Hän on nähnyt, miten professorin kasvot synkkenivät ja miten katseensa
sai haavoitetun eläimen ilmeen.
6.
Koko päivän on Almkvist ollut meren rannalla ja palaa virkistyneenä
takaisin Gårdbo'hon. "Kuuntelin ijäisyyden hengitystä tuolla ulkona",
sanon hän.
Tulee taasen ilta ja takkavalkea on kirjaston ainoana valaistuksena.
Kaikki kolme pitävät sen hauskimpana ja kodikkaampana.
"Rakkaat ystäväni", sanoo Almkvist puhdistaessaan silmälasejaan, "en
rupea yksityiskohtaisesti kertomaan Yang-hsien-tien'istä. Sanon
kumminkin sen verran, että se on maailman teknillisen ja henkisen älyn
pääpaikka. Niin kuin Kiina jo vuosituhansia sitten asutti vuoristoaan,
valmisti paperia, omisti kirjapainoja, taidetta, hallitsi
mallikelpoisella valtion- ja kunnallishallituksellaan, joista lännessä
ei vielä tiedetty mitään — niin on Yang-hsien-tien'issäkin koottuna
sellainen kehityksen ja tietojen määrä, että n.s. eurooppalainen tiede
tuntuu niitten rinnalla keskiajan pimeimmältä taikauskolta ja
tietämättömyydeltä. Olen nähnyt... ei... oh ei..." Almkvist ottaa
nenäliinansa ja pyyhkii kylmää hikeä otsaltaan.
"Niin mielelläni kuin tahtoisinkin... en kuitenkaan voi... on kuin
vastustamaton voima... lannistamaton vaikutusvalta... lamauttaisi
kykyni ilmaista ajatukseni puheessa tahi kirjoituksessa... niin pian
kuin ne alkavat työskennellä näkemässäni, jota tuskin ymmärsin, mutta
en saa, enkä voikaan kertoa. Ettekö luule, että jos höyrykone,
ukkosenjohdatin, sähkö, räjähdysaineet, lentokoneet, mainitakseni vain
muutamia aineellisia asioita, olisivat tulleet tunnetuksi Euroopan
ihmisille yht'äkkiä, niin eikö se räjähdyksen tavoin olisi synnyttänyt
hämmennystä? Ne olisivat kauhistuttaneet kuin liekit koko länttä!
Vaikka voisinkin voittaa... puhumani esteet... niin... ei... ei. Kerron
ainoastaan omat kokemukseni, joihin minulla on oikeus. Sentähden
aloitankin pitemmittä mutkitta."
7.
"Olemme suuressa ja valoisassa laboratoriossa. Toinen työskentelevistä
on nuori, tummasilmäinen kiinalainen Kuang Tzu, jonka aivot ovat
kirkkaat kuin syyskuun taivas ja jonka sydämen täyttää polttava
sammumaton tiedonjano. Toinen taasen olen minä.
"Sinä päivänä olin selittänyt Kuang Tzu'lle sähkö-radiografillisia
keksintöjäni.
"'Teidän työnne', sanoo hän, 'täydentää hämmästyttävällä tavalla omia
huomioitamme sillä alalla. Radiografillinen ajatusten lukeminen on
kauan ollut tutkimustemme esineenä. Olemme saavuttaneet suuria
tuloksia. Meillä on kekseliäitä ja täydellisiä koneita, joilla voimme
kuljettaa ihmisajatuksia toisiin aivoihin. Voimme esim. aivoissa A.
synnyttää samoja värähdyksiä kuin aivoissa B. Mutta koska
vastaanottavissa aivoissa on omiakin ajatuksia, niin ei tajunta voi
oikein selvästi käsittää A:sta johdettuja virtoja. Jos sitä vastoin
ajatukset voitaisiin johtaa toiseen koneeseen, joka ne selvittelisi,
sen sijaan kun ne nyt johdetaan toisiin aivoihin, niin olisi saavutettu
ääretön ennätys. Ajatelkaahan vain: aivot lähettävät säteitään. Toinen
kone (vastaanottavat aivot sanoaksemme), joka on asetettu ottamaan
vastaan juuri näitten aivojen värähdyksiä — merkitsee ne ehkä tuhannen
peninkulman päässä. Ja tuosta koneesta voisimme sitten lukea toisen
ihmiseni ajatukset. Mutta niin pitkälle emme ole vielä päässeet! Voimme
vastaanottaa virran, mutta emme sitä selittää. Emme osaa muuttaa sitä
sanoiksi!'
