Myrsky ahdistaa Peng Lai'ta. Vinkuen kiertää se vuorenhuippuja ja
vyöryttää suuria lumimääriä kentälle. Mikään elävä ei voi kestää sen
vimmaa.
Peng Lai'n asukkailla ei ole muuta huvia kuin uni, ja omat ajatuksensa.
Myrskyn pauke on heidän puhettaan voimakkaampi. Mutta myöhemmin, kun
rajuilma on haudannut Peng Lai'n lumeen, on ahtaassa majassa hyvin
hiljaista.
"Nukutko Wen Siang? Mitä ajattelet?"
"Ah, olin kaukana poissa. Ajattelin Tschi-Hien'iä.. lieneekö päässyt
jäistä tänä vuonna? Siinä tapauksessa on hän nyt Kiinassa:"
"Mutta eikö Kiinan hallitus lähetä uutta retkikuntaa hakemaan helmeä...
nyt kun he tietävät sen olevan täällä?"
"Ehkä, mutta he eivät voi missään tapauksessa saapua tänne ennen kuin
ensi vuonna. Ja ennen sitä... on musta helmi hallussani!"
"Ja silloin?"
Wen Siang'in silmät loistavat.
"Ja silloin... ah Erik, valkoinen veljeni, kaukaisen pohjolan
raakalainen, silloin ei sinun tarvitse katua, että..."
Kiinalainen vaikenee äkkiä. Jäinen tuulenpuuska on tunkeutunut majan
ovesta, lamauttavasti kuin ohitse kiitävä varjo. Rasvalamppu sammuu.
Liekki vain kerran tupsahtaa.
"Kuin tervehdys varjojen maasta", sanoo Wen Siang, kun lamppu on saatu
jälleen palamaan, "ehkä se olikin tervehdys henkien maailmasta."
Wen Siang vaikenee ja tunnit kuluvat hitaasti.
Toimettomuus tuntuu sanomattoman joutavalta.
"On kuin ajatukseni mätänisivät", sanoo Wen Siang. "Ah, Erik, katso
miten tuo rasvassa uiva, pieni villatukko luopi tuhansia valoja
pakkaskristalleihin... ne ovat kuin auringon kultavälähdyksiä pyhän
kaupungin keisarinlinnan lasitetulla katolla...
"'Taivaanvaltakunnan' sydän... minäpä kerron sinulle erään kertomuksen
kotimaastani:
"Tiedät kai, että Ming-suku on vuosituhansia istunut lohikäärmeen
valtaistuimella. Mutta onnettomuusvuotena, jolloin kertomukseni alkaa,
eli ajanlaskuni mukaan vuonna 1643, olivat kapinalliset roistot
nousseet pyhää valtaistuinta vastaan, ja kapinalliset villit laumat
piirittivät jo itse Peking'iä. Silloin lähetti Ming sanan tataarien
päällikölle Tsin Tsung'ille, että hän kiiruhtaisi apuun sotaisine
joukkoineen. Hän tuli poikansa Tschun Tschi'in kanssa ja Peking
pelastui. Mutta kun Tsin Tsung näki, että keisari oli hänen vallassaan,
päätti hän ottaa kruunun pojalleen.
"Ming tyytyi kohtaloonsa; hän tiesi, mikä välttämättömästi tulisi hänen
osakseen, jos... mutta hän ei tahtonut antaa pyövelin miekan katkaista
pyhää kaulaansa. Myrsky oli hänet yllättänyt, ja hän taipui, estyäkseen
taittumasta. Hän osasi kuolla, mutta suku oli elävä ja jonakin päivänä
tulevaisuudessa kostava kaikki tataarien jälkeläisille!
"Suuri Ming kutsui luoksensa ensimmäisen miehensä, Li-Pu-virkakunnan
päällikön Wong'in, ja Wong tuli, polvistuen keisarin jalkojen edessä
olevalle kultaompeleiselle, kalliille matolle.
"'Nouse', sanoi keisari, 'aika on lyhyt. Kuuntele, mitä minä sinulle
sanon ja kätke joka sana sydämeesi... ja viisaaseen päähäsi. Kuule,
kuule tataarien päällikkö haluaa valtaistuintani (tässä rupesi Wong
hirveästi kiroilemaan) ja tahtoo minut tappaa. Mutta Kiinan kansallinen
hallitsijasuku ei saa loppua minuun.'
"Wong taivutti harmaata päätään — siihen aikaan eivät kiinalaiset
käyttäneet niskapiiskoja, jotka sittemmin ovat tulleet kansanomaisiksi,
vaikka raakalaiset pakottivatkin meidät niitä käyttämään — ja huokasi
syvään.
"'Taivaallinen majesteetti', sanoi hän vapisten, 'maailman kurjin mato,
mitätön palvelijasi uskaltaa kysyi sinulta, miten se on mahdollista,
koska sinulla, oi suuri keisari, ei ole poikaa, joka perisi kruunusi
silloin kun kuolet ja menet isäisi luokse?'
"Keisarilla on kädessään pieni, kirkkailla jalokivillä koristettu
lipas.
"'Kyllä, Wong, uskollisin palvelijani, uskon sinulle tällä hetkellä
todistukset siihen. Säilytä ne hyvin ja anna niiden kulkea perintönä
suvussasi, kunnes aika on täytetty. Näistä asiakirjoista näet
myöskin, mistä sinun on haettava poikaani, Kiinan kruununprinssiä,
Taivaanvaltakunnan oikeaa perijää. Ja katso tässä, uskollinen Wong, on
vielä eräs kalleus, jonka annan haltuusi: Ming'ein suurimman
kruunujalokiven, tuon pyhän ja ihmeellisen mustan helmen. Säilytä se
hyvin siksi kunnes hän, jolla on oikeus kukoistavaan valtaan, on saanut
sen verran rohkeutta, voimaa ja viisautta, että hän voi kantaa tätä
taivaallisen vallan merkkiä.'
"Keisari aukaisee silkkipaitansa ja ottaa rinnaltaan hämähäkin langan
paksuisessa ketjussa riippuvan kultaisen kotelon ja ripustaa sen
Wong'in kaulaan.
"Wong vapisee kuin myrskyssä huojuva tammen latva.
"'Pyhin hallitsija', kuiskaa hän, 'hirveän kuorman lasket sinä
hartioilleni, mutta olen kantava sitä uskollisesti ja varovaisesti.'
"'Mene nyt', käskee keisari, 'ja tule takaisin päivän koittaessa. Mene
epäröimättä sisimpään huoneeseen. Ja sieltä löytämästäsi on sinun
kerrottava tatarille ja hänen pojalleen. Kiinan hallitsijalle siitä
hetkestä alkaen, jolloin... hiljaa, vanha Wong, tahdon, että uusi
hallitsija on sinulle suosiollinen ja uskoo sinua, voidaksesi sitä
paremmin säilyttää Kiinan toivon. Ole viisas, vanha Wong!'
"Vanha kansleri on mennyt. Keisari on yksinään. Huoneessa on hiljaista.
Hiljaista on myöskin hänen sydämessään. Kuolemaa hän ei pelkää.
Kohtalon päätöksiä ei 'Taivaan' poika voi muutella. Ja kuka tietää,
eikö varjojenkin maassa paista aurinko? Ehkäpä on varjojen vuorella
sijaa suurelle Ming'illekin, samoin kuin sille, joka antoi elämänsä
synnyttäessään Kiinan toivon ja joka omisti suuren Ming'in rakkauden.
"Keisari katselee puutarhansa korkeita muureja. Hän näkee leimuavan,
auringonlaskusta tulipunaisen taivaan. Hänen huulensa liikkuvat; hän
kuiskailee ohitsensa huokuvalle, lempeälle tuulelle seuraavat
Pe-Ku-Hi'n kauniit säkeet:
"— — Ja jossakin meressä
kohoaa kuolemattomien asuma
henkien vuori,
jossa asustaa ihmeellisen kauniita naisia.
Eräällä heistä on rakastettuni nimi,
ja hän antaa keisarin lähettiläälle,
joka on tullut tapaamaan häntä henkien vuorelle
rakkautensa osoitukseksi
kultaisen rannerenkaan:
'Jos kuolemattoman keisarin sydän
on niin puhdas kuin tämä kulta,
niin voimme vielä yhdistyä,
vaikka onkin rajoja taivaan ja maan välillä.'
"Ja jäähyväishetkellä
ilmaisee hän pojalle salaisen toivomuksen,
ja pyytää sanomaan keisarille!
'Muistaako hän valaa,
jonka vannoimme
seitsemännen kuun seitsemäntenä päivänä?
Yön hiljaisuudessa rukoilimme taivasta
muuttamaan meidät kahdeksi linnuksi,
jotka aina saisivat lennellä yhdessä,
tahi täällä maan päällä, saman puun
yhteen kasvaneiksi oksiksi,
sillä ijäisyydellä voi olla loppunsa,
mutta ei rakkaudellamme.'
"— — Yö kuluu ja kuoleman hiljaisuus vallitsee maailman sydämessä,
Kiinan keisarin palatsissa. Tunti kuluu tunnin perästä, kuu on
kiertänyt ratansa ja tähdet vaalenevat idän taivaalla aamun ensi
sarastuksessa.
"Silloin katkeaa hiljaisuus ukon askeleista, jotka kaikuvat lattian
palkeista ja seinäin kylmästä marmorista. Hän rientää eteenpäin
autioitten salien kautta, joista vahdit jo aikoja sitten ovat
poistuneet, kunnes hän vihdoin pysähtyy keisarin makuuhuoneen ovea
peittävän verhon eteen. Mutta ainoastaan hetkeksi. Sitten vetäisee hän
tuon kalliin silkkiverhon syrjään...
"Pisto sydämeen, hetken huumaus; tuossa edessään aamun sarastuksen
harmaassa valossa makaa keisari vuoteellaan ja vieressään nuori,
kaunis, rakastettu tyttärensä, prinsessa A-hi-li; molemmat kuolleina.
"Kuoleman, mykän kuoleman, on keisari valinnut molemmille. Käsi kädessä
ovat he menneet henkien vuorille, hän, tuo suuri Min g, 'Taivaan'
poika, ja pieni prinsessa, joka on aamunkasteen kostuttaman lumivuokon
näköinen.
"— — Mutta Wong menee täyttämään keisarinsa käskyä ja menetelläkseen
viisaasti, Tsin Tsung'in ja Tschun Tschi'n luokse, sanomaan, että he
voivat säästää pyöveleitään. Valtaistuin on vapaa...
"Ja Chingit nousevat sille. Ne pitävät sitä hallussaan vielä tänä
päivänäkin. Mandshu-suku Ming'ein valtaistuimella, raakalaiset Kiinan
hallitsijoina..."
— — Näin kertoo Wen Siang samalla kuin jääkylmä myrsky vinkuen
puhdistaa lumesta autiota jääkenttää.
"Mutta onko Ming-sukua vielä olemassa?" kysyy Erik.
"On. Kahdeksantoista Mandshu-sukukunnan seuratessa toisiaan, on myöskin
kansallinen hallitsijasuku säilynyt suvusta sukuun."
6.