Kahdeksantenatoista päivänä heinäkuuta ankkuroipi Li Kotzebue'n
salmeen, Alaskan luoteiselle rannikolle, tehtyään nopean ja onnellisen
matkan pitkin Kurilein ja Kamtschatka'n rannikoita ja vihdoin
kulkemalla Siperian puolta Behring'in salmen läpi.
Wen Siang huoahtaa helpotuksesta, hän on todellakin pelastunut
hirveästä vaarasta ja voittanut rohkean uhkapelin. Salaisen seuran
avulla ja kauan valmistetuilla suunnitelmilla on hän anastanut
hallituksen parhaimman sotalaivan. Hän on kilpaillut takaa-ajajansa
kanssa ja päässyt pakoon pimeän yön, myrskyisen meren ja laivan
ihmeellisen nopeuden avulla. Ja vielä enemmän; hänen on onnistunut
pitää laivan upseereita ja miehistöä täydellisesti tietämättöminä asian
oikeasta tilasta.
Hän on näytellyt San-ho-hui'n suunnittelemaa näytelmää mestarillisesti.
Nyt kutsuu hän upseerinsa kajuuttaan ja sanoo: "Hyvät herrat! Hetki on
tullut, jolloin minä, korkea herranne, hänen keisarillisen
majesteettinsa käskystä, ilmaisen teille tämän, teistä tähän asti
kummalliselta ja tarpeettomalta tuntuneen matkan tarkoituksen:
Keisarillinen hallitus on saanut tietää, että Kukunor-laiva,
valtakunnan verivihollinen muassaan, on napapiirin pohjoispuolella.
Keisari käskee, että me, hänen miehensä, tunkeudumme jäihin, etsimme
Kukunor'in ja pakotamme sen päällikön luovuttamaan kalleuden, joka ei
kuulu hänelle."
"Se mahtaa", sanoo luutnantti Tschi-Hien, joka oli muutamia vuosia
sitten ottanut osaa erääseen napamatkaan, "todellakin olla arvokas
kalleus, koska keisari on pannut parhaan laivansa ja miehensä sitä
hakemaan. Sillä tiedämmehän kaikki, että jäissä purjehditaan vain
elämän ja kuoleman uhalla."
"Kyllä", vastaa Wen Siang, "aarre on panoksen arvoinen. Mutta kuulkaa
vielä! Hallituksen määräyksestä on täällä, salmessa napamatkan
varustukset valmiina laivaan otettaviksi. Ministeri tietää kyllä varsin
hyvin, ettei torpeedovene itsessään ole sopiva sellaiseen matkaan,
mutta uskoo samalla, että laivaväen kunto ja teidän, luutnantti
Tschi-Hien, kokemus yhdistettyinä Li'n suureen nopeuteen, tekee
mahdolliseksi napamatkoilla vielä tähän asti tuntemattoman, lämpimän
vuodenajan hyödyksi käyttämisen. Täällä on muudan kuunari, jossa on
kaikki, mitä tarvitsemme' Niin pian kun purkaminen ja lastaaminen on
suoritettu, valitsette te, herra luutnantti, miehistöstä niin monta
kuin katsotte välttämättömästi tarvitsevanne. Muut palatkoot takaisin
kuunarilla."
Ei ole helppo arvata, millä tunteilla upseerit kuuntelivat tätä
keisarillista käskyä, sillä hyvin kasvatettu kiinalainen ei näytä
tunteitaan. Raakalaiset vain paljastavat itsensä. Sitä paitsi onhan
saman tekevää, missä kuolema kutakin kohtaa, ja ennen kaikkea, onhan se
keisarin tahto!
Varustettuna kestämään napaseudun talvea, liukuu Li pohjoista kohti ja
kiertää Kap Barrow'in. Meri on tyyni ja Li kulkee tasaista vauhtia
taivaanrannalla näkyvää, valkoista juovaa, jäätä, kohti.
Edessään on heillä meren autio, ääretön ulappa. Erik katselee tätä jään
ympäröimää vesiaavikkoa, Hän tuntee sen, Hän muistaa, miten hän kerran
"Toivon" laaksosta katseli samanlaista, viheriää jäämerta. He
sivuuttavat muutamalla jäälautalla olevan mursulauman. Ne
paistattelevat tyytyväisinä auringossa, ja katselevat pienillä
salakavalilla silmillään nopeasti kulkevaa laivaa mustine
savuviiruineen. Ilma on puhdasta ja vahvistavaa. Erik hengittää sitä
syvin siemauksin — se on hänelle tuttua.
Mutta tämä napameren omituinen tuoksu synnyttää hänessä pelkoa, joka on
uinunut kätkettynä jossakin hänen sisimmässään, samaa "Toivon" laakson
pimeää pelkoa, jota hän oli kärsinyt pitkinä talvikuukausina kaukana
pohjoisessa. Jään iäisen tyhjyyden ja kauhean yksinäisyyden näkö
palauttaa tuskan hänen sydämeensä. Ensi kerran huomaa hän
kevytmielisyyden ja tyhmänrohkeuden yrityksessä, jossa kysytään elämää
ja kuolemaa...jossa kuolemalla on sata mahdollisuutta elämän yhtä
vastaan.
Kauan seisoo hän siinä ajatuksissaan. Vihdoin katoaa pelko vähitellen.
Hän tulee jälleen rohkeammaksi. Hän rukoilee Jumalaa ja Jumala lähettää
hänelle vastauksen — äkkiä, kuin lämmin lähde, pulppuaa hänen
mielessään rakastamansa ja etsimänsä olennon muisto. Hän näkee
Arnalukin, niinkuin hän on näkevä hänet kuolinhetkelläänkin, seisovan
käsi kädessä hänen kanssaan korkealla tunturilla, silloin kun aurinko
palaa taas ja pitkä yö vihdoinkin pakenee uutta päivää. Hän katsahtaa
ylös — ja kas, vastaukseksi kaikkiin epäilyksiin leimahtaa revontulien
suunnaton kaari palamaan taivaalle.
Hän kääntyy äkkiä ja menee hakemaan Wen Siang'ia, jonka hän löytää
keskustelemassa Tschi-Hien'in kanssa.
"Päällikkö", sanoo luutnantti, "kuljemme nyt syvällä vedellä
tarpeellisella vauhdilla. Huomenna pääsemme kiintojäähän. Silloin alkaa
taistelu. Ja siitä tulee kova, sillä vaikka Li olisi kuinka vahva
tahansa, on se kumminkin kuin pähkinänkuori niiden voimien rinnalla,
joita sen on uhmattava. Luulen, että saisimme kaikki uutta rohkeutta,
jos tietäisimme, että hakemamme aarre on taistelun arvoinen."
"Se on", vastaa Wen Siang, "ja saatte kuulla sen nimenkin." Ja
lähestyen luutnanttia ja katsoen häntä kiinteästi silmiin, sanoo hän:
"Se on tuo musta helmi!"
Luutnantti perääntyy kauhistuneena ja sokaistuna.
"Musta helmi", kuiskaa hän, "musta helmi..."
3.