"'Ei', sanon, 'ei sanoiksi, sillä eihän ajatella sanoilla vaan
kuvilla'."
Suuressa huoneessa tuli hetken hiljaisuus. Näin, miten nuo
kristallikirkkaat aivot selvittelivät tuota suurta ajatusta. Annoin
hänelle hyvästi aikaa. Sitten jatkoin:
"'Tällainen on keksintöni: Aivojen radiografilliset virrat ovat
johdettavat keinotekoiseen silmään, joka merkitsee virran ilmenevät
näyt, vahvistaa ja korjailee ne, ja valokuvaa ne kuin elävät kuvat.'
"Kiinalainen tarttui käsivarteeni. Hänen silmänsä säkenöivät.
"'Ihminen... ette suinkaan tarkoita... että olette suunnitellut tuon
silmän... joka voi lukea... kääntää ja nähdä... aivovirran sielun...
siinä esiintyvät näyt ja lukea... siinä olevat ajatukset?'
"'Kyllä aivan varmaan! Ja koska te olette keksineet koneet, jolla noita
virtoja voidaan siirtää, tarvitsemme vain yhdistää ne radiografiin...'
"Vaikenin. Päätä pyörrytti tuota ajatellessa. 'Jos vaan voimme keksiä
siteen, joka yhdistää keksintönne omaani... on koko työ vain siinä,
että radiografi pannaan toimimaan niitten aivovirtojen mukaan, joita
tahdotaan käyttää... sen voi saada selville laskemalla... riippuu
vain...'
"Ja palavalla innolla, vapisten jännityksestä rupesimme
työskentelemään, ennättämättä syödä, juoda tai nukkua."
8.
Takkavalkeankin heikossa, punertavassa valossa ovat professorin kasvot
maidonvalkeat.
"Kuvaan nyt keksintöäni, joka oli viimeiseni Yang-hien-tien'issä.
"Olimme työskennelleet kaksi viikkoa tehtävämme ratkaisemisessa. Oli
yö. Kuang Tzu oli väsyneenä mennyt nukkumaan muutamiksi tunneiksi. Olin
yksin. Hermoni olivat hyvin kiihoittuneet. Sieluni oli kuin
paikoiltaan. Ajatuskykyni ei ole milloinkaan ollut niin voimakas kuin
tuolla hetkellä.
"Päässäni oli kummallisesti suunniteltu radiografillinen naamari.
Lähestyin radiografia ja yhdistin sen niinkuin monta kertaa ennenkin
naamarin lankoihin. Sen voi tehdä tuhansilla eri tavoilla, joista
ainoastaan yksi on oikea, yksi ainoa määrätty yhdistelmä voi saada
aikaan toivotun tuloksen. Samassa silmänräpäyksessä, kun oikea
yhdistelmä sattuisi, paljastuisivat sielun syvimmät ja salaisimmat
sopukat ihmissilmille — — — ihminen näkisi itsensä! Vuosisadan
suurin ja kauhein keksintä olisi valmis!
"Luulen tuona yönä olleeni hyvin likellä rajaa, joka erottaa sielun
aineeseen yhdistettyä elämää olemassaolon sisimmästä sydämestä...
kuolemasta. Tiesin kaikki kuin ennakolta. Vähintäkään epäilemättä tai
epäröimättä yhdistin langat oikein, eri tavalla kuin ennen. Sinertävä
fosforiliekki valaisi radiografia hetken... sininen sumu, joka
voimistui ja levisi keinotekoiseen silmään. Valo tuli yhä
kirkkaammaksi. Äkkiä leimahti se häikäisevänä kaarena valkoiselle
seinälle. Se alkoi elää katsoessani siihen. Minä näin..."
Olov ja Tanja kuuntelevat hengähtämättä. Heidän hahmonsa ovat aivan
likellä professoria.
Olov sanoo:
"Ja tekö näitte... mitä ajattelitte?"
"Kyllä... ja se oli hirveätä!"
Almkvist kokoo voimiaan jatkaakseen.
