Tuuli joka vinkuu Gårdbo'n muureissa ja narisuttaa tuuliviirin
ruostuneita saranoita, puhaltaa tänään etelästä. Kesätuuli, joka
humisee ruskealla arolla. Sillä on kiire. Kiitäen Jyllannin yli panee
se Skagerak'in lainehtimaan, sivuuttaa Norjan harmaat tunturit ja
tanssii aavalle merelle.
Kova tuuli ulottuu laajalle ja kauas tuntuvat sen henkäykset. Se
syöksyy Grönlannin paljaita kallioita vastaan, kaivaa sisämaan jään
iäisesti pakkaskiiltoisia lumikenttiä ja vinkuu Baffin'in-meren
jäävuorissa. Se hyväilee mursun mustaa turpaa, kuivaa hylkeen märän
turkin ja pörröttää karhun karvat. Hei! Se panee jään liikkeeseen.
Erottaa palaset ja kokoo taas ne yhteen. Ja pullistaa valaanpyytäjän
"Seitsemän sisaruksen" purjeita, tämän kulkiessa avonaisessa vesivyössä
pitkin Grönlannin länsirannikkoa.
Etelätuuli onkin tarpeeseen, sillä "Seitsemän sisarusta" aikoo jatkaa
matkaansa aivan äärimmäiseen pohjolaan, jossa Grönlanninvalaalla on
kotinsa. Se on päässyt hyvään vauhtiin ja kapteeni hieroo tyytyväisenä
käsiään. Tällainen tuuli säästää paljon kalliita hiiliä, joita he kyllä
tulevat tarvitsemaan, sillä "Seitsemän sisarusta" ei palaa ennenkuin
kahden vuoden kuluttua asutuille seuduille. Silloin on sen lastiruuma
täynnä valaanrasvaa.
Purjehdus tuntuu yksitoikkoiselta, mutta eräänä päivänä sattuu
tervetullut välikohtaus, joka antoi aihetta pitkiin puheisiin ja
arvailuihin upseerien kajuutassa ja miehistön skanssissa. Laivan
pysäytti pieni höyrylaiva joka oli etsimässä haaksirikkoutuneita.
Muudan naparetkikunta oli joutunut perikatoon Lancaster'in salmessa tai
jossakin siellä päin, ja oli mahdollista, että he olivat pelastuneet
jollekin jäälautalle, joita salmi oi täynnä.
"Minulla on muutakin tehtävää kuin hakea kadonneita napamatkueita",
sanoo kapteeni, "mutta jos kohtaan jonkun, niin annan tietysti apuani."
— "Ja tähystystä kai ette lyö laimin?" kysyttiin toisesta laivasta.
Jos he löytäisivät jotakin, niin oli pohjoisempana toinenkin laiva,
joka myöskin etsiskeli ja jonka "Seitsemän sisarusta" varmaankin
tapaisi. Hyvien sanomien tuoja saisi suuren palkinnon. Sitten sanoivat
he toisilleen jäähyväiset. "Sisarukset" jatkoivat matkaansa pohjoiseen
ja höyrylaiva, jolla ei ollut mitään nimeä, suuntasi kulkunsa Grant'in
maata kohti.
Kaikkea tuota ajattelee kapteeni tänään, hieroessaan kohmettuneita
käsiään. "Ah", hän sanoo itsekseen, "se oli tietysti vain turhaa
puhetta, tunnen heidän palkintonsa! Sitäpaitsi on siitä kulunut jo
melkein viikko, enkä ole nähnyt juuri mitään. Olisikin kummallinen
sattuma, jos näkisi jotakin, ja täällä. Halloo! Mitä nyt?"
Tähystäjän huuto mastosta keskeyttää kapteenin ajatukset.
"Mies edessä jäällä!"
"Mikä se on?"
"Eräs lippua heiluttava mies... näen hänet selvään kiikarilla... kaksi
astetta tuulen puolella."
