "ainoani, rakkaimpani!"
Mutta sitten kääntyy hän äkkiä ja menee tupaan... istuutuu raskaasti
kirjoitustuoliinsa... paikkaan, jossa hän on viettänyt niin monet
tunnit elämästään, ja kätkee kasvonsa käsiinsä.
Pinguit tulee loistaen ilosta ja innoissaan.
"Katsokaa, mitä olen löytänyt!... Se oli tuolla ylhäällä... polun
vieressä kivien välissä!"
"Anna se tänne!"
"Kivien välissä! Aurinko paistoi siihen ja se heijastui silmiini!"
"Saanko katsoa?"
"Kyllä, olkaa hyvä... mutta löytöpalkkio?"
"Kyllä Pinguit..."
Nordstrand menee kauppaan ja tuopi sieltä kokonaisen pussillisen
viikunoita — harvinainen lahja, joka tavallisesti annetaan ainoastaan
sille, joka ilmoittaa vuoden ensimäisen laivan.
Pinguit on haltioissaan. Hän juoksee riemuiten matkaansa saaliinensa.
Nyt saapuu hän kuin oikea satuprinssi tupien pikkulasten luokse, sillä
mikä on hänen, on myös heidänkin.
Mutta Nordstrand katselee Pinguit'in löytöä. Hän tutkii sen tarkoin.
Hämähäkinhieno kultaketju ja siitä riippuva, kummallisilla merkeillä
koristettu kotelo, jonka sisässä on... musta helmi.
5.
"UMIARSUIT."
Umiarsuit! Siirtola on äkkiä muuttunut oikeaksi muurahaispesäksi.
Umiarsuit! Kaikki, mikä elää, hyörii sinne tänne, jos nyt voi puhua
hyörinästä Tassinork'issa.
Pinguit'han se on, joka tavallisuuden mukaan ilmoittaa vuoden suurimman
uutisen. "Laiva on tullut!" Päiväkausia on hän puikkelehtinut
kajakillaan ajojäissä ja useammasti kun kerran tuonut kotia hylkeitä,
sillä hän ei ole leikin vuoksi Tassinork'in paras pyydystäjä. Tänään
käyttää hän airoaan yhtä sukkelaan kuin rataslaiva siipiään. Paljon
ennen hänen rantaan pääsyään kuuluu ilmassa hänen kaikuva huutonsa:
"Umiarsuit! Umiarsuit!"
Ja kaikki rientävät rantaan. Arnaluk ja Erik ensimmäisinä.
"Missä? Missä?"
Onko mahdollista, että Pinguit'in haukansilmät ovat erehtyneet? Kaikki
etsivät katseillaan noita tummia juovia, joina Hans Egeden mastot
tavallisesti kuvastuvat ajojäiden valkoista taustaa vastaan. — Missä,
missä?
Pinguit hyppää maihin. Hän on niin innoissaan, että hän tuskin voi
saada sanaakaan suustaan.
"Tuolla, tuolla!" Mutta kukaan ei näe laivaa. Hän polkee jalkaansa ja
itkee kiukusta ja innosta.
"Eihän se olekaan Hans Egede, vaan joku toinen, aivan valkoinen laiva,
varustettu paksulla savupiipulla! ja kahdella pienellä, vinolla
mastolla... ettekö näe?... tuolla!"
Äkkiä kuuluu mereltä vihellys — jonkun höyrylaivan merkkipuhallus. Ja
nyt he kaikki huomaavat siron, valkoisen höyrypurren, joka kulkee
jäälauttojen välissä.
"Ah!" huudahtaa Arnaluk, "Hans Egede ei se kyllä ole, mutta mikähän se
sitten on?"
Nordstrand katsoo sitä kiikarillaan. "Lippu... onpa; kummallista...
etten sitä tunne... Erik, tunnetko sinä?"
Erik ottaa kiikarin.
"Laiva on Kiinasta, lippu on keisarin... tuo vanha, kansallinen...
Mingein lippu, San-ho-hui'n merkki!"
Arnaluk'ia värisyttää. Erik on kertonut hänelle tuosta salaisesta
seurasta, johon Wen Siang kuului ja johon kohtalo oli sitonut hänet
niin omituisilla siteillä. Helmestä ei hän kuitenkaan ollut puhunut.
Mutta nyt on laiva ankkuroinut ja laskenut veneen vesille. Erik ei ole
erehtynyt, Wen Siang'in kansalaiset soutavat sitä.
Mutta kuka... kuka seisoo kokassa ja heiluttaa karvalakkiaan, auringon
paistaessa hänen, punaiseen peruukkiinsa ja silmälaseihinsa?
Almkvist!
"En erehdy..." huudahtaa Erik, "hän se on ilmielävänä! Kuinka tämä voi
olla mahdollista? — Tule Arnaluk... ja Nordstrand!"
