Pohjois-Ameriikan mantereen pohjoispuolella oleva napamaa, Behring'in
salmen seudut tanskalaiseen länsi-Grönlantiin asti, ovat kokonainen
maailman osa suurempia ja pienempiä saaria, joita leveät jäätyneet
salmet erottavat. Lännessä ja pohjoisessa rajoittaa sitä taas Jäämeri
— tuo äärettömän syvä, jääkenttien peittämä napameri. Mutta meren
iäinen sydän tykkii tämän jääsuojuksen alla ja kun kesän aurinko,
sateet ja tuulet yhdistyvät, niin muuttavat ne varustuksen
jättiläisverkoksi, jonka silmät aukenevat ja sulkeutuvat aina sen
mukaan miten myrsky ja virta sitä kuljettavat. Joka kerta täytyy hakea
uusia aukkoja ja tunkeutua niihin heti, kun ne näyttäytyvät, ja päästä
lävitse, ennenkuin jää taas ehtii puristaa timanttiseinänsä yhteen.
Pujotteleminen jäälauttojen välitse, tarttumatta kiinni ja kokoon
puristumatta, on navalla purjehtimisen suurin taito. Mieluummin
kuljetaan pitkin rannikoita, joitten ympärille kesillä syntyy avoin
vesivyö, joka kumminkin voi joka hetki sulkeutua. Voipi niinkin sattua,
että maatuuli ajaa jäät edemmäksi ja suopi silmälle tervetulleen näön:
ultramarininsinisen merenpinnan.
Lilla on ollut onnea. Sattuu usein, että lyhyt kesä ei ennätä sulattaa
maajäätä ja kaikki läpikulku keskeytyy kokonaiseksi vuodeksikin. Mutta
jäävuosi on tällä kerralla suotuisa ja Li uskaltaa kauemmaksi
pohjoiseen pitkin Banks-maan läntistä rantaa.
Luutnantti Tschi-Hien on oivallinen luotsi ja Wen Siang jättää tyynesti
seuraukset ja päällikkyyden hänen pohjoisen kokemuksensa varaan. On
suotuisimman kuukauden, elokuun, puoliväli ja on onni, että he voivat
käyttää aikansa niin hyvin, sillä jo syyskuussa lähettää talvi
ensimmäiset tervehdyksensä näille maille.
Wen Siang merkitsee karttaan punaisella tuon pitkän tien, jonka Li on
kulkenut — ja hymyilee. "Täällä olemme hyvässä turvassa", sanoo hän
Erikille, "senkin vuoksi, ettei kenellekään pälkähtäisi päähän hakea
meitä täältä."
Erik naputtaa pöytään: "Oo, älähän vielä sano. Luuletko jonkun
torpeedoveneen kulkemisen Behring'in salmen kautta pohjoiseen jäävän
salaisuudeksi Pekingin herroille?"
"No niin, mutta on aivan eri asia tietää meidän olevan napaseuduissa
kuin löytää meidät sieltä! On ennenkin tapahtunut, että pari napalaivaa
on talvehtinut ainoastaan muutamien peninkulmien päässä toisistaan,
tietämättä mitään toistensa läsnäolosta. Jäämaailma on niin äärettömän
suuri. Olisi kerrassaan toivotonta hakea meitä täältä!"
"Toivotontako?" Erik katsahtaa häneen ja Wen Siang keskeyttää äkisti...
saman ajatuksen valtaamana. Jos on toivotonta "Taivaanvaltakunnan"
pojille hakea Li'tä, niin mitenkä Li sitten voisi löytää Kukunor'in?
"No", sanoo Wen Siang, "meillähän on kumminkin jotakin, jota voimme
seurata. Koska Kukunor ei ole kulkenut Davisin salmen kautta — jonka
melkein varmuudella tiedämme — niin arvaan sen menneen Lancaster'in ja
Barrow'in salmien kautta Melville'n salmeen päästäkseen koillisväylään
ja sitten vuoden tai parin kuluttua itä-aasialaisiin kulkuvesiin. Se
voi tulla meitä vastaan! Mutta täällähän luutnanttikin tulee.
"Mitä uutta, herra luutnantti?"
Luutnantti Tschi-Hien seisahtuu keskelle ahdasta kajuuttaa. Näkee
selvästi hänen kasvoistaan, että jotakin ratkaisevaa on tapahtunut.
"Niin, tulin vain ilmoittamaan, että nyt se alkaa. Kaikki on sattuman
varassa. Huomen-aamulla olemme joko kiertäneet Banks'in maan, tahi
olemme murskautuneet nuuskaksi. Tulkaa itse katsomaan!"