Kapteeni Ramsgate lähettää erään miehen hakekaan suurta kiikaria.
"Mutta kiiruhda!"
Hän katsoo sillä. Kyllä, tosiaankin, pieni pilkku valkoisella jäällä...
ei voi erehtyä... kyllä se on joku mies, pieni ihmismuurahainen.
yksinään, ajojäitä täynnä olevalla merellä.
"Laskekaa vene... ja heti!"
Ramsgate polkee kärsimättömänä jalkaansa. Tuo sinne menopa viepi aikaa.
Ei olekaan helppoa tunkeutua jääpalasten välitse, jotka muodostavat ja
tukkivat kanavia aina sen mukaan, miten tuuli sattuu puhaltamaan.
Viipyykin sentähden pari tuntia, ennenkuin vene on palannut laivaan.
Haaksirikkoutunut on Erik. Hänelle on käynyt kuin monelle muullekin
jäämerellä haaksirikkoutuneelle ennen, hän on purjehtinut ajelehtivalla
jäälautalla siksi kunnes laiva hänet pelasti. Vuosina 1872-73 ajelehti
Polariksen laivaväki muutamalla jäälautalla puoli vuotta ja sitten
vasta tulivat he pelastetuiksi New-Foundlandin matalikolla. Silloin kun
Erik huomasi, että jäälautta ajelehti Baffin'in lahdessa, rupesi hän
toivomaan pelastusta, semminkin kun hänellä oli ruokavaroja pitkäksi
ajaksi. Mutta kaikissa tapauksissa tuli pelastus nyt yllättävänä, niin,
melkeinpä huumaavana. Vasta seisoessaan kannella, ryysyisenä, likaisena
ja syöpäläisten ahdistamana selvisi hänelle, että hän on pelastettu.
"Tervetuloa toveri", sanoo Ramsgate. "Kuinka kauan, mistä, kuka,
milloin?.. mutta ensin on teidät kylvettävä, pukeuduttava uudestaan ja
syötävä lämmintä ruokaa. Sitten voitte tulla kajuuttaani kertomaan.
Nimeni on Ramsgate, 'Seitsemän sisaruksen' kapteeni. Ja teidän...?"
"Erik Holm, Kööpenhaminasta, Tanskasta."
"Weil!"
Erik viedään alas ja milloinkaan ei hän ole elänyt nautintorikkaampaa
hetkeä kuin silloin, jolloin hän kylvettyään lämpimässä saippuavedessä
pukeutuu puhtaaseen paitaan, villapaitaan ja housuihin, ja sytyttää
perämiehen antaman sikaarin.
"I thank you... I thank you of all my heart."
Keskustelusta perämiehen tahi jonkun muun kanssa ei kumminkaan tule
mitään, sillä juuri kun puhdistusjuhla on ohi, tulee kapteeni ja ajaa
kaikki matkoihinsa. Hän tahtoo olla kahden tulokkaan kanssa.
"Katsokaa nuori mies, on eräs asia, josta meidän on heti sovittava,
nim. että vaikka olikin sanomattoman hyvä, että me teidät löysimme ja
pelastimme laivaan, niin ymmärtänettehän, ettemme voi purjehtia paria
sataa peninkulmaa takaisin päin, Ameriikkaan tahi Eurooppaan,
viedäksemme teidät sinne, eikö niin? 'Seitsemän sisarusta' on nyt
matkalla Smith'in salmeen, johon jäämme siksi, kunnes olemme saaneet
laivaamme täyden lastin rasvaa, kuten ymmärrätte. Nyt saatte kuulla,
mitä olen ajatellut. Otan teidät laivamieheksi ja kun kahden vuoden
kuluttua palaamme on teillä säästössä sievä summa. — Hyvä tarjous,
luulen minä! Lyökäämme kättä, niin on asia selvä!"
