1.
Kokemukseni ovat niin harvinaisia, etten ainakaan vielä voi koota niin
yhteen. Eikä minulla myöskään ole juuri mitään erinomaista kerrottavaa
matkastani pohjois-Kiinassa ja itä-Tibetissä. Matkani päämäärä sijaitsi
villissä, tuntemattomassa seudussa, jossa ei kukaan valkoinen mies
ennen ollut käynyt, ja ratsastukseni autioitten ja vaikeasti
kuljettavien vuorien ylitse ei eroa suurestikaan Sven Hedin'in
tunnetuista kuvauksista tuollaisista matkoista. Mitä kerron, tahi
ainakin koetan kertoa... on näkemääni syvän järven rannalla olevassa
luostarissa.
Kuinka löysin tuon salaperäisen, harvinaisen viisauden maailmalta
piilossa olevan kotipaikan? Tietänenkö sitä itsekään? Tiedän vain, että
melkein lumoava voima ja vaikutusvalta oli kätkettynä eräisiin
kiinalaisiin kirjaimiin, jotka olivat piirretyt sormukseen, jonka vanha
Wu-Tis antoi lähteissäni kiinalaiskaupungista pienine karavaaneineni ja
uskollisine, Muhamed nimisine palvelijoineni. Ennen oli hän kohdellut
minua kunnioittavasti kuin kauppias hyvää ostajaansa, tue hyvä Wu-Tis
osasi ottaa maksun palveluksistaan, mutta annettuaan minulle sormuksen
muuttui hän kokonaan, Hän kumartui tien tomuun, aivan kuin olisin ollut
joku entisajan mahtava, joka voin hallita elämää ja kuolemaa
pienimmällä sanallanikin.
"Oo, sinä taivaan hopeanvälkkyvä valo", sanoi hän käheästi
kiinalaisella kukkaiskielellään, "sinä tähtien vertainen, suo anteeksi,
että sellainen haiseva raato kuin minä uskallan saastuttaa
hengittämääsi ilmaa. Mutta", tässä muuttui hänen äänensä kuiskaukseksi
"minut on lähetetty tuomaan sinulle tätä lahjaa. En tiedä, kuka olet,
mutta kuuluisan täytyy nimesi olla siellä, missä totuuden valoa
etsitään... tämä sormus on avaava sinulle kaikki tiet, suojeleva sinua
kaikissa vaaroissa... ja matkan päässä lahjoittava sinulle hakemasi
tiedot. En tiedä mitkä, mutta hän, jonka sanansaattaja olen, tietää!"
Otin sormuksen ja annoin auringon säteillä sen vanhassa, kultaan
upotetussa jalokivessä. "Joku taikakalu siis", sanoin, "joku sesam,
aukea."
"En ymmärrä sinua muukalainen", kuiskasi vanhus, "mutta minä, kurja
koira — muurahainen, joka en ole kyllin arvokas jalokivillä koristetun
jalkasi poljettavaksikaan — sanon sinulle: säilytä tätä pyhää sormusta
hyvin ja käytä sen valtaa taidolla. Ja vielä: kun olet löytänyt
haettavasi syvän järven rannoilta, jonne Mohamed on sinut opastava ja
kun sitten jälleen olet päässyt vaarattomiin seutuihin, niin ei sinun
enää ole pidettävä kultaista koristusta sormessasi, vaan säilytettävä
sitä muuten hyvin, siihen asti kun sen omistaja vaatii sen sinulta
takaisin. Sinun on luovutettava sormus heti hänelle, jos tahdot elää!
Niin on minun käsketty sinulle sanoa."
"Mutta kuinka voin tietää, että sormuksen vaatija on oikea?"
"Hän on antava sinulle merkin."
"Mutta minkälaisen?"
"En tiedä. Mutta näin kuuluvat sanat: Merkki on tuo sana, jonka
palvelijasi Wen Siang eräänä iltana kuiskasi korvaasi kurjassa
majassani ja joka sinun oli pidettävä mielessäsi."
Silloin muistin... sanan, jota en milloinkaan saisi lausua enkä
unhoittaa. Vastasin Wu-Tis'ille:
"Kiitän sinua ilmoituksestasi ja lahjastasi, ja muistan hyvin
merkkisanan. Mutta salli nyt jalo ja kunnianarvoisa kymmenen sukukunnan
kadun asukas, että sanon sinulle hyvästit."
