Ja Almkvist saapui kolmantenakymmenentenä päivänä. Mutta oliko se hän?
Almkvist, joka matkusti, oli tulinen, itsepäinen, riidanhaluinen,
itserakas ja taipumaton oppinut herra. Takaisin tullut professori oli
hiljainen, itseensäsulkeutunut ja jähmettynyt mies, jonka katse näytti
alituisesti tuijottavan johonkin, jota eivät muut voineet nähdä.
"Kummallista", sanoi Olov Tanjalle illalla Almkvistin mentyä nukkumaan
ja heidän seistessä lastenkamarissa Jeane Louisen sängyn vieressä. "En
tunne häntä ollenkaan. Onko tämä tulinen matkatoverini Transbaikalista?
Hän on aivan muuttunut."
"Saatpa nähdä, että häntä on kohdannut joku suuri suru. Ehkä joku
nainen..."
"Almkvistko ja naiset? Mitä hullua! Mutta kuulethan huomenna."
"Muistanet kai, että valot pitää olla sammutetut ja takkavalkea
palamassa? Silloin vasta voi hän kertoa." Mutta kotiin tullut koettelee
suuresti heidän kärsivällisyyttään. Hämärä ja kirjaston uuniin
sytytetty valkea eivät auta. Viipyy kokonainen viikko, ennenkuin tulee
ilta, jolloin Almkvist kuin unesta heränneenä kynsii punaista
peruukkiaan, korjaa silmälasejaan ja sanoo:
"Ah, tosiaankin! Minunhan piti kertoa!"