Ja pitäen Arnaluk'ia kädestä rientää hän maihinnousupaikalle.
"Hän... mikä hän?" kysyy Arnaluk hengästyneenä. "Kuka hän on?"
"Almkvist tietysti... professori Almkvist! Professori Tassinork'issa,
se on suurenmoista!"
Nyt on vene perillä. Almkvist hyppää maihin. Erik ottaa hänet vastaan
avoimin sylin.
"Tervetuloa professori... ja tässä, löysin hänet kumminkin vihdoin...
on Arnaluk, Tassinork'in kuningatar... ja minun!"
Almkvist on tuskin ennättänyt astua jalallaan Grönlannin maalle, kun
vene jo pukataan maista ja soudetaan takaisin punaisenkeltaisella
silkkilipulla varustettuun laivaan.
"Selitän kaikki", sanoi Almkvist istuessaan hetken kuluttua rauhassa
Nordstrandin arkihuoneessa. "Laivan nimi on Kukunor ja sen kapteeni on
Duroc, luulen hänen tulevan maihin ennen iltaa. Tahdoin vain olla
ensimäinen."
"Duroc'ko täällä? Kuinka se voi olla mahdollista?"
"Niin, siitähän minun juuri pitikin kertoa. — Muistat kai Aristide
Legrand'in... erinomaisine, kiinalaisine tuttavuuksineen? Marseillessa
sai Duroc häneltä sähkösanoman, jossa käskettiin hänen heti noutaa Erik
Holm Tassinork'ista, johon valaanpyytäjä 'Seitsemän sisarusta' oli
hänet jättänyt."
"Mutta miten ihmeessä voi Legrand sen tietää?"
"Rakas ystävä, jos tuntisit yhtä hyvin kuin minä San-ho-hui'n
erinomaisen järjestön ja tyhjentymättömät rahavarat, niin et ollenkaan
kummastelisi. Niillä on ollut laivoja keväästä asti Grönlannin ja
Euroopan välisillä kulkuvesillä. Eräs sellainen kohtasi 'Seitsemän
sisarusta' vähän sen jälkeen kuin olit noussut maihin. Langaton
selittää loput. Varmaa on kumminkin, että Legrand saatuaan tiedon
asiasta, ilmoitti siitä heti Duroc'ille, joka heti läksi matkalle ja
sähkötti minulle, että tulisin Bergen'iin häntä tapaamaan. Ja nyt
olemme täällä!"
"Mutta lippu? Ja kiinalainen laivaväki?"
"Etkö muista, että Duroc'in Kukunor'issa oli kiinalainen väki?
Hiljaisia, yksinkertaisia, luoksepääsemättömiä ja ennenkaikkea
raittiita ihmisiä."
"Mutta lippu?"
"Ah, luulen sen olevan jonkun Duroc'in päähänpiston."
Arnaluk levittää liinan pöydälle. Hänen emäntäarvonsa ja Tassinork'in
vanhat tavat käskevät, että jokaiselle vieraalle on tarjottava talon
parasta. Almkvist saa syödä vahvoja ja maukkaalta tuntuvia ruokalajeja:
Hyljepihviä, poronpaistia, maariankalaa, lintua ja hyytelöityjä
valaskalan eviä.
"Rakas Erik, alan ymmärtää, miten sinä niin lyhyessä ajassa olet
päässyt entisiin voimiisi."
Äkkiä — juuri kun Almkvist miettii lyhyttä maljapuhetta nuorille —
ilmestyy Duroc ovelle.
Erik hyökkää ylös.
"Rakas, rakas ystävä..."
"Onnea saavutuksillesi... Mistä löysit hänet?"
Mutta missä onkaan Arnaluk? Ah, tuollahan hän seisoo ovella...
kannattaen molemmilla pienillä käsillään höyryävää maljaa, jota hän on
tuomassa sisään.
"Ah!" sanoo Duroc, "tällainen on siis Arnaluk... suokaa anteeksi, neiti
Nordstrand, jota Erik Holm haki ympäri maailmaa."
Arnaluk laskee vadin pöydälle ja ojentaa Duroc'ille pienen kätensä
tervetuliaisiksi.
"Ja ajatelkaahan vain, neiti Nordstrand, tämä nuori mies oli eräänä
yönä kuristaa minut teidän tähtenne."
"Erik, tuota et ole minulle kertonut!"
"Eipä tietenkään, ja on kai paljon muutakin, jota tämä nuori
maailman-ympäri-purjehtija ei ole kertonut, mutta luottakaa minuun,
neiti Nordstrand, nyt täytyy teidän pitää häntä oikein lujilla, ettei
hän salaa teiltä mitään! Mutta aikaa on vähän ja sentähden menenkin
suoraan asiaan. Tarjoan teille, Nordstrand, ja perheellenne vapaan
matkan Kukunor'issa Tanskaan. Onhan epätietoista, pääseekö Hans Egede
ollenkaan tänne ja kaikissa tapauksissa kulkee laivani nopeammin kuin
se. Sanokaa, tuletteko mukaan?"