"Niin kauheata... Näin sisimpäni... salaisimmat ajatukseni... jotka
olivat kyteneet syvällä sielussani, mutta eivät olleet päässeet
ilmaisemaan itseään, kauheat ajatukset, joita ihminen joskus aavistaa,
kun ne sekunniksi nousevat syvyydestään, mutta heti katoavat
synnyttämänsä kauhun tieltä... Näin edessäni... lihana ja verenä...
valkoisella seinällä edessäni koko ajatusmaailmani kuvissa, jotka
vaihtelivat ja niitten takana vielä toisia, hämärämpiä. Sisimmät
vaikutteeni, ajatukseni ja mielijohteeni, niinkuin ne syntyvät sieluni
komeroissa... todellinen luonteeni näyttäytyi silmissäni. Näin samalla
paljon ja vähän, ja kaiken suunnan. Näin itseni."
Professori on hyvin kiihdyksissä. Hiki tippuu hänen otsaltaan ja kädet
vapisevat.
"Kauhu, jota silloin tunsin, pelottaa minua vieläkin. En ole milloinkaan
kokenut mitään niin ihmeellistä ja kauheata. Tunsin, miten sieluni
irtaantui aineesta, ei äkkiä, vaan vähitellen, kuin säiliöstä valuva
vesi. Koetin viimeisillä voimillani irroittaa naamaria päästäni, mutta
vaivuin kokoon. Käteni olivat hervottomat. Olin nähnyt itseni ja
sentähden täytyi minun kuolla!
"Sitten en muista mitään ennenkuin aukaisin silmäni, oli valoisa päivä.
Makasin kivilattialla korvaamattoman radiografin palasten keskellä;
olin sen kaatuessani särkenyt. Olin pelastettu, mutta radiografi oli
auttamattomasti rikki!"
"Mutta voidaan kai se korjata?"
"Ei, Jumalalle olkoon kiitos, ei voida! Ihmeellinen sattuma salli tuon
oikean yhtymän syntyä, joka teki mahdolliseksi näkemäni. Saisin ehkä
hakea tuhat vuotta, ennen kuin sen jälleen löytäisin. Ja vaikka se
olisikin mahdollista..."
"Niin...?"
"Niin en tahtoisi enää toista kertaa kiusata Jumalaa, toista kertaa
katsella helvetin kauhuja."
Huoneessa on kauan aikaa hiljaista.
Sitten laskee rouva Tanja pienen kätensä pehmeästi ja tyynesti
professorin käsivarrelle.
"Kaikki tuo aikaansai sentään paljon, rakas ystävä, nyt saamme pitää
teidät luonamme... olette saaneet tarpeeksenne avarasta maailmasta. Nyt
kai ette enää matkusta?"
"Niin, olette oikeassa, en enää matkusta, olen saanut tarpeekseni."
Silloin koputetaan ovelle. Olov avaa. Eräs palvelija kantaa
tarjottimella jotain valkoista. Sähkösanoma.
"Kummallista", sanoo Olov, "sähkösanomat hermostuttavat minua aina.
Totta puhuen en uskalla sitä avata."
Rouva Tanja nauraa. "Ethän toki saakaan sitä avata... sehän on
professorille!"
"Minulleko?"
Hän tarttuu valkoiseen kuoreen, aukaisee sen ja levittää sähkösanoman
parilla äkkinäisellä liikkeellä — kuin teatterissa — ja lukee. Sitten
vaipuu hän lähimmälle tuolille, katsoo ystäviään ilmeellä, joka
muistuttaa entistä Almkvist'ia.
"Mutta mitä on tapahtunut?"
"Ei mitään, unohdin vain naputtaa pöytään sanoessani, etten enää
matkusta!"
"Ette suinkaan aio...?"
"Matkustaako taasen? Kyllä."
"Mutta taivaan nimessä! minne?"
"Grönlantiin vain!"
Olov lyö kätensä yhteen.
"Ja sitäkö sanotte levoksi? Mutta mitä tuossa hirveässä sähkösanomassa
oikein sanotaankaan?"
"Lue itse!"
"En ymmärrä sanaakaan... selittäkää..."
"Kyllä sitten. Mutta olehan hyvä ja käske panemaan auto kuntoon.
Ennätän Köpenhaminaan vielä tänä iltana. Ja olen Bergen'issä
ylihuomenna. Ei saa hukata minuuttiakaan."
"Bergen'issäkö? Mitä siellä teette?"
"Tapaan hänet... menen hänen laivaansa!"
"Kenen 'hänet!'"
"Hänet, joka lähetti sähkösanoman."
2.