Äärimmäisen pohjolan valoisassa yössä uinuu Tassinork hiljaa unen
mailla. Kaikki nukkuvat sekä majoissa että kauppapuodissa. Kukaan ei
kuule airojen vetoja veneestä, kukaan ei näe nuoren laivamieheksi
puetun miehen maihin nousua, kukaan ei näe hänen jäähyväisiänsä
veneelle, joka heti palaa takaisin.
Kukaan ei näe, kun hän seisoo kalliolla ja katselee autiota rannikkoa.
Pohjoisessa ja etelässä näkyy niemi niemen vieressä, loppumattomassa,
vaaleansinisessä rivissä. Kaukana lumihuippujen takana, joita keskiyön
aurinko kultaa säteillään, on Toivon laakso.
Tassinork! Niin omituista, että se tapahtui juuri täällä. Hän katselee
kauppapuotia, jonka tummat piirteet kuvastuvat harmaata, lumista vuorta
ja kaukana idässä olevaa valkoista jäävirtaa vastaan. Kuka asuu nyt
tuolla ylhäällä olevassa talossa? Jäiköhän -Nordstrand tänne Arnaluk'in
kuoltua? Tietääkö hän, että Arnaluk on kuollut, vai pitääkö hänen tuoda
tuo sanoma? Se on raskas tehtävä! Ja kumminkin, eikö ole parempi tietää
hänen olevan Jumalan luona kuin niitten luona, jotka hänet ryöstivät?
Erik alkaa kävellä polkua, jolla he kerran Arnaluk'in kanssa yhdessä
kulkivat ja missä hän viimeisen kerran puristi hänen pientä kättään.
Kauppapuodin luona istuutuu hän muutamalle kivelle odottamaan.
Käveleminen on häntä väsyttänyt ja hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Hän
ymmärtää, ettei hän ole lainkaan terve, häntä pyörryttää ja silmiä
hämärtää. Ja kumminkaan ei hän keskeytä yksinäisyyttä, jossa muistot
häntä kiusaavat. Erik sulkee silmänsä ja kätkee kasvonsa käsiinsä.
Niin istuu hän kauan ajatuksissaan. Vihdoinkin tulee aamu ja tupien
asukkaat alkavat liikkua. Kauppapuodin piipusta nousee sininen savu
tyyneen ja puhtaaseen ilmaan. Silloin hän nousee ja kiiruhtaa pois,
peläten tapaavansa tuntemattomia ja kuulevansa niitten selityksiä
tapahtumista.
Tassinork'issa asuu näihin aikoihin ainoastaan etuvartioperheitä ja
muutamia nuoria grönlantilaisnaisia, jotka hoitavat nuorien, asiamiestä
auttavien pyydystäjien taloutta. Miehet ovat metsästämässä kesäpeuroja.
— Tuvan väki huomaa nyt ihmeekseen vieraan miehen seisovan rannalla.
Onko hän pudonnut taivaasta, koska hänellä ei ole venettä eikä koiria?
Kuka hän on? Mistä hän tulee? Naimattoman asiamiehen grönlantilainen
taloudenhoitajatar, Tongiguark, joka on noutamassa jäätä aamukahviin,
kuulee heti puhuttavan tuosta vieraasta miehestä. Hän säikähtää, sillä
hän muistaa, miten kerran juopuneet valaanpyytäjät raivosivat
Tassinork'issa.
"Pian saamme sen tietää", sanoo eräs nuori vaimo, "Pinguit on mennyt
puhuttelemaan vierasta."
Pinguit! Tuo reipas ja rohkea grönlantilaispoika, joka Erikin viimeksi
vieraillessa Tassinork'issa oli vielä maori hulivili, on nyt kasvanut
kelpo valaanpyytäjäksi. Hän on siirtolan ylpeys ja Nordstrandin oikea
käsi. Vaikka hän ei kärsikään siloja eikä suitsia ja tekee aina oman
päänsä jälkeen, voidaan häntä kumminkin pitää ensiluokan miehenä tuossa
pienessä pohjois-tanskalaisessa siirtolassa. Kuin myrskytuuli riensi
hän pois, kuullessaan Tongiguark'in ilmoituksen vieraan tulosta. Kuin
myrskytuuli hän tulee takaisinkin.
Tupien vaimot ja Tongiguark kiiruhtavat häntä vastaan. "Kuka? Mistä?
Kiltti, rakas Pinguit, kerro heti!" Mutta Pinguit, joka on punainen
päästään kuin marjainen laakso kesällä, halkaisee ryhmän kuin nuoli ja
rientää kauppapuotiin.
"Nordstrand... Nordstrand!" huutaa hän, työntäen ja koputtaen sulettua
ovea rasvaisilla kourillaan... "tulkaa ulos... hän on tullut
takaisin... tulkaa ulos... no miksi ette avaa?"
Vihdoinkin aukenee ovi ja Pinguit syöksyy sisään suoraan Tassinork'in
komentajan, Sören Nordstrandin syliin.
Nordstrand tarttuu Pinguit'ia käsivarteen.
"Hei... kuka on tullut takaisin? Mikä 'hän' se on?"
Pinguit riistäytyy irti. Hän ei kärsi mitään pakkoa.
"Erik, tietysti Erik! Hän, joka antoi Pinguit'ille veitsensä ja
pyssynsä, hän, jonka Arnaluk opetti ajamaan koirilla... hän, joka oli
tullut ilmassa Grönlantiin ja asui eräässä raajassa Toivon laaksossa,
majassa, joka vieläkin on jäljellä!"
Nordstrand ei kuuntele häntä loppuun. Hän on joi ulkona. Niin, tuolla
alhaalla näkyy todellakin eräsi mies. Olikohan se Erik Holm? — —
toisen kerran sattumalta joutuneena tänne maailman loppuun,
Tassinork'iin. Nordstrand on kyllä lukenut kirjeistä ja sanomalehdistä,
jotka olivat saapuneet Upernivik'istä viime kesänä, että Erik ja tuo
tunnettu tanskalainen löytöretkeilijä, professori Almkvist olivat
lähteneet tieteelliselle matkalle. Mutta, että se toisi Erikin tänne
— — maailman ympäri...
Mutta nyt he tapaavatkin toisensa. Kyllä, se on Erik! Nordstrand tuntee
hänet heti ja nauraa ilosta.
"Tervetuloa, tervetuloa, rakas..."
"Hän ei näy sitä tietävän", sanoo Erik itsekseen, "jos hän tietäisi,
niin ei hän voisi hymyillä ja olla iloinen!" Mutta nyt aikoo Erik
kertoa sen... heti... kunhan hän vain ehtii koota ajatuksensa...
"Nordstrand... ette saa nauraa... ettekä olla iloinen... minun on
kerrottava teille suuri suru... haimme häntä kyllä kaikkialta... Aasian
sydämestä... koko maailmasta... kunnes vihdoin... tuolla kaukana
lännessä... Lancaster'in salmessa... löysimme hänen hautansa."
Ja vapisten, katkonaisin lausein kertoo hän heidän matkastaan
Arnaluk'in jäljessä ja kauheasta huomiostaan Lintuvuoren luona, jossa
Kukunor oli vajonnut syvyyteen.
Nordstrand kuuntelee. Vähitellen käsittää hän sanat ja niitten
tarkoituksen. Hän vaikenee. Ja kun Erik on lopettanut epätoivoisen
sanatulvan, laskee Nordstrand kätensä hänen olalleen ja sanoo
ainoastaan:
"Tule!"
He menevät yhdessä kauppapuotiin. "Hän on vielä kohtalon murtamana",
ajattelee Erik ja aikoo puhua. Mutta Nordstrand tarttuu hänen
käsivarteensa. "Hiljaa!" kuiskaa hän ja vetää hänet varjoon.
"Katso nyt itse!"
Erik kuulee oven rivan kitinän. Ovi aukenee... varovasti, kuin tahtoisi
joku olla herättämättä nukkuvia. Nuori grönlantilaistyttö tulee esille,
puettuna maansa pukuun. Hän menee kauemmaksi valoon, varjostaa silmiään
molemmilla käsillään ja tuijottaa merelle, jossa jääkappaleet
uiskentelevat, muodostaen sinisiä avovesijuovia.
Tuuli liehuttaa hänen keltaista, hennoilla hartioilla riippuvaa
tukkaansa.
"Noin", kuiskaa Nordstrand, "seisoo hän joka aamu ja etsii katseillaan
Tanskasta tulevaa laivaa."
Vaikka hän sanookin tuon hiljaa, kuulee nuori tyttö kumminkin äänen.
Hän kääntyy heihin päin ja aurinko paistaa hänen vaaleille kasvoilleen.
Silloin unhoittaa Erik kaikki ympärillään. Hän horjuu eteenpäin.
Ja suunniltaan... voimatta hillitä ääntään huutaa hän:
"Arnaluk... Arnaluk!"
4.