Pistin setelin vanhuksen käteen. Hän kumarsi niin syvään, että
niskapiiska hipoi maata. Läksin hänen luotaan ja aloin matkani, enkä
ole häntä sen jälkeen milloinkaan nähnyt... ja tuskinpa enää täällä
maailmassa nähnenkään.
2.
Hän oli puhunut totta. Palvelijani Wen Siang oli eräänä päivänä sanonut
minulle sanan, joka minun oli pidettävä mielessäni ja jonka muistin
hyvin. Sormuksella näytti todellakin olevan kummallinen vaikutusvalta.
Niin pian kun se välkkyi auringossa, muuttuivat maan tsong'ein,
scheng'ein ja Wu-Tis'n viha ja vastenmielisyys mitä syvimmäksi
alammaisuudeksi ja ystävälliseksi avuliaisuudeksi, ja kuukauden
matkustettuani, jolloin näkymättömät ystävät minua kaikella tavalla
tukivat, saavuin syvän järven rannalle.
En ole milloinkaan nähnyt niin omituista ja villiä luontoa. Paljaita
kallioita ja hiekkakiviseiniä, joilla ei kasvanut ruohonkorttakaan, ei
pensastakaan, ympäröimässä kohtisuorina seininä peilityyntä,
kristallikirkasta vettä. Järvi on hirveän syvä. Pohjaa ei näkynyt
missään ja kaikki veneen köydet eivät pääksytystenkään ulottuneet
mittaamaan tuota syvyyttä.
Mohamed oli jättänyt karavaanin louhikon alkuun ja viimeiset neljä
peninkulmaa olimme kulkeneet kahden kantaen reppujamme.
"Ainoastaan hänen käskystään, jota ei kukaan uskalla vastustaa", sanoi
hän, "olen seurannut sinua tähän pyhitettyyn louhikkoon. Mutta
kauemmaksi en saa tulla kanssasi, herra! Laittakaamme nyt
purjekangasvene kuntoon ja sillä on sinun soudettava suoraan
auringonlaskun maailmankulmaan. Allah on suuri, suojelkoon hän sinua,
jos on hänen tahtonsa, että pääset tuohon pyhään paikkaan."
Sanoin hyvästit Mohamedilie, joka oli ollut uskollinen ja rohkea opas,
annoin hänelle sovitun palkan ja vielä lisäksi summan, josta hän tuli
hyvin iloiseksi. Sitten annoin hänen mennä. En ajatellut hetkeäkään
vaaraa, johon antausin, kun yksinäni sousin pienellä veneellä kohti
päämäärää, jota en nähnyt ja jota tuskin oli olemassakaan.
Soutelin. Liehuttava ismaelilainen rannalla pieneni pienemistään. Pieni
veneeni kiisi kohti auringonlaskun ruusunhohdetta, joka kuvastui
ihmeellisen kauniina kirkkaaseen veteen. Kultaa näytti virtaavan alas
jyrkiltä vuorenrinteiltä. Kaukaisemmat huiput syttyivät kuin palamaan.
Tuli pimeä, yön tunnit kuluivat, sousin levähtämättä, peninkulman
peninkulman perästä, mutta pimeys oli niin synkkä, etten nähnyt omia
airojanikaan. Ei mikään ääni eikä valo ilmaissut, että lähenin
luostaria, jonka tiesin olevan tämän järven keskellä olevassa saaressa.
Olin kuitenkin paljon lähempänä kuin luulinkaan. Vetäisin kerran oikein
voimakkaasti, niin voimakkaasti kuin vain voin kymmenen tunnin
keskeytymättömästä soudosta väsyneillä voimillani, ja vene liukui
viettävälle kivipohjalle ja tarttui kiinni. Ollen melkein tajutonna
väsymyksestä en osannut varoa itseäni veneen äkkiä pysähtyessä, vaan
kaaduin taaksepäin ja löin pääni kovasti kallioon. Makasin kai sitten
tainnoksissa hyvän aikaa. Herätessäni alkoi jo vähän hämärtää, nousin
vaivaloisesti märästä vuoteestani — olin maannut tuuman syvyisessä
vedessä — ja koetin päästä selville missä olin. Olinkohan tullut maihin
järven vastakkaiselle rannalle vai saarelle, jossa luostarin piti olla?
