Tunti yhtyy tuntiin, päivä päivään, vuorokausi vuorokauteen. On
lokakuun puoliväli. Napatalven jäinen puristus alkaa tuntua. Revontulet
palavat kylmällä taivaalla. Päivät ovat niin lyhyitä, että niitä tuskin
voidaan niiksi sanoa.
Keskellä elotonta luontoa on kumminkin elämää. Jään kuningas vierailee
säännöllisesti Peng Lai'ssa. Karhu on omituinen eläin. Sen viekkaus ja
ymmärrys ovat melkein kuin ihmisen, sen luonne on väkevämmän
hyväntahtoisuutta ja voima ja notkeus ovat yhtä ihmeteltäviä kuin tuo
suruttomuus, jolla se viettää onnellista perhe-elämäänsä kovimmissa
olosuhteissa ja ympäristössä, jonka karuutta saatetaan ajatella, mutta
jonka kauneus sen sijaan on yhtä vaikeasti kuvattavissa. Jääkarhu on
täydellinen olento, luonnon mestariteos, jonka ihminen voittaa
ainoastaan kehittyneempien aivojensa avulla. Karhulla ei ole sielua. Se
on mato ihmisperhosen rinnalla. Kuka tietääkään, missä sielumme alkaa?
Eikö meidän kaikkien kasvoissa tahi henkilöllisyydessä ole jotakin
enemmän tai vähemmän erikoista, jotakin entisajan kaltaistaa tahi
johonkin eläimeen verrattavaa? Onhan ihmisiä, joilla on hyenan ahne
luonto, ja taas toisia leijonan-rohkeita. On miehiä, joilla on kotkan
sydän, mutta myös käärmeen silmillä varustettuja liukkaita roistoja.
Mutta jääkarhussa ilmenee väkevän ja jalon ihmisen tunnusmerkit. Hyvyys
on sen luonteen pääpiirre. Sen tappaminen tuntuu murhalta.
Niin ajattelee Erik ja puhuu siitä Wen Siang'ille. Mutta kiinalainen,
paha kyllä, ei kuule tästä esityksestä mitään, sillä hän nukkuu.
Erik on juuri seuraamaisillaan hänen esimerkkiään, kun hän äkkiä
huudahtaen hyppää pystyyn.
Ja ei hetkeäkään liian aikaiseen.
Muudan suuri, keltaisenvalkea karhu on tunkeutumassa oviaukkoon. Nyt
pistää se mustan, vapisevan kuononsa esiin ja avaa ruusunpunaisen
kitansa, jonka valkoiset hampaat loistavat rasvalampun valossa.
Äkkinäisessä pelossaan tarttuu Erik pyssyyn ja ojentaa sen murisevaa
karhunpäätä kohti.
Paukaus! Pieni huone täyttyy tukahuttavalla ruudinsavulla. Ja tuossa
makaa tuo suuri karhu sammunein silmin. Tumma veri tippuu
likaisenkeltaiselle turkille.
Kuoli paikalle, uteliaisuutensa uhrina.
Pahinta on, että se kuoli kapeaan oviaukkoon, jonka se täyttää
kokonaan. Erikillä on paljon vaivaa kovaksi jäätyneen lumimuurissa
olevan aukon suurentamisessa.
Ulkona pakkasessa odottaa hän Wen Siang'ia. Ja hänen tultuaan
onnistuvat he yhteisvoimin vähitellen laahaamaan tuon kahden sentnerin
painoisen elukan syrjään. Mutta kovasti he saavat ponnistella.
Huolimatta kahdenkymmenen asteen pakkasesta hikoilevat he kuin
kivityömiehet.
Mutta vaivansa ei olekaan vielä lopussa. Karhu on nyljettävä ja
paloiteltava ennen kuin se jähmettyy. Muuten jäätyy se pian niin
kankeaksi, että sitä on mahdotonta käsitellä.
Ja jää-aavikon kuningas teurastetaan.
Wen Siang irroittaa käsillään sen höyryäviä sisälmyksiä.
"Silläpäs on paksu ja raskas vatsa", sanoo hän.
"Katsotaanpas mitä se on syönyt aamiaiseksi", sanoo Erik ja halkaisee
tuon pingoitetun nahkasäkin veitsellään.
"Hyi, tämä ei tuoksu juuri hyvälle tämä, mutta mitä täällä onkaan?...
Wen Siang, katsopas, se on ollut ruokavarojemme kimpussa, täällä on
litteäksi, purtu säilykerasia!"
Ja Erik kohottaa rikkipurtua ja limaista läkkipeltipalasta veitsellään.
Mutta Wen Siang ei katsele ollenkaan Erikin löytöä. Hän tutkii myöskin
karhun vatsaa. Ja äkkiä huudahtaa hän ilosta.
"Mikä sinulle tuli?" kysyy Erik, joka ei ole tottunut siihen, että
kiinalainen ilmaisee tunteensa noin hillitsemättömästi.
Wen Siang pitää kädessään pientä silkkinauhaa, joka liehuu jääkylmässä
tuulessa.
"Nauhapalanen! Mitä siitä? Kuinka voi se innostuttaa noin
hidasveristä?"
"Nauhapalanen vain, sanot. Mutta etkö ymmärrä, etkö näe? Tämähän on
jonkun kiinalaisen niskapiiskan side! Mutta minkälaisen? Se kuuluu
jollekin Ko-lau-hui'n miehelle! Katso tässä — ei, sinä et voi sitä
huomata, vaan kyllä minä — kankaaseen kudottua jäsenmerkkiä, Ja missä
on karhu nielaissut tämän lihavan palan? Se on penkonut jonkun
talvehtivan laivan roskaläjää! Tämä laiva ei voi olla Li, sillä siellä
olevilla maanmiehilläni ei kenelläkään ollut tällaista nauhaa. Siis on
se peräisin jostain toisesta laivasta, jossa on tällaisia kiinalaisia."
Erikin sydän lyö niin, että silmiä hämärtää.
"Wen Siang... tarkoitatko — luuletko...?"
"Luulen tämän nauhan olevan Kukunor'ista."
"Kukunor'istako?"
"Niin, juuri Kukunor'ista, joka talvehtii jossakin täällä ja jonka ehkä
voimme löytää seuraamalla karhun jälkiä."
7.