He hyökkäävät kannelle. "Katsokaa", selittää luutnantti ja viittaa
eteenpäin, jossa avoin vesi on supistunut parin sadan kyynärän
levyiseksi kanavaksi, "tällä puolella ovat patoutuneet jäät, jotka
torninkorkuisina uhkaavat laivaamme, ja toisella puolella on
kallioseinä. Purjehdimme seitsemänkymmenen sylen vedellä. Milla
hetkellä tahansa voivat jäät ajautua rantaan vastustamattomalla
voimallaan ja murskata meidät jyrkkää kalliota vastaan. Siinä
tapauksessa olemme auttamattomasti hukassa. Mutta jos jää pysyisi
liikkumattomana huomiseen, niin ehtisimme seitsemällekymmenennelle
neljännelle leveysasteelle ja Banks'in salmeen. Jäävuori on tavattoman
suotuisa, ja ehkä onnistumme suorittamaan suurtyön, läpäisemään koko
koillisväylän yhtenä ainoana kesänä. Jos vain kerran pääsemme Banks'in
salmeen, niin on vain jäljellä Melville'n salmen jäitten
puhkaiseminen... ja miksikä emme onnistuisi? Käskeekö päällikkö meitä
lähtemään kuoleman kitaan, vai...?"
Luutnantti Tschi-Hien vaikenee ja odottaa päällikkönsä vastausta. Wen
Siang katsoo eteensä. Tuossa on tuo hiljainen jääaavikko, kummallisine,
sikinsokin jäätyneine röykkiöineen, jäämaailma tuntureineen ja
laaksoineen sinertävän kirkkaasta kristallista... mutta kumminkin
meren kannattama, sen virtojen ohjaama ja myrskyjen kuljettama. Ja hän
katsoo harmaanpunaista lumipilkkuista kiviseinääkin, joka mykkänä,
kylmänä ja uhkaavana, varustettuna vuosituhansien kokemuksella odottaa
mitätöntä ihmislasta. Näitten molempien seinien, jään ja kiven, välissä
vaanii kuolema. Merituuli voi alkaa milloin tahansa ja jäät puristuvat
vastustamattomalla voimalla kalliota vastaan.
Wen Siang epäröi. Hänen kiinalaissielunsa sisimmässä on tunne, joka
kehoittaa häntä alistumaan. Hänen rotunsa on tuon, hänen kotimaansa
tasangoilla kasvavan bamburuovon kaltainen, joka taipuu, mutta ei
taitu. Kun myrsky lakkaa, suoristuu bamburuoko ja on yhtä sitkeä, luja
ja taittumaton kuin ennenkin. Eikö mahtaisi olla viisaampaa, että...
Silloin laskee Erik kätensä hänen olalleen. "Wen Siang, tässä emme voi
hukata aikaa. Kirjaimellisessa merkityksessä on joka sekuntikin
kallisarvoinen. Tässä täytyy toteuttaa valkoisten sanat: 'Menköön
syteen tai saveen!' Ei ole viisasta taipua. Eteenpäin! Ei saa
milloinkaan antaa perään! Nyt saa lännen viisaus kerrankin vallita!"
Silloin sanoo Wen Siang Tschi-Hien'ille; "Käsken teitä kulkemaan
eteenpäin täydellä vauhdilla!"
Mutta luutnantin mentyä sanoo Erik hymyillen: "'Menköön syteen tai
saveen!' toteutui kumminkin. Lännen viisauden täytyi kumminkin olla
mukana ratkaisemassa."
"Erehdyt. Sanotaanhan idässä, ettei milloinkaan saa väistyä.
Mukaannumme ainoastaan epäonnistumisen pelosta. Painaudumme maahan,
että myrsky voisi mennä ylitsemme. Sitten, tuulen tyynnyttyä, nousemme
jälleen ja olemme entisen kaltaisia. Voimme taipua, mutta emme taittua.
Rotumme on kuin joku Toledomiekka. Sen voi kääriä kokoon ja kantaa
liivintaskussaan... mutta kun side katkaistaan, ponnahtaa se suoraksi
ja on yhtä vahva ja siro kuin ennenkin... hiottu, terävä ja
kuolemaatuottava, eikä kuin lännen miekka, joka tuossa tapauksessa
katkeaisi. Mutta älkäämme saivarrelko sanoilla. On aikaa vielä maailman
loppuun, eikä ole mitään kiirettä!"
Li halkaisee jo silloin meren sinistä juovaa. Joka mies laivassa
tietää, mitä uskalletaan.
Kukaan ei mene levolle ennenkuin tämä pelonranta on sivuutettu.