En tiennyt. Väristen vilusta aloin kulkea loivaa rantaa ylöspäin. Parin
metrin päässä pysähdytti minut jyrkkä kiviseinä. Jostakin kai löytäisin
tien ylemmäksi. En tarvinnut hakea kauan. Päivän sarastuksen
lisääntyvässä valossa näin kallioon hakatut portaat. Läksin niitä
myöten kiipeämään.
3.
Olin väsynyt ja kangistunut. Vapisin kuin vilutaudissa. Melkein joka
askeleella minun täytyi pysähtyä hengähtämään. En muistanut laskea
askeleita, mutta paljon niitä vain oli.
Puolimatkassa käännyin ja katselin järveä. Oli jo melkein valoisa
päivä. Järven eteläpäässä näin vuorten huippuja. Sieltähän tulin. Äkkiä
hätkähdin, sillä muudan käsi laskeutui olalleni. Eräs ääni sanoi
kohteliaasti englannin kielellä: "Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta
tätä kiipeämistänne ette saa jatkaa, ennenkuin kuiskaatte sanan, joka
teidät siihen oikeuttaa."
Käännyin katsomaan. Edessäni seisoi kookas mies. Koko hänen avaraan
päällysnuttuunsa kiedotusta olennostaan en nähnyt muuta kuin
parrattomat kasvot. Ne näyttivät ehdottomasti japanilaisilta, sekä
ilmeeltään että väriltään. Katse oli älykäs, mutta kylmä.
"Herra", sanoin, "en voi sanoa teille tunnussaa, koska en sitä tiedä.
Mutta ei minulla ole mitään pahaa mielessä. Olen rauhallinen tiedemies,
joka ainoastaan haluan vierailla täällä saarella olevassa luostarissa
ja keskustella munkkien kanssa, jotka ovat pyhittäneet elämänsä pyhälle
valolle."
"Luostarissa... Munkkien... En ymmärrä oikein, mutta se on
samantekevää...!" Hän puhalsi pieneen hopeapilliin, kuului kimakka
ääni, kiireellisiä askeleita — mistä, en tiedä, mutta hetken kuluttua
saapui siihen kolmen miehen patrulli.
"Hyvä herra", sanoi ensimmäinen tuttavani, "emme suinkaan ole
vieraanvarattomia tässä maassa, mutta rakastamme yksinäisyyttä.
Säilyttääksemme sen olemme laatineet muutamia lakeja. Eräs niistä, joka
aina pannaan täytäntöön, kuuluu, että jokainen, joka tulee tänne
kutsumatta on kuoleva... Toivon, hyvä herra, ettette epäile, että lain
pakottama toimenpide koskee meihin syvästi. Mutta kumminkin täytyy sen
tapahtua. Se on silmänräpäyksen työ ja pannaan tinkimättä täytäntöön.
Jos tahdotte olla niin hyvä ja astua tämän pengermän reunalle... selin
syvänteeseen..."
Yamada — kuulin myöhemmin hänen nimensä — otti revolverin esille. Oli
jo aivan valoisa. Kasterikkaan aamun valo heijastui revolverin
nikkelikoristeihin. Se lankesi myös Yamadan mustankeltaiselle
jaappanilaisnaamalle (hän oli syntynyt nousevan auringon maassa), ja
olin hänen tummissa silmissään näkevinäni villiä iloa murhan johdosta.
En ole milloinkaan ollut niin likellä varjojenmaan rajaa kuin tällä
hetkellä, jolloin tuijotin revolverin pyöreisiin silmiin.
4.
Ehkä olisikin ollut parempi, että kuolema olisi tullut silloin —
tiedon valtakunnan kynnyksellä. Mutt ei mikään ollut sen vieraampi
ajatuksilleni kuin vapaehtoinen kuolema.
Ainakin aioin käyttää kaikkia keinoja.
Olihan minulla sormukseni.
"Veljet", sanoin mennessäni pengermälle. "En pelkää kuolemaa, mutta en
näe mitään syytä siihen, että tämä kalleus murskautuu kanssani tuolla
alhaalla oleviin kallioihin."
Näin sanoen vedin sormuksen sormestani ja ojensin sen Yamadalle.
