Lintuvuori on helppo löytää. Fang-Ho on piirustanut rannikon ääriviivat
ja merkinnyt vuoren veljeskunnan merkillä. Majesteetillisessa levossaan
nukkui se satatuhatvuotista untaan pakkasen kesyttämän meren vieressä.
Erik istuu surun murtamana.
"Wen Siang", sanoo hän toverilleen, "vuori on jyrkkä ja liukas,
odotetaan edes yksi päivä. Kuunvalo ja pakkassumu tasoittavat kaikki
kuopat... jalka voi helposti livistää ja pieninkin harha-askel.."
Odottaa! Wen Siang- on unhottanut, että maailman loppu on kaukana, on
unohtanut viivyttelemisenkin. Hän ei tahdo odottaa minuuttiakaan! Hän
lähtee yksinään ja ennen kuin Erik voi estää, on hän jo poissa,
kadonneena kuun jäälle valamiin, hopeisiin, säteisiin. Erik katsoo
kauan Wen Siang'in jälkeen, jonka askeleet rummunlyönnin tavoin
kaikuvat kovaksi jäätyneellä lumella. Hän seisoo siinä ja kuulee
kirkkaassa, tyynessä ilmassa, miten jääkappaleet narskuvat Wen Siang'in
kiivetessä hengenvaarallista tietään vuorelle.
Sitten palaa Erik majaan — miettimään. Koira seuraa häntä ja nuolee
hänen kättään.
Tunnit kuluvat. Erik nukahtaa. Yö kuluu ja Erik nukkuu raskaasti. Mutta
sitten alkaa koira haukkua kovasti ja Erik herää. On päivä.
Hän kieltää koiraa, mutta se ei lakkaa. Silloin tarttuu hän pyssyynsä
ja ryömii ulos. Siellä kai on karhu.
Ja aivan oikein. Käytävässä on jokin elävä. Erik kuuntelee. Tuo ei ole
karhun murinaa, vaan jonkun ihmisen hengitystä. Erik ryömii likemmäksi.
"Oletko se sinä, Wen Siang?"
"Olen."
"No, Jumalalle kiitos! Ja helmi?"
He ovat jo tulleet majaan.
"Helmen... löysin... kannan sitä kaulassani samassa vanhassa ketjussa."
Ääni muuttuu käheäksi voivotukseksi. Wen Siang makaa kovalla lumella ja
veri juoksee hänen suustaan ja sieramistaan.
Erik tulee neuvottomaksi. Mitä onkaan tapahtunut? Mutta Wen Siang
tointuu jälleen. Erik saa hänen makuusäkkiin, jossa hän makaa koko yön
kuumehoureissa.
Seuraavana aamuna on hän tajullaan.
"Erik", sanoo hän, yskän puuskien välissä, jotka panevat koko hänen
ruumiinsa kivusta kouristumaan, "kävi aivan niinkuin ennustitkin...
tunturi oli jääsileä... mutta varoin helmeä... helmeä... ja
paluumatkalla se sattui... pitäessäni helmeä kädessäni, unhotin...
liukastuin ja kadottaen jalansijani... syöksyin alas ja jäin makaamaan,
en tiedä, kuinka kauaksi aikaa... ryömin tänne...!"
"Wen Siang, puhuminen rasittaa sinua. Makaa vain aivan hiljaa..."
"Pieni ponnistus... suuremmat tai pienemmät tuskat... eivät tule
kysymykseen. En voi kumminkaan jäädä elämään..."
"Mutta Wen Siang..."
"Ei, ei... anna minun vain puhua... nämä lyhyet hetket, jotka minulla
— on jäljellä... Helmi, Erik, anna minulle kynä ja paperia... mutta
kiiruhda...!" Ja vapisevalla kädellä, kauheissa tuskissa, kirjoittaa
Wen Siang rivin rivin perästä.
"Kuule nyt Erik... sinä pääset kyllä täältä. Onnistut varmaan... ja
tulet jälleen Eurooppaan. Toimita helmi silloin Kantoniin... hänelle,
jonka osotteen olen tähän kirjoittanut. Ja olet saava kultaa... niin
paljon kultaa kuin haluat... ja niin kauan kuin elät, ovat näkymättömät
kädet raivaamassa esteitä pois tieltäsi ja suojelemassa askeleitasi.
Olen ottanut sinut suojiini... mahtavaan, rikkauteni ja valtani
suojaan."
Wen Siang vaikenee hetkeksi, koska tuska vääntelee hänen kasvojaan ja
tukehduttaa hänen äänensä.
"Erik! Pane korvasi aivan likelle suutani! Kiitos!... Sinun on myöskin
etsittävä A-lu-li ja sanottava hänelle, että ajatukseni lensivät
erämaasta tuhansia peninkulmia hänen luokseen!"
Wen Siang nojautuu raskaasti taaksepäin; voimakas verensyöksy värjää
lumen punaiseksi. Mutta ponnistaen äärettömän tahdonvoimansa jatkaa
hän:
"Erik... rakkain ystäväni... ennenkuin lähden varjojen maahan, niin
anna minulle anteeksi... että olen käyttänyt sinua välikappaleenani...
rakastin sinua kumminkin kuin veljeä... mutta enemmän, enemmän kuin
mitään muuta rakastin... neljän meren välistä valtakuntaa... Maailman
herra kostakoon jonakin päivänä pahan pahalla ja hukuttakoon länsimaat
vihansa liekkiin... Niin Erik, kerroinhan sinulle... keisarista, joka
valitsi kuoleman itselleen ja tyttärelleen... ja pelastetusta
pojasta... niin että suku voisi jatkua Mandshu'jen tietämättä, jotka
anastivat hänen kruununsa... Sanoin sinulle, että Kiinan todellinen,
taivaallinen poika..."
Wen Siang'in sinertynyt käsi hapuilee makuusäkin reunaa. Hänen
kuumeiset silmänsä loistavat ja kun hän suuntaa ne Erikiin, niin ei hän
näytä näkevän häntä... ei rasvaisia majanseiniä eikä maksoittuneen
veren likastamaa lattiaa, ei yksinäisyyttä eikä kurjuutta — vaan
jotakin kaukaista ja kumminkin likellä olevaa.
"Katso", kuiskaa hän ja hänen huulensa vapisevat, "katso virtaa, Kiinan
valtasuonta, Yangtsekiang'ia. — Näetkö Erik, miten veljet ojentavat
käsiään, kuuletko, miten heidän äänensä kuuluu kaikkialla maassa,
näetkö, kuinka riisi huojuu lauhkeassa tuulessa, joka puhaltaa kedolla?
Erik, etkö näe?... Etkö näe vihreätä niittyäkään... et lotuskukkaakaan,
joka heiluu sinne tänne kultaisena liljana?"
Hymy kirkastaa kuolevan kiinalaisen kasvoja. "A-lu-li", kuiskaa hän.
Mutta äkkiä jähmettyy hymy hänen huulilleen, piirteensä muuttuvat
hirveästi.
"Ah, armollinen herra", sanoo hän. "Koirapalvelijasi ryömii jalokivillä
koristettujen jalkojesi edessä. Olen onneton raukka, joka kuolen
kaukana isäini haudasta! Ah, ei kukaan ole uhraava arkkuni vieressä,
nimitauluni jääpi kirjoittamatta ja sieluni saa levotta vaeltaa tällä
autiolla paikalla pakkasessa ja kurjuudessa kaukana Keltaisen-kissan
virran rannalta."
Wen Siang nousee istumaan. Hänen silmänsä ilmaisevat pelkoa, hän
taistelee kuoleman kanssa, eikä tahtoisi kuolla. Erik tuntee, miten Wen
Slang'in laihat sormet puristavat hänen rannettaan.
Erikin mieli on järkytetty. Hän ei ole milloinkaan nähnyt ystäväänsä
noin pois suunniltaan, eikä milloinkaan epäillyt, ettei Wen Siang voisi
katsoa kuolemaa silmiin rohkeasti, niinkuin keltaiset aina mukaantuvat
välttämättömään, ja nyt näkee hän tämän vahvan sielun murtuvan kuoleman
kauhusta.
Kuolemanko? Pelkääkö Wen Siang todellakin kuolemaa? Erik kiertää
kätensä hänen ympärilleen, ja tuskassa, voimatta auttaa ystäväänsä, saa
hän onnellisen päähänpiston.
Hän taivuttaa huulensa ystävänsä korvaan ja sanoo:
"Wen Siang, kuule mitä sanon; lupaan, että vien sinut mennessäni...
tahi jos se käy minulle ylivoimaiseksi, niin palaan jälleen tänne
hakemaan sinua... sitä, jonka sielusi jättää tänne... ja vien ruumiisi
kotiin Kiinaan, Kultaiselle virralle... kuuletko, Wen Siang,
Yangtsekiang'in rannoille. Ja huolehdin myöskin siitä, että sukusi on
kunnioittava nimitauluasi... uhraava haudallasi... ja..."
Erik vaikenee äkkiä. Hän huomaa kuoleman kylmyyden, jäätävämpänä kuin
nuo ulkona olevat kolmekymmentäkuusi pakkasastetta. — Hän katsoo Wen
Siang'in kasvoja. Kauhu on muuttunut onnelliseksi lapsenhymyksi.
Äkkiä... kuin kynttilä, joka ennen sammumistaan vielä kerran
leimahtaa... aukaisee Wen Siang tummat silmänsä. Ja niiden sammuessa
kuiskaa hän: "A-lu-li... helmi... en taittunut!"
Wen Siang on kuollut!
— — Kasvoilla kuvastuu syvä rauha ja terävät piirteet synnyttävät
rasvalampun valossa majan seinälle häälyvän varjon.
Erik tekee ristinmerkin kuolleen otsaan ja urhoolliseen rintaan.
Sitten ryömii hän kapeasta aukosta vapaaseen ilmaan. Varjon verho
laskeutuu tuntureille ja jäälle, mutta korkeudessa kiiluvat taivaan
tähdet.
Erikin mieli on tällä hetkellä kuin myrskyssä vyöryvät meren mainingit.
Hän on vielä ihmishuolien ja jokapäiväisten surujen yläpuolella, äsken
näkemänsä täyttää hänen mielensä kokonaan. Oman epätoivoisen asemansa
ajattelemiseen ei hänellä ole aikaa. Sydämensä on kuolleitten luona:
Jäämeren pohjassa olevan Arnalukin ja lumivuoteella makaavan Wen
Siang'in.
"Jesus!" sanoo hän... ja tuo pyhä nimi kaikuu raikkaassa ilmassa kauas
autiolle jäälle. "Veljeni, ystäväni, herrani!"
Ja vastaukseksi tähän avunhuutoon Jumalalle leimahtavat revontulet
palamaan taivaalla. Alituisesti muuttuvien valokimppujen lomitse
loistavat tähdetkin vielä kirkkaina. Leveä valoviuhka leimahtelee yli
taivaan, iäisyydestä toiseen. Taivas palaa kultaverkon sisässä valon ja
värien kaarisiltana, säkenöiden ja rätisten. — Suunnaton tulirovio, on
kuin taivas aukenisi "Taivaan" pojalle.
9.