Erik työntää kylpyammeen syrjään ja kokoaa ryysynsä penkille.
"Kapteeni, olette hyvin ystävällinen, mutta se ei käy päinsä. En voi
jäädä laivaan pariksi päivääkään, saatikka sitten pariksi vuotta.
Voittehan jättää minut likimäiselle rannalle."
"Olette hullu ihminen? Se ei voi tulla kysymykseenkään, salmi saattaa
jäätyä viivytellessämme. Ja toiseksi, hyvä herra, vaikka pääsisittekin
maihin, olisitte pakoitettu viipymään siellä kumminkin kokonaisen
vuoden, ensi kesään ainakin. Paikka on autio. Siellä ei ole kuin yksi
valkoinen mies, kauppapaikan Upernivik'in asiamies ja muutamia likaisia
eskimoita, jotka haisevat pahemmin kuin rutto... ja niinkuin jo
sanoin... se viivyttäisi meitä... ja olisi hyvin uskallettua, koska
kumminkaan ette pääsisi kotiin paljoakaan aikaisemmin."
"Kapteeni, mitä sanoittekaan? Kaikkein pohjoisin asiamies... Jumalan
nimessä... missä sitten olemme? Miksi tuota rannikkoa sanotaan?"
"Grönlanniksi."
"Ja paikkaa... asiamiestä?"
"Häntä en tunne. Mutta paikkaa sanotaan Tassinork'iksi... mutta
ihminen... olette sairas... istukaa... kas tähän... penkille..."
Erikin kasvot ovat todellakin muuttuneet kuuraisen laivankannen
värisiksi.
"Ei se ole mitään, kapteeni... Mutta minun täytyy päästä maihin juuri
Tassinork'issa."
"Pitää! Pitää! Mitä puhutte, jos saan kysyä?"
"Ette saa tietää mitään! Mutta kas tässä... onhan selvää, että aiheutan
viivytystä ja tahdon sentähden korvata... look here, Sir!"
Ja Erik hakee lompakon ryysyistään. Hieno venäjän nahkan haju täyttää
huoneen. Englantilainen seteli rapisee kapteenin silmäin edessä.
"Englannin pankki maksaa vaadittaessa tästä setelistä..."
Kapteeni Ramsgate on kuin halvaantunut. Autiolta Jäämereltä löydetty
ryysyinen haaksirikkoutunut, jolla on lompakossaan tuollainen summa
rahaa... ei ole mikään tavallinen näky. Se on yksi Jäämeren ihmeitä!
Hän ottaa lakin päästään.
"Hyvä herra... pyydän anteeksi... enhän voinut tietää... suokaa nyt
vain anteeksi... vene laitetaan heti kuntoon... mutta ettekö tahdo
kertoa asemaanne minulle ja kuinka...?"
"Eikö se ole teille samantekevää? Viekää minut vain maihin muitta
mutkitta. Ja katsokaa tässä", Erik ojentaa hänelle kolme seteliä —
"tämä on tähystäjälle, joka huomasi minut jäällä, tuon toisen voitte
jakaa miesten kesken ja tämä kolmas on perämiehelle, joka antoi minulle
sikaarin."
— — Pari päivää myöhemmin on "Seitsemän sisarusta" Tassinork'in
edustalla, jonka asunnot näkyvät kauvas valoisalla yöllä. Kello on
ainoastaan kaksi, mutta kaikki on yhtä valoisaa kuin päivällä. Vene
lähtee laivasta. Kapteeni on itse saattelemassa.
"Ja muistakaakin tulla heti takaisin", sanoo hän perämiehelle, joka
pitää perää, "jää on petollinen kuin itse piru. Hyvästi, teidän
korkeutenne!"
Erik ei muista vastata ystävällisiin jäähyväisiin. Hän katselee
valkoista rannikkoa, jossa on Tassinork, ja on jo aikoja sitten
unhoittanut "Seitsemän sisarusta."
3.