"Ota se", sanoin, "ja anna se tämän saaren hallitsijoille — — — ja
pyydä heitä palkitsemaan sinua rikoksestasi, jonka teit puhtaan valon
ystävälle, sormuksen omistajalle!"
Yamada otti sormuksen ja tutki sen tarkasti. Kummallinen muutos
tapahtui hänen kasvojensa ilmeessä. Jännitys laukesi ja tumma iho
vaaleni huomattavasti.
"Herra", sanoi hän ja vaipui kirjaimellisesti kokoon katseeni edessä,
"— — ethän sanonut minulle mitään — — ja laki on sellainen kuin
kerroin. Suo anteeksi meille, jotka emme mitään tietäneet."
— — He saattelivat nyt minut vahdilta vahdille. Sivuuttaessamme
viimeisen paikassa, jossa vuoret alenivat saaren keskustassa olevaksi
laaksoksi, sidottiin silmäni. "Näin", sanottiin kunnioittavasti,
"tahtoo Kuang Tzu!"
Niin saavuin Yang-hsien-tien'iin, sydämen kasvatuksen kaupunkiin,
tuhansien koppien temppeliin itämaitten kätketyissä aivoissa — — —
keltaisissa aivoissa, joita ei kukaan muu valkoinen mies tunne kuin
minä.
5.
Päästyään tähän paikkaan kertomuksessaan nousee professori Almkvist
seisomaan ja katselee levottomana ympärilleen.
"— — Tämä huone on suuri... kirjahyllyillä, verhoilla, ikkunoilla...
kaikilla voi olla korvat..."
"Mutta rakas professori — — kuka nyt voisi...?"
"Niin, kukapa voisi?... Ja kumminkin!" Professori tulee levottomaksi.
"— Sittenkun läksin saarelta... ei ole mennyt päivääkään... minun
tuntematta näkymättömien silmien minua vartioitsevan — ihmisten, joita
en nähnyt, vaan jotka kumminkin olivat olemassa, minua ympäröimässä.
Niin nytkin..."
"No mutta!" huudahtaa Olov, "tiedättekö, nyt panen vastalauseeni!
Äänemme eivät kuulu tämän suuren huoneen seiniinkään asti ja niitten ja
meidän välillä ei ole ketään... paitsi ilmaa, jossa emme näe mitään..."
"Ja mitä emme näe, sitäkö ei ole olemassa? Sitäkö tarkoitit? Luuletpa
olevasi viisas! Näetkö ehkä langatonta sähkövirtaa? Ja kumminkin on se
olemassa ja voi kuljettaa sanojasi satoja peninkulmia. Eikö ruumiisi
ole varattu elämän virroilla — sähkövirroilla — mutta tunnetko
niitten teitä ja mitä ne voimillaan voivat saada aikaan? Houkkio!
Tiedät vielä vähän niistä korkeuksista, joille jumala on salliva
ihmisten nousta."
Olov, pitäen Almkvist'ia hiukan rasittuneena ja katsoen ajan tulleen
tehdä vakavia muistutuksia keskusteluun, sanoo:
"Niin paljon uskallan kumminkin väittää, että mitä luonnon ja maailman
kaikkeuden salaisuuksia tulevaisuus voi paljastaakin, tiedämme
kuitenkin, miten pitkälle nykyaika on päässyt. Ja vaikka voimme
kunnioittaakin itämaitten viisautta, niin puhtaasti keksinnöllisissä
seikoissa on Euroopan tiede sen voittanut. Ja eihän tunneta — ainakaan
toistaiseksi — — tuollaista ihmisten elämänvirtain hallitsemista."
Omituinen hymy leikkii professorin kalpeilla ja sinertävillä huulilla.
"Eurooppako tieteissä etevämpi? Rakas poikaseni, ethän tiedä mitä
puhut! Mutta... tämä keskustelu on järkyttänyt minua... Hermoni eivät
ole entisellään. Jatkan kertomustani huomenna... kun ensin ajattelen
vielä kerran, jos uskallan... jos saan sanoa... mitä näin syvän järven
rannalla."
"Ja", huudahtaa Olov vähän ivallisesti, "sillä aikaa et kai pelänne,
että nuo herrat kiinalaiset valokuvaisivat langattomasti ajatuksiasi!"