"Onko kaikki kunnossa, ovatko kaikki menneet levolle?" kysyy Kukunor'in
päällikkö vahtiupseerilta. "Ja tuleeko jokiluotsi huomenna?"
"Kaikki ovat nukkumassa ja luotsi tulee päivänkoittaessa."
"Kiitän — onko muuta?"
Upseeri viivyttää hetken vastaustaan. "Kyllä... en oikein tiedä...
päällikkö ehkä nauraa minulle... ja ehkä se onkin tämän
hermojajännittävän ajan syy, jossa olemme eläneet viime aikoina...
Mutta minusta tuntuu aivan siltä kuin olisi laivaan ilmestynyt väkeä,
joka..."
"Mitä... keltaisiako?"
"Niin. Meillähän on koko päivän ollut kuleja hiiliä lastaamassa... ja
minusta tuntuu kuin kaikki eivät olisi lähteneet laivasta."
"Eikö laivaa ole tutkittu niinkuin tavallisesti?"
"Kyllä, mastojen huipuista aina köliin asti."
"Ja ei ole näkynyt mitään epäiltävää?"
"No, ei suoraan sanoen."
"No mutta silloinhan ei teidän tarvitse olla huolissanne, rakas
Berton."
"No, eipä kyllä."
Luutnantti Berton menee ja päällikkö tarttuu tupakkasalongin oven
kahvaan. Täytyy polttaa sikaari ennen maatamenoa...
Hän pysähtyy hetkeksi ja tarkastaa vielä kerran kiinalaiskaupunkia.
Ahtaitten katujen hälinä alkaa vaimentua. Basaarien paperilyhtyrivit
sammuvat toinen toisensa jälkeen. Täysikuu nousee pyöreänä ja valaisee
häväistyä temppelinpaikkaa, jossa lähetyskirkon rauniot törröttävät
mustina ja uhkaavina taivasta kohti. Ketähän ne mahtanevat syyttää,
ajattelee Kukunor'in päällikkö, isäinsä hautoja suojelevia keltaisiako
vai niitä häväiseviä valkoisiako? Kukunor'in päällikkö huoahtaa. Hän
ajattelee Kipling'in synkkiä sanoja: "Itä on Itä ja Länsi on Länsi,
eivätkä ne kaksi koskaan ojenna kättä toisilleen." Eiköhän ne todella
milloinkaan opikaan ymmärtämään toisiaan.
Sitten menee hän salonkiin. Siellä on hämärä, sillä ainoana
valaistuksena ovat kuunsäteet, jotka siivilöityvät sisään pyöreistä
ikkunoista.
Päällikkö hätkähtää. "Onko täällä ketään?" Kuuluu mielenliikutuksen
paksuntama ja tankkaava ääni:
"Kädet ylös!"
Päällikkö kääntyy sinnepäin, mistä ääni kuuluu, ja katsoo kuunvalossa
loistavaan revolverinpiippuun. Revolveria pitelee — muudan
kiinalainen.
"Olkaa alallanne!" sanoo puhuja taas rauhallisella äänellä, "ja
kuunnelkaa mitä sanon. Teillä on tässä laivassa nuori tyttö, jota te
pidätte täällä vastoin hänen tahtoaan. Vaadin, että luovutatte hänet
heti, ymmärrättekö?"
Päällikkö naurahtaa... "Eikö muuta... niin, kyllä mielelläni. Mutta
erehdyt luullessasi nuoren neidin olevan täällä vastoin tahtoaan. Päin
vastoin! Hän on täällä, koska hän halusi jäädä tänne ja hän viihtyy
hyvin!"
"Te valehtelette, valehtelette hävittömästi!"
"En. Kysykää häneltä itseltään. Hän on purjehtinut kanssamme jo kauan
eikä suinkaan halaja isänsä luokse... joka tarjosi häntä kaupaksi."
"Kurja valehtelija!" Päällikkö tuntee äkkiä parin voimakkaita käsiä
puristavan kurkkuaan. Silmittömästi suuttuneena on keltainen hyökännyt
hänen kimppuunsa. Mutta ennen heidän kaatumistaan korkkimatolle on
päällikön onnistunut painaa erästä nappulaa — ja sähkökellot alkavat
soida.
Ja apu saapuukin vauhdilla. Luutnantti Berton, stuartti ja perämies —
alusvaatteisillaan. He näkevät päällikkönsä selällään salongin
lattialla, raivostuneen kiinalaisen ahdistamana.
"Auttakaa! Auttakaa!" huutaa hän. Ja apua hän saapikin, Luutnantti ja
stuartti hyökkäävät kiinalaisen kimppuun ja paiskaavat hänet syrjään.
Berton tarttuu hänen pitkään niskapiiskaansa... ja saapi sen kouraansa
kokonaan.
"Ahaa", sanoo päällikkö vielä hengästyneenä, "väärennetty niskapiiska!
Valepukuinen varas siis. Viekää se arestiin! Mutta ensin on meidän
saatava valoa."
Napsahdus — ja sähkölamput muuttavat huoneen kirkkaan valoisaksi.
"Tarkastakaa tuo roisto!" Kiinalainen on noussut ja päällikkö lähestyy,
tätä omituista olentoa ja katsoo ja katsoo.
"Mutta sehän on... voiko se olla mahdollista... se on... mutta... sehän
on Erik Holm Tassinork'ista." Ja tuo väärä kiinalainen tuijottaa
puolestaan hämmästyneenä Rokka'a kasvoihin ja huudahtaa vihdoin:
"Duroc... sehän on Duroc!"
Ja seuraten yhteistä vaistoa syleilevät he toisiaan, nuo ystävykset,
jotka äsken olivat kuristaa toisensa.
"Mutta Erik... muistatko, mitä sanoin tuona päivänä vanhempiesi luona:
'Näkemiin!' Mutta kuinka tämä sittenkään on mahdollista?"
Ja Erikin täytyy kertoa matkastaan Almkvistin seurassa tunturien,
kuilujen ja erämaiden halki — kunnes he eräänä päivänä olivat
Kiinassa. Mutta Arnaluk! Arnaluk?
"En voi sanoa siitä sitä enkä tätä. Ehkä on joku toinen; samanniminen
laiva vieraillut Tassinork'issa, tämä Kukunor ei ole ollut New-Yorkia
pohjoisempana. Sanomalehteni omistaa laivan ja on lähettänyt minut
tutkimaan Kiinan heräämistä itse paikalla."
"Mutta kuka on sitten se nainen, joka teillä on laivassa, nainen, jonka
täällä olosta ei kukaan saisi tietää?"
Duroc hymyilee. "Niin... Arnaluk ei se ole, tyydy nyt siihen. — Mutta
kas, täältähän taitaa tulla muitakin Kukunor'in asukkaita!"
Pari miestä on tullut sisään. Toinen on puettuna kiinalaiseksi, toinen
taas urheilupukuun.
Duroc esittelee: "Veljekset Legrand, pastori Pierre Legrand ja
sanomalehtimies, kirjailija ja jumalankieltäjä Aristide Legrand... Erik
Holm, professori Almkvistin toisen suuren matkueen jäsen."
"Pastori Legrand, te täällä... ja kiinalaisessa puvussa!"
"Nuori ystäväni... te täällä ja samanlaisessa puvussa."
Pierre Legrandin siellä olo oli helposti selitettävissä. Tämä satama
kuului juuri hänen lähetyspiiriinsä ja koska katoolilaiset hengenmiehet
tekevät innolla työtä, niin tahtovat he tavoissaankin niin paljon kuin
mahdollista olla maan asukasten kaltaisia. He pukeutuvat kiinalaisiksi
ja uhraten täydellisesti henkilöllisen makunsa ja mukavuutensa
antautuvat he kokonaan suurelle aatteelleen pelastaa kiinalaissieluja
katoolilaiselle uskolle, jota heidän vakuutuksensa mukaan helvetin
portit eivät tule milloinkaan voittamaan. Pierre Legrand on tullut
Kukunor'iin saadakseen muutamia päiviä olla veljensä seurassa, joka
kuuluu Durocin sanomakirjalliseen matkueeseen.
"Ja Almkvist, tuo rakas professorimme, onko hän myöskin täällä?" kysyy
Aristide irvistellen kauheasti saadakseen monokkelin pysymään
paikoillaan.
"Kyllä, sekä Almkvist että Wen Siang!" Erik silittää kädellä otsaansa.
Mitä nyt? Koska Arnaluk ei ole Kukunor'issa ja Kukunor ei milloinkaan
ole ollut napamerellä, vielä vähemmin Tassinork'issa, niin mitä tästä
nyt tulee? Mistä he nyt Rokka'a hakisivatkaan?
"Rokka'ako?" vastaa Duroc. "Rokka... tietysti se on taasen noita
tavallisia sähkösanomavirheitä. Pitää luonnollisesti olla Duroc, Rokka.
Purjehdimme kuin purjehdimmekin New-York'ista... mutta neljäätoista
päivää aikaisemmin kuin sähkösanomassa ilmoitetaan. Siksi saavuimmekin
ensimmäiseksi Bombay'hin."
"Ja Rokka, joka vetäytyi vuoristoon ja jonka jälkiä haimme?"
"Vain pari kirjeenvaihtajaa, jotka poikkesivat vähän suunnasta. Mutta
nyt ehdotan, että sinä ja rakas professorimme seuraatte mukanamme
Shang-hai'hin. Joutuisinta se kaikissa tapauksissa on. Ja matkalla
voimme sitten suunnitella uusia matkareittejä. Mutta ensiksi täytyy
meidän tämän päälle — nukkua, kaikkien. Sinä, kiinalainen, jäät
luoksemme yöksi!"
He toivottavat hyvää yötä. Mutta tuskin on Duroc ennättänyt päästä
hyttiinsä, kun hälyytyskellot taas alkavat soida. Se on päällikkö, joka
kutsuu ja kaikki rientävät hänen hyttiinsä.
"Kaikkien pyhimysten nimessä, olittekin oikeassa luutnantti Berton!
Kiinalaisia on todellakin laivassa, oikeita kiinalaisia! Pian,
hälyyttäkää väki, yhtään elävää olentoa ei saa laskea pois laivasta...
Meidän täytyy saada varas kiinni... hän on vielä täällä... tämä on
äsken tapahtunut!" Ja Duroc viittaa hyttiin. Siellä on kaikki
ylösalasin. Matka-arkut ovat murretut; auki ja tarkastetut. Sisältö on
hajallaan tuoleilla ja lattialla. Kaapit ovat murretut auki, sanalla
sanoen joka paikka on tutkittu.
Berton'in johtaessa laivaväen varkaanetsiskelyä koettaa Duroc
tarkastella hävityksen kauhistusta, ja kummallista, hän ei ole
kadottanut mitään, suuri summa kultarahaakin on vielä tallessa kaapin
hyllyllä. Mitään ei puutu, vaikka kaikki on tarkastettukin. Mitähän ne
ovat hakeneet? Arvatkoon se, joka voipi!
Nyt kuuluu melua kannelta, jonkunlaista riemuhuutoa. Miehet ovat
löytäneet kiinalaisen. He kiskovat hänet esiin piipun juurella olevasta
loukosta, jossa hän on kököttänyt.
Hän on pitkällä, komealla niskapiiskalla varustettu nuori mies. Hän ei
vastusta ollenkaan. Hän mukaantuu ylpeän tyynesti kohtaloonsa, jota ei
enää voi välttää.
"Viekää hänet salonkiin", käskee Duroc, "ja kutsukaa tänne pastori
Legrand!"
"Ja menkää nyt!" sanoo hän miehille, heidän tuotuaan sisään
kiinalaisen.
"Pastori Legrand, tahdotteko olla tulkkinani tässä kuulustelussa?"
Mutta silloin puhuu kiinalainen ja sanoo puhtaalla englannin kielellä:
"Ei tarvitse, teidän korkeutenne, ymmärrän teitä aivan hyvin."
Duroc alkaa kuulustelun. Se ei tule pitkäksi. Nuori kiinalainen
tunnustaa kaikki. Hän on hiipinyt laivaan varastaakseen, joutunut
kiinni itse teossa ja hänen korkeudellaan oli täysi syy rangaista
häntä.
"Mutta, nuorimies, jos nyt todellakin tulitte varastamaan, niin miksi
sitten jätitte rauhaan tuon 10,000 frangin suuruisen summan, joka oli
aivan nenänne edessä?"
Kiinalainen ei ehdi vastata. Kirjailija Aristide Legrand ennättää ennen
häntä.
"Herra Duroc, te ette siis kaipaa mitään, ette hiventäkään. Kiinalainen
on rehellinen." Tässä pudottaa Aristide monokkelinsa ja irvistelee
kauheasti, saadakseen sen jälleen paikoilleen. "Tiedän tuon... olin
itse samanlaisen huolenpidon esineenä silloin kun omistin mustan
helmen!"
"Mustan helmenkö?"
"Niin, se on pitkä juttu — musta helmi on Ching-valtaistuimen
harvinaisin kalleus, lohikäärmekruunun taikakalu, jonka menettäminen
alentaa Ching'it, mutta korottaa Ming'it."
Duroc puhuttelee jälleen kiinalaista.
"Ja tätä helmeäkö tulitte hakemaan? Miten tulitte siihen luuloon, että
se olisi täällä?"
Kiinalainen ei ilmaissut ilmeelläkään, että hän olisi ymmärtänyt.
"'Musta helmi'... en ymmärrä.. Tulin varastamaan, mutta en vielä
ennättänyt ottaa kultaa, koska minua häirittiin..."
Silloin tulee Erik. Hän katsoo kiinalaista ja sanoo sitten Duroc'ille:
"Tämä mies ei ole mikään varas. Hän on palvelijani, matkueen palvelija.
Hänen nimensä on Wen Siang!"
8.
A-Lu-Li.
Erikin päiväkirjasta:
Tänään otimme jäähyväiset professori Almkvist'ilta. Hän on todellakin
peruuttamattomasