Tschi-Hien arvelee, että Li'n on pysyttävä paikoillaan. Tässä lahdessa,
jossa se on, on se turvassa talven myrskyiltä ja jäänpuristukselta. Jos
ei tahdota kääntyä takaisin — joka ei saa tulla kysymykseenkään, sanoo
Wen Siang, vaikka se vielä olisikin mahdollista, — ei retkikunta voi
tehdä muuta kuin asettua talvehtimaan. Niin päätetäänkin ja Tschi-Hien
valtuutetaan kokemuksiensa perusteella tekemään kaikki tarvittavat
varustukset. Erik ja Wen Siang lähtevät sillä aikaa lyhyelle
rekimatkalle Melville'n maahan. Viipyy vielä, ennenkuin talvi tulee
kuolettavine pakkasineen ja keskeymättömine pimeyksineen, ja tätä
väliaikaa on käytettävä hyväkseen. Kukunor voi yhtä hyvin olla
Melville-saaren likellä kuin jossain muuallakin, ja jos oikein
ajatellaan, niin onkin se todenmukaisesti jossain täällä.
Sillä jos joku laiva tulee idästä Banks'in salmen tahi lännestä
Lancaster'in salmen kautta, niin täytyy Melville'n salmen suurine
ahtojääröykkiöineen tulla sen talvehtimispaikaksi. Tässä ovat idästä ja
lännestä tulevat retkikunnat tavanneet toisensa.
Reki on varustettu kymmeneksi päiväksi. Siinä on makuusäkki, teltta ja
tarpeellinen muona, ja koska Li'ssä ei ole koiria, niin saavat he vetää
sitä perässään. Lumi on pehmeää eikä kannata. He vajoavat joka
askeleella ja ensimmäisinä parina tuntina eivät he ole päässeet juuri
mihinkään. Li'n mustat piirteet kuvastuvat vielä lunta vastaan ja
sähkölennätinpylväs, jonka Tschi-Hien jo on pystyttänyt vastaanottamaan
kuljeskelevia sähkövirtoja, näkyy selvästi. Iltapäivällä, kun Li jo
kauan aikaa sitten on kadonnut muutaman kukkulan taakse, jonka Erik
ristii Ming'iksi, pysähtyvät he, eivätkä jaksa kauemmaksi. Pehmeä lumi
ja vaikea tie ovat vieneet kaikki heidän voimansa ja vaivoin voivat he
pysytellä valveilla levittäessään makuusäkkiä muutaman kallion suojaan.
Ja päästyään lämpimään luolaansa, nukkuvat he paikalla.
Vasta myöhään aamupäivällä he heräävät ja nyt on kaikki muuttunut.
Kirpeä pohjatuuli vinkuu Melville-saaren vuorilla. Maajää on
irtaantunut ja avoin vesi läiskyttelee aaltojaan heidän alapuolellaan
olevaan kallioon. Rekikeli on mennyt.
"Tämä", sanoo Erik, "viivyttää meitä, mutta muuta haittaa siitä ei ole.
Pohjoistuuli tuopi muassaan pakkasen ja ehkäpä myöskin lunta. Tuuli
joko kääntyy, jolloin maajää jälleen pusertuu yhteen, tai pysyy se
pohjoisessa ja tekee uutta jäätä, jota myöten rekemme vetäminen on
lapsenleikkiä. Ryömikäämme sentähden säkkiimme takaisin ja odottakaamme
matkailmaa. Onhan meillä sitäpaitsi aikaa, niinkuin aina sanot, ja
pitkälti on vielä maailman loppuun."
He hakevat teltalleen paremman suojapaikan, keittävät kahvia ja syövät
keitettyä lihaa. Ja kylläisinä, tyytyväisinä ja rauhallisina
tietäessään saavansa varman turvapaikan Li'n talvehtimispaikassa,
ryömivät he makuusäkkiin.
... Erik makaa ja tuijottaa telttakankaaseen, jota tuuli pieksää ja
repii.
"Kuule", kysyy hän, "mistä johtuu, että koirat on unhotettu, vaikka
kaikki muu on ollut niin hyvin valmistettu?"
"Ei niitä oltu unhotettu. Meillä oli kaksitoista hyvää koiraa, mutta ne
kuolivat kaikki kuunarissa."
"Tuntuu kumminkin hyvin kummalliselta, että tuollainen koiralauma
kuolee niin äkkiä. Mikä niille tuli?"
"Ne myrkytettiin."
"Myrkytettiinkö?"
"Niin... luultavasti oli joku Ko-lau-hui'n jäsen laivassa... niillä on
niitä jokapaikassa, niinkuin meilläkin."
"Wen Siang."
"No mitä nyt?"
"Minusta myrsky heikkenee."
"Niin, mutta meidänhän piti nukkua."
"Ethän sinä nuku, Wen Siang, sinähän vain makaat ja ajattelet."
Kaksi kokonaista vuorokautta pitää myrsky heitä makuusäkissä. Sitten
kirkastuu ilma. On satanut paljon lunta. Mutta jää on yhtynyt
kiinteästi maahan. On yhdentoista asteen pakkanen. Lumi kantaa. Reki
kulkee liukkaasti ja seuraavat, pari päivänmatkaa vievät heidät kauas,
mutta he eivät löydä jälkeäkään ei ihmisistä eikä eläimistä tässä
äärettömässä ja hiljaisessa tyhjyydessä.
Linnut lentävät parvittain etelään. Talvi ajaa heidät pakosalle ja
niitten poislähtö tekee yksinäisyyden vielä raskaammaksi ja
ikävämmäksi.
Erik tähtää kiväärillään muudatta sivutse kiitävää lintuparvea, mutta
Wen Siang estää hänet ampumasta.
"Miksikä tappaa? Onko sinusta täällä liian paljon elämää? Sitäpaitsi on
Li'ssä kyllä ruokaa tarpeeksi meille kaikille."
Niin Li! He ikävöivät molemmat hyvää laivaansa. Mutta houkuttelevaa on
myöskin tehdä päivänmatka eteenpäin, muonavarat kyllä riittäisivät ja
keli on hyvä sileällä ja lujalla jäällä.
Mutta jos ilma muuttuisi? Jos alkaisi kolmen tai neljän päivän myrsky?
Mutta miksi ei voitaisi jättää jotakin onnenkin varaan? Illalla
makuusäkissä punnitsevat he kysymystä: lähdemmekö vielä kauemmaksi, vai
emme?
"Uskaltakaamme vielä yksi päivä, viimeinen", sanoo Wen Siang. "Koska
olemme päässeet näin kauaksi, niin on meidän kierrettävä Kap Martin ja
tarkastettava vähän itärantaakin."
"Niin, tämä on jo kahdeksas päivä. Kunhan ne eivät vain tulisi
levottomiksi puolestamme Lilla. Mutta kai ne, jos viivymme poissa sivu
määrätyn ajan, lähettävät reen meitä vastaan. Etkö sinäkin luule niin?
Vahinko vain, ettemme voi lähettää niille langatonta sähkösanomaa.
Nehän voivat nyt ottaa niitä vastaan."
"Niin, vastaanhan ne kyllä voivat ottaa", kertaa Wen Siang,
"vastaanhan... ne... kyllä... voivat ottaa..." Wen Siang nousee äkkiä
istumaan makuusäkissä. Pienen öljylampun liekki lepattaa kuin tahtoisi
se lukea hänen ajatuksensa.
"Vastaanhan ne kyllä voivat ottaa!"
"Mutta Wen Siang...?" Erik katsoo toveriaan ja säikähtää hänen jäykkiä,
lasimaisia silmiään, jotka näyttävät äkkiä huomanneen jotakin
kauhistavaa.
"Mutta Wen Siang... puhu toki... mikä sinulla on... mitä tämä kaikki
merkitsee?"
Hitaasti kääntyy Wen Siang Erikiin päin ja puhuu katkonaisesti ikään
kuin hänen ajatuksensa vain vaivalla voisivat selviytyä.
"Merkitsee — merkitsee! Se merkitsee, että olen koira — ja roisto! Ne
voivat ottaa vastaan sanomia ja minä olen jättänyt ne yksikseen
vihollisemme kanssa..."
"Vihollisemmeko kanssa? En ymmärrä?"
"Etkö ymmärrä? — Tuo langaton... Li voi ottaa vastaan sanomia
muualtakin kuin Kukunor'ista, Peking'istä, Wei-hai-Wei'sta —
hallituksen laivoista..."
Ja Wen Siang, joka jälleen voi hallita ajatuksiaan, jatkaa:
"Niin, tein hirveän tyhmästi lähtiessäni Li'stä, niin tyhmästi, että se
voi turmella kaikki. Kun takaa-ajajamme kadottivat meidät näkyvistään,
eivätkä voineet saavuttaa meitä höyryn voimalla, niin mikä on silloin
uskottavampaa kuin se, että he koettivat sähköllä. Nehän voivat joka
päivä sähköttää vain samat sanat: 'Tschi-Hien, käänny takaisin, sinut
on eräs petkuttaja narrannut, päällikkösi on petturi, valtion kavaltaja
ja rikollinen.' Voihan sattua, että hän joskus saisi tuon ilmoituksen.
Ja minä — minä onneton olen itse antanut hänelle siihen tilaisuuden!
Niinkuin äsken sanoit: 'Vastaanhan ne kyllä voivat ottaa!' Kyllä ne
voivat... Li on Kiinan laivaston paras laiva, varustettu kaikella
parhaammalla ja uusimmalla, joten ei voi olla epäilystäkään siitä, että
se ei voisi vastaanottaa sähköaaltoja hyvinkin pitkiltä matkoilta.
Meidän on heti palattava takaisin! Kunhan se vaan ei olisi jo liian
myöhäistä!"
Niin, kunhan se vain ei olisi liian myöhäistä! Siihen vastaa
kiinalaisen mielikuvituksessa asuva ilkkuva ja takaa-ajava henki
iäisellä tuulen puuskalla, joka silloin vinkuu vuorella. Telttakangas
liehuu, öljylampun liekki lepattaa ja sammuu — myrsky on heidät
yllättänyt. Lumihiutaleet tunkeutuvat teltan raoista ja tekevät
kinoksia makuusäkille. Myrskyn raivo voittaa heidän äänensä. Mutta
vähitellen se kumminkin vaimentuu, vaikka tuuli puhaltaakin vielä
kovasti.
Lumi on heidät haudannut ja he nukkuvat levottomasti tuon tiheän verkon
alla, jota ei mikään äänikään voi läpästä.
Viikkoa myöhemmin, kuljettuaan viisi päivää pitkin Melville-saaren
jyrkkää rannikkoa, ovat he päässeet päivämatkan päähän Li'stä.
Paluumatka on siis suoritettu, vaikka se onkin ollut raskas ja
vaivaloinen. Neljä vuorokautta pidätti myrsky heidät teltassa ja
säkissä. Viisi päivää ovat he nyt kulkeneet ja ruokavarat olisivat jo
aikoja loppuneet, jos he eivät olisi ruvenneet neljäsosa-annoksille.
Heidän kasvonsa ovat vähän kalvenneet ja poskensa ovat menneet
kuopalle.
Päivällisaikaan rupeaa Kap Ming näkymään. "Tuolla", sanoo Erik ja
viittaa eteenpäin.
"Missä?" Wen Siang katsoo lumisilmälasien läpi näkemättä mitään.
"Tuolla, tuo esiinpistävä tunturi on Kap Ming!"
Ja nyt huomaa Wen Siang'kin teräsharmaan vuoren pakkassumussa, vaalean
punaista lunta kuin loistavaa peitettä siellä täällä sen rinteillä
— — — Kapi Ming'in, joka kätkee Li'n ja talvisataman.
Jumalalle olkoon kiitos, he ovat vihdoinkin kotona! Sen ajatteleminen
on kuin humalaa ja kalvava nälkä! on parin tunnin kuluttua tuleva
tyydytetyksi Li'n lämpimässä ruokasalissa.
Jos vain —! Taaskin palaa tämä kauhea ajatus, joka viime aikoina on
alituisesti askarrellut heidän! aivoissaan: "Jos vain Li on vielä
siellä!"
Niin jos! Kap Ming näyttää kirkkaassa ilmassa olevan aivan likellä, ja
he kiiruhtavat päästäkseen sinne pian, mutta pysähtyvät hengästyneinä
huoahtamaan. Ilma vaikeutti taas matkan arvioimista ja heillä on vielä
pitkälti jäljellä.
Vasta myöhään iltapäivällä pääsevät he vuoren luo. Vielä pari askelta
ja talvisatamassa oleva Li on ottava heidät vastaan.
Mutta nämä kaksi askelta...!
Wen Siang epäröi, eikä Erik'kään uskalla mennä lähemmäksi. Näin likeltä
katsellessa on vuoren pakkasensininen kauneus tiessään. Tummana ja
uhkaavana kohoutuu se heidän yllään.
Mutta vihdoinkin uskaltavat he edetä. Lahti on heidän edessään...
valkoisena äsken sataneesta lumesta vasta jäätyneelle jäälle...
biljooneina kristalleina, joihin aurinko paistaa.
Mutta kuinka hiljaista onkaan tuolla kirkkaan valkoisella kentällä? Ei
minkäänlaista elämää! Ei iloisia tervetulijaishuutoja, ei tummia
ihmisolentoja, jotka liikkuisivat valkoisella kentällä... ei jälkeäkään
mistään ihmistyöstä!
Ei siis myöskään Li'tä!
"Poissa!" huutaa Erik, "... jättänyt meidät tänne... yksiksemme tänne
jääerämaahan! Olemme hukassa!"
Ja vaikka onkin kova pakkanen, tuntee Erik, miten hänen otsansa
hikoilee.
Mutta lumisella rannalla on kuitenkin vielä vaja, jonka Li'n miehet
rakensivat. Ja siellä ovat myöskin muonavaralaatikot ylösalasin,
niinkuin ne tuotiinkin maihin, rannan kivien lomissa.
"Niin, ei voi enää epäillä", sanoo Wen Siang, "on lähdetty niin
kiireesti, ettei ole ennätetty ottaa näitä mukaan. Tschi-Hien on
viisas. Hän ei ole viivytellyt tuntiakaan, koska hän tietää, miten
kallisarvoinen jokainen minuuttikin on sille, joka aikoo kamppailla
jäitten kanssa. Hän on totellut langatonta käskyä. Oma tyhmyytemme —
ja vieläkin pahemmin, oma ajattelemattomuutemme on saanut ansaitun
rangaistuksensa."
"Se on hirveätä!"
"Kyllä, mutta se ei ole enää autettavissa. Ja kun oikein ajatellaan ei
tilamme ole huonompi kuin monen muunkaan napamatkustajan. Saamme kai
oleskella talven vajassa ja syödä karhun ja hylkeen lihaa — aivan kuin
Nansen Franz Joseph'in maassa."
Vajalle annetaan nimi. Wen Siang ristii sen "Peng Lai'ksi" eli
"Suojelushenkien saareksi". Peng Lai on elämän saari kuoleman meressä.
Hyvät henget valitkoot sen asunnokseen!
5.