Lokakuun napapäivä on lyhyt. Ainoastaan muutamat vuorokauden tunnit
ovat valoisia ja pian on aurinko kokonaan kadonnut taivaanrannan alle,
ja pimeä on vallitseva kuukausia jääaavikolla.
Pari ihmistä taivaltaa valkoisella lakeudella — jäälohkareitten,
kovaksi jäätyneen lumen ja kuutamossa hopeapuroina välkkyvien railojen
ylitse. Ainoastaan heikko kajastus päivällisaikaan valaisee heidän
tietään. Mutta takaisin palaaminen ei juolahdakaan heidän mieleensä.
Joka aamu toivovat he, että ennen kuin aurinko ennättää laskea
jäämuurien ruusunpunaisten seinien taakse, Kukunor'in jäätyneet mastot
tulisivat näkyviin. Heillä on syytä toivoa, sillä he ovat löytäneet
paljon jälkiä.
Karhuntappo-yönä olivat he ruvennet seuraamaan jälkiä tuoreessa
lumessa, ja niitä jatkui peninkulmittain. He kiskoivat hyvin
varustettua rekeään mitä suurimmalla vaivalla, sillä lumi oli pehmoista
ja upottavaa kaikkialla. Kolme päivää ponnisteltuaan pääsivät he
eräälle Martin-kanavassa olevalle pienelle saarelle. Ja sieltä löysivät
he jonkun rekimatkueen entisen leiripaikan, tyhjiä säilykerasioita,
jalanjälkiä, poltettuja tulitikkuja ja — Wen Siang riemuitsee
löytäessään sen — vähän mitä hienointa kiinalaista teetä! Tämä reki on
ollut Kukunor'in!
Tästä hetkestä alkaen eivät he enää ollenkaan epäilleet. Tuntuu
kumminkin kummalliselta, että reenjäljet lähtevät sieltä viemään
jäiselle Melville-salmelle päin, Barrow'in salmea kohti.
Wen Siang miettii hetken tätä omituista tosiseikkaa. Sitten hän sanoo:
"Jos — ja niin kai se onkin — meidän on haettava Kukunor'ia jälkien
osoittamalta suunnalta, niin ei se ole päässyt mihinkään talvisatamaan,
vaan on jäätynyt ajojäihin johonkin tähän likelle tahi kauemmaksi. En
luule sen olevan hyvinkään kaukana, koska lumessa ei näy ollenkaan
koirain jälkiä. Päätän siitä, että rekimatka on ollut vain lyhempi
metsästysmatka rannikolle ja Kukuuor on jossain tuolla ulompana. Sinne
on meidän siis pyrittävä!"
Ja matka jatkuu kasaantuneitten ahtojäitten ylitse. Uhkarohkeaa, sillä
muonavarat ovat melkein lopussa. Jos he eivät löydä Kukunor'ia, niin ei
heillä ole enää! tarpeeksi päästäkseen takaisin Peng-Lai'hin, jos he
nyt enää osaisivatkaan sinne takaisin.
Mutta he eivät siitä puhele, tuskinpa sitä ajattelevatkaan. Sitäpaitsi
on keli nyt paljon parempi, ja toivon ja jännityksen elvyttäminä
kulkevat he seuraavana päivänä neljä tanskalaista peninkulmaa. Mutta
silloin ovatkin he niin väsyneet, etteivät pystytä telttaa, eivätkä
syö palastakaan, vaan irrottavat makuusäkin reestä ja ryömittyään
siihen, nukkuvat heti kuin kivet.
Tuntikausia nukkuvat he sitten liikkumatta ja näkemättä unia. Pitkä yö
kuluu ja lyhyt päivä aukaisee silmänsä heikkona aamunsarastuksena,
kapeana, ruusuisena juovana mustan taivaan ja jääkylmän meren välillä.
Päivän kalliit tunnit kuluvat käyttämättöminä toinen toisensa perään.
Auringon puolipäiväsäteet tunkeutuvat pakkassumun lävitse ja taittuvat
jäähän. Vielä nukkuvat he valkeaksi kuurottuneessa säkissä. On niin
hiljaista! Ei kuulu muuta kuin nukkujain tasainen hengitys ja silloin
tällöin puristuksissa olevan jään paukahdus.
Silloin... äkkiä ja valmisteluitta... kuuluu kimakoita huutoja jäältä.
Niin kummallisesti vaikuttaa tämä aution maailman elämän todistus, että
makuusäkissä olevat miehet heräävät ja ryömivät esille unenpöpperöisinä
ja epäilevinä, uskaltavatko uskoa korviaan, Kuuluhan koiran haukuntaa,
pelästyneen eläimen avunhuutoa.
"Joku rekikoira!" sanoo Erik.
"Kukunor!" vastaa Wen Siang.
Äkkiä on makuusäkki reessä ja he kiiruhtavat eteenpäin. Kauan ei heidän
tarvitsekaan hakea. Muudan laiha ja nälkiintynyt koira on tarttunut
kiinni jäihin. Erik vapauttaa eläinraukan, joka nuolee hänen kättään.
"Tämä ei ole mikään rekikoira", sanoo hän, "grönlantilaiskoira ei
osoita kiitollisuutta — — eikä sillä myöskään tavallisesti ole
kaularemmiäkään."
"Ei, koira on oikea St. Bernhardilainen ja tulee kuin kutsuttu. Se on
oleva oppaanamme."
Mutta sen apu onkin tarpeeton. Todellisuudessa ovat he olleetkin aivan
likellä ponnistuksiensa esinettä, Jäistä muodostuneen, luonnollisen
loistavan vallin takana on pieni maja... ja kauempana joku laiva.
Eteenpäin, eteenpäin! Nyt he erottavat jotakin elävää, liikkuvaa,
ihmisiäkö? Ei, mastohan se onkin, masto lippuineen — viininpunaisine
lippuineen, jossa on nurkasta nurkkaan ulottuvat kultaiset rannut.
"Lippu — lippu", huutaa Wen Siang, "on hänen!"
"Mutta missä on laiva — Kukunor? Ei missään! Ainoastaan taitavasti,
eskimojen lailla, jääpalasista rakennettu maja ja tuo lippu,
Ko-lau-hui'n merkki!"
"Onko siellä ihmisiä?" Wen Siang hengittää syvään tutkiessaan
revolveriaan.
"Minä ensimmäisenä", sanoo hän. Ja ryömien katoaa hän sisäänkäytävään.
Erik odottaa laukausta, mutta ei kuulu ääntäkään. Hän aikoo juuri
seurata ystäväänsä, kun tämä jälleen ilmestyy näkyviin.
"Tyhjä", sanoo hän, "hyljätty — — siellä ei ole ketään — — en
ymmärrä!"
"Maja on jonkun eskimon rakentama."
"Kyllä, siltä näyttää. Kukunor'issa oli luultavasti useitakin
eskimoita, joitten kokemus ja taito ovat muukalaisille korvaamattomia
näissä seuduissa."
Sitten hakevat he jäältä muita jälkiä. Parin sadan'metrin päässä
majasta löytävät he suuren roskaläjän, samanlaisen kuin mikä
tavallisesti syntyy kiinnijäätyneitten laivojen ympärille: tyhjiä
laatikoita, paperia, karhujen ja hylkeitten vaalenneita luita, hylsyjä,
hyljättyjä talouskaluja y.m. Kukunor'in merkillä varustettuja
tavaroita. Ei ole enään epäilemistäkään; he ovat todellakin löytäneet
kiinalaisen laivan ahtojäissä olevan vankilan ja sen varamajan. Mutta
missä ovat asukkaat? Missä on Kukunor?
Tällä arvoituksella vaivaavat he aivojaan majoittuessaan yöksi
lumimajaan, sitten kuin auringonlasku on keskeyttänyt enemmän
tarkastelun. Nälkäinen koira seuraa heitä, ja he antavat sille vähän
ruokaa pienestä varastostaan. Seuraavana päivänä näyttää kaikki yhtä
arvoitukselliselta. Kaikki jäljet kertovat Kukunor'ista, mutta missä
on laiva itse? Tuolla kyökkijätteiden vieressähän pitäisi laivan olla.
Mutta eihän siellä näy muutat kuin sikinsokin jäätyneitä lohkareita.
"Siitähän voi tulla ihan hulluksi", sanoo Wen Siang, istuessaan reessä
ja katsellessaan punaista, kullallakirjailtua lippua. Puhaltaa jäinen
tuuli. "Mutta tuohan näyttää kummalliselta, — — lippu ei näytä oikein
jaksavan suoristua — — näyttää kuin sen toinen laita olisi toista
raskaampi."
Wen Siang laskee lipun ja aivan oikein! Sen alakulmaan on kiinnitetty
patruunahylsy.
Wen Siang huudahtaa ilosta.
"Tämä on San-ho-hui'n patruunia! Nyt selviää arvoitus!"
Hän on oikeassa. Hylsyssä on eräs täyteen kirjoitettu paperi.
"Anna minun katsoa!" sanoo Erik.
"Ole niin hyvä, jalo herra, ja katso!"
Erik ei ymmärrä sanaakaan. Se on kirjoitettu salakirjaimilla, jotka
ainoastaan veljen silmä voipi selittää.
Ja Wen Siang lukeekin ne helposti ja hänen silmänsä loistavat.
"Tämä on erään veljemme ilmoitus — — olenhan sanonut jo ennenkin,
että San-ho-hui'lla on keinonsa kaikkialla. Kukunor on siis kuljettanut
erästä vihollista mukanaan, Fang-Ho'ta, jaloa ja urhoollista 'Taivaan'
poikaa. Ja kuule nyt hänen urotyötään: hän on anastanut mustan helmen.
Ja sitten on hän kostanut San-ho-hui'n tavalla, hirveästi. Hän on
myronitilla räjäyttänyt Kukunor'in ilmaan. Se on vajonnut miehineen,
kaikkineen meren syvyyteen. Myroniitti on kauheaa räjähdysainetta...
San-ho-hui'n keksimää... vastustamatonta ja varmasti tuhoavaa. Ja itse
Fang-Ho on mennyt kuolemaan yhdessä San-ho-hui'n vihollisten kanssa."
"Kukunor laiva on siis vajonnut pohjaan, tuhoutunut kaikkine elävine
olentoineen, ihmisineen ja —"
"Mustine helmineen. Ei Erik", Wen Siang'in silmät säteilevät, "musta
helmi on pelastettu. Tänään jo olen pitävä sitä kädessäni ja sen mukana
voittoa, voittoa."
Wen Siang'in ääni oikein vapisee liikutuksesta. Fang-Ho on anastanut
helmen ja kätkenyt sen muutamaan Lintuvuoren kuoppaan, kallioon, jonka
piirteet näkyvät selvästi saaren rannikolta.
"Voitto... Erik... helmi!" Wen Siang huomasi äkisti Erikin kuolonkalpeat
kasvot.
"Ah, sinä ajattelet tuhoutuneita ihmisiä, mutta Erik, mitä merkitystä
niillä on helmen rinnalla?"
"Mutta Wen Siang, oletko unhoittanut... kuka ol laivassa?"
Ja surun murtamana vaipuu Erik ystävänsä rinnoille ja nyyhkyttää:
"Arnaluk... Arnaluk... kylmässä, kauheassa haudassa!"
8.