Mutta kaikki menee hyvin. Napaseudun lyhyt kesä on tullut ja Lilla on
onni mukanaan. Yöllä, jota tuskin voi erottaa päivästä, koska aurinko
näkyy koko vuorokauden taivaanrannalla, rupeaa tasaisesti tuulemaan,
mutta maalta päin, ja kun uusi päivä, kahdeskymmenes elokuuta alkaa,
voivat he katsella jäätöntä merta viidentoista neliöpenikulman alalla,
eli niin kauaksi kuin silmä kantaa. Sitä voi jo sanoa onneksi. Paria
vuorokautta myöhemmin sivuuttavat he Kap Mac Chure'n ja pääsevät
Banks'in salmeen. Vasta kahdentenakymmenentenäkahdeksantena päivänä
elokuuta estävät jäät Melville-saaren eteläisimmän niemen edustalla
etenemisen kokonaan.
"Niin pitkälle siis päästiin", sanoo Tschi-Hien. "Ja jos päällikkö
tahtoo kuunnella neuvoani, niin laitamme tänne maihin varastopaikan,
sillä aikaa kuin odotamme avointa vettä Melville'n salmessa. On liian
aikaista vielä asettua talvileiriin."
Ehkä. Mutta ei näytä siltä kuin heillä olisi tänä vuonna enää
paljoakaan tekemistä. Melville'n salmi on täynnä ahtojäitä ja vaikka
jonakin päivänä syntyisikin railo, niin olisi tyhmänrohkeata koettaa
tunkeutua siihen. Sitäpaitsi puhaltaa silloin tällöin Melville-saarelta
jäisiä tuulia, jotka ennustavat lähenevää talvea.
Vuorokausi seuraa vuorokautta. Melville-salmen jää pysyy liikkumatonna.
Pian on heidän päätettävä. Joko täytyy Li'n niin pian kuin suinkin
palata Behring'in salmeen, joka on vielä mahdollista, tai on heidän
valmistauduttava talvehtimaan. Onneksi on Li muutamassa lahdessa, jossa
se on jotakuinkin suojassa.
Wen Siang on kahdenvaiheella. Hän tahtoisi vielä odottaa vähän aikaa,
mutta joka tapauksessa on viisainta viedä Melville-saarelle sopivat
talvivarustukset. Ja niin he tekevätkin! Telttoja, makuusäkkejä,
säilykkeitä, kivääreitä, patruunia, keittokoneita, paloöljyä ja pari
rekeä, joka ei ollut paljon, mutta kumminkin sen verran kuin Li voi
luovuttaa. Miehet saavat rakentaa jonkunlaisen vajan muutamaan
rantatöyräällä olevien kivilohkareitten takaiseen syvänteeseen. Seinät
tehdään Li'stä tuoduista parruista ja katto kivistä ja purjekankaasta.
"Niin", sanoo Erik, "täällä voisimme asua talven, maata pesässämme kuin
Nansen Franz Joseph'in maalla. Mutta emmehän sillä tavalla pääsisi
ollenkaan lähemmäksi Kukunor'ia."
Mutta äkkiä syntyy uusi ajatus kuin salama hänen aivoissaan.
Hän tarttuu Wen Siang'ia käsivarteen.
"Wen Siang, eikö Kukunor ole aivan nykyaikainen laiva, varustettu
kaikilla ihmisten keksimillä apuneuvoilla? Eikö silloin ole luultavaa,
että se myöskin voi vastaan ottaa ja lähettää langattomia
sähkösanomia?"
"Kyllä... varmaan!"
"No on kai Li'ssäkin samanlaiset koneet. Se tahtoo sanoa, että voimme
päästä, jos tahdomme, etsittäviemme yhteyteen. Voimme lähettää
kipinäaaltoja tahi ainakin laittaa koneen siihen kuntoon, että se voipi
vastaan ottaa Kukunor'ista jään yli tulevia hätähuutoja. Sillä vaikka
se ei mielellään paljastaisikaan olinpaikkaansa, niin ei hätä
kumminkaan luo lakia, ja voisihan sattua, että..."
"Kyllä, kyllä!" Wen Siang aivan intoutuu tästä ajatuksesta ja häntä
kummastuttaa ainoastaan, ettei kukaan ole sitä ennemmin huomannut.
Li'ssä on todellakin koneet, jotka voivat vastaanottaa ja lähettää
langattomia sanomia. Wen Siang antaa käskyn niiden pikaisesta
kuntoonpanosta.
"Langaton", sanoo hän, "... langaton... ah minä tyhmeliiniä... minua
pöllöä!..."
Ja näin sanoen kiiruhtaa hän asettautumaan muun avaran maailman kanssa
yhteyteen. Neljänsadan peninkulman päässä ihmisasunnoista, keskellä
jääaavikkoa mykän maailman ympäröimänä, joka jo vaalenee talven
henkäyksistä... valmistautuu Li kuuntelemaan, mitä muulla maailmalla on
sanomista.
4.