Wen Siang'in hauta on lintuvuoren rinteellä. Erik hautasi hänet
muutamaan halkeamaan, jossa jää ei milloinkaan sula, ja täällä, kaukana
kotimaansa lainehtivilta riisivainioilta, nukkuu Wen Siang ijäistä
untaan. Tunturi on hänen hautakivensä ja jää loistava arkkunsa, jotka
suojelevat hänen tomuaan ilmalta ja karhuilta.
Nyt kietoo napatalvi pimeyteensä vuoret ja meren. Aurinko laskee
taivaanrannan taakse, palatakseen vasta ensi helmikuussa. Erik on
yksinään. Koira seuraa kumminkin häntä ja tukkii turpaansa hänen
käteensä.
Mutta kun synkkää pimeyttä on kestänyt pitkän aikaa, sytyttää taivas
kynttilänsä. Ihmeellisen kauniina pyörivät kuun vaunut taivaan
kaarisillalla. Se valaisee hopeasäteillään vuoria ja laaksoja. Mutta
majassa kiiluu vain rasvalampun savuava liekki.
Päivät kuluvat synkässä pimeydessä ja uni on yksinäisen paras ystävä.
Hän taistelee joka päivä pelkonsa kanssa, joka ahdistaa hänen mieltään.
Hän koettaa tukahduttaa sen, ajatellen majassa olevia runsaita
ruokavaroja ja luottaen San-ho-hui'n apuun.
Ja ajattelematta hetken vaaraa, rupeaa hän haaveilemaan ja tekee
suunnitelmia tulevaisuuttaan varten, kuinka hän tulisi järjestämään
taas elämänsä, päästyänsä jälleen Eurooppaan. Hän sammuttaa lampun.
Näihin ajatuksiin tahtoo hän nukkua.
Ja makuusäkin lämmössä nukkuu hän Ajax'in kanssa tuntikausia, unohtaen
pimeyden ja pakkasen.
Mutta herättyään sattuu hänelle joskus, että pelko rupeaa häntä jälleen
ahdistamaan. Aamun pimeinä tunteina taistelee hän taistelunsa
uudelleen. Silloin tuntuu Jumalakin vain sumulta ja toivo
järjettömyydeltä.
Mutta silloin oppii hän saamaan voimaa rukouksesta. Jääkaton loistavien
kiteiden alla tahi kuutamon kultaamalla lumikentällä polvistuu hän
rukoilemaan, huutaen avukseen Herraa ja taistellen, kunnes vihdoinkin
sydämensä saa voimaa uskoa taivaan apuun, vaikka ymmärrys ja epätoivo
panevatkin epäilemään.
Ajax vinkuu hänen vieressään. Erik silittää sen kuuraista turkkia.
Jumalalle kiitos koirasta. Jos ei tuota elävää olisi ollut hänen
luonaan, niin olisi hänen sielunsa valo ehkä aikoja sitten sammunut.
Mutta ehkäpä — ja varmaan onkin se Jumalan lähettämä, ajattelee Erik,
silittäessään koiran päätä.
Pimeän ajan lopussa ei Erik välitä juuri mistään. Mutta helmikuussa
palaa aurinko jälleen. Parina päivänä on ilma sanomattoman kylmä.
Kaikki, mitä Erik tarvitsee, on kivikovaa: kirveskin murtuu kuin lastu,
kun hän eräänä päivänä rupeaa paloittelemaan hanhenmaksapasteijaa.
Maaliskuussa raivoavat hirveät myrskyt. Mutta niitten mukana lähestyvät
kumminkin kevät ja kesä.
Erik ei ole enää mikään "Adonis." Tukka on pitkä, likainen ja
rasvainen. Vaatteet ovat rääsyinä ja liian rasvaisina.
* * * * *
Lintusaari on kadonnut. Lokakuussa voi hän majasta erottaa rannikon
ääriviivat, mutta auringon tultua ei hän sitä enää näe. "Pimeä on
varmaan turmellut silmäni", tuumii hän itsekseen.
Mutta eräänä huhtikuun päivänä ja sittemmin useastikin tekee hän pitkiä
kävelyretkiä etelään päin, mutta ei näe muuta kuin jäätä. Lintusaari on
kadonnut.
* * * * *
Ollaan jo toukokuussa. Jäässä on suuria avantoja. Hylkeet ryömivät
esille kuin myyrät pesästään. Erik on ampunut pari. Niitten rasvainen
liha on herkku, joka lisää rohkeutta ja voimia. Taivas ei ole enää!
keltaisenvalkoinen, niinkuin silloin, jolloin siihen kuvastuu
ainoastaan jää. Idässä on se jo kauan näyttänyt "vesi-taivaalta", joka
ilmaisee avointa vettä.
Joskus on ilma jo oikein lämmintä. Lumimaja kärsii siitä. Se sulaa
vähitellen kokonaan. Katto on jo sulanut aikoja sitten ja Erik on
laittanut uuden purjekankaasta, jonka hän on pingoittanut
reenjalaksiin.
Eräänä iltana muuttuu taivas synkännäköiseksi. Tuulenpuuskat vinkuvat
jäällä. Yöllä alkaa myrsky ja Erik ryömii lumiseinäinsä turviin. Koira
seuraa häntä vikisten.
Huolimatta kaikesta on Erik vähällä nukkua, kun ukkosenjyrähdys hänet
herättää. Hän hyppää ylös kauhistuneena ja hämmentyneenä. Vaahto
räiskyy hänen kasvoilleen. Ja myrskyn raivoon yhtyy toinenkin ääni,
joka kuulostaa Erikistä aivan uudelta... keskeytymättömältä, ukkosen
kaltaiselta jyrinältä.
Meri pauhaa.
Silloin ymmärtää Erik heti, miksi ei hän ole voinut nähdä Lintuvuorta.
Jää on ajelehtinut aina maaliskuun myrskyistä asti. Hän on koko ajan
ollut joillakin jäälautalla, jota myrsky ja virrat ovat kuljetelleet.
Nyt oli se haljennut. Kuinka suuri mahtoikaan tämä puolisko olla?
Vasta päivänsarastaessa saa hän selville tilansa. Se on kauhea! Häntä
kannattava jäälautta kelluu muitten mukana vihreällä syvyydellä.
"Ajax!" kutsuu hän. Mutta toverinsa on poissa. Se ei vastaa enää
iloisella haukunnalla. Hän on yksinään — myrskyisellä, äärettömällä
merellä.