Nordstrand kiittää tarjouksesta, jonka hän ilomielellä ottaa vastaan.
He voivat lähteä vaikka huomenna, sillä! kaikki, mitä he ottavat
mukaansa, on jo aikoja sitten ollut valmiina. Arnaluk taputtaa käsiänsä
ilosta, mutta katsahtaessaan Erik'iin — lakkaa hän heti. "Mutta...
etkö ollenkaan iloitse...?"
"En... sillä enhän minä voi seurata teitä Tanskaan."
"En ymmärrä tuota!" sanoo Nordstrand.
"En minäkään!" huudahtaa Almkvist.
Erik on noussut seisomaan.
"En... en voi. Unhoitatte, että Wen Siang nukkuu jäissä... ja olen
luvannut viedä hänen ruumiinsa Yangtsekiang'in rannoille. Tuota
lupausta en voi rikkoa... ja kun nyt on mahdollista ainakin koettaa,
niin..."
"Mahdollistako? Et kai ajattele Kukunor'ia? Sitä en anna
käytettäväksesi tuollaiselle matkalle!"
"En ajattelekaan Kukunor'ia. Mutta professorin kertomuksesta päättäen
voimme milloin tahansa odottaa tänne jotakin San-ho-hui'n laivaa.
Rupean siihen päälliköksi, ja..."
"Rupeatte päälliköksi!... Vai niin!"
"Niin juuri! Ei kukaan San-ho-hui ole vastustava sitä, jolle Wen Siang
on lahjoittanut..."
"Lahjoittanut..?"
"No niin, sitähän ette tarvitse tietää. Mutta jollakin San-ho-hui'n
laivalla tahdon tunkeutua jälleen jäihin ja hakea Wen Siangin ruumiin,
ja tehdä kaikki, mitä hänelle lupasin."
"Voitko varmaan löytää paikan, johon hänet hautasit??"
"Aivan varmaan. Voit nähdä paikan tästä kartasta... katso!"
Ja Nordstrand'in kartalla napaseuduista näyttää Erik Lintuvuoren
Melville'n saarella.
Duroc merkitsee leveys- ja pituusasteen tarkasti muistikirjaansa, jonka
hän sitten pistää taskuunsa.
"Veli", sanoo hän, "olet oikeassa. Wen Slang'in ruumis täytyy tietysti
etsiä... ja sinä jäät siis tänne. Me muut matkustamme huomenna, ei ole
mitään syytä viivyttelemiseen, ja jäät ovat petollisia."
Erik on kalpea.
"Niin, minä jään!"
Arnaluk on kuunnellut. Hänen silmänsä ovat täynnä kyyneliä ja huulet
vapisevat.
"Erik, et kai tuota todella tarkoittane?"
"Kyllä, Arnaluk, minun täytyy..."
Erik katsoo ikkunasta jäälle ja peninkulmittain leviävät hänen
silmäinsä edessä Lancaster-salmen peloittavat jääröykkiöt. "Minun
täytyy lähteä sinne... vielä kerran. Lupasin sen Wen Siang'ille silloin
kun henget taistelivat hänen sielustaan. Hän otti lupaukseni vastaan...
ja kuoli hymyillen."
Arnaluk'in silmät täyttyvät jälleen kyynelillä. "Pidätkö sitten enemmän
hänestä kuin minusta? Hänhän on kuollut ja on ehkä Jumalan luona, mutta
minähän elän... ja olen luonasi."
"Arnaluk, etkö luule sen olevan vaikeata ja kauheata?... mutta noin et
kumminkaan saa puhua! Lupaukseni minut siihen pakottaa. Etkö kuullut,
että olen antanut sanani?"
— — Ennen kuin Duroc palaa laivaan sinä iltana, puhelee hän kauan
Nordstrand'in ja Arnaluk'in kanssa ja lopetettuaan on Arnaluk'in suru
kuin poispuhallettu, hän hymyilee onnellisen ja salaperäisen näköisenä.
"Kiitoksia", sanoo hän ja ojentaa Duroc'ille kätensä, "kuinka hyvä te
olette!"
Nyt tulee Erik ja Duroc menee häntä vastaan. "Päätöksesi on siis
peruuttamaton?... No niin, matkustamme huomenna."
— — Duroc tahtoo viettää yönsä Kukunor'issa. Tuskin on hän päässyt
laivaan, kun hän jo huutaa sähköttäjää. Ja hetkeä myöhemmin lähettää
langaton kipinöitään valoisaan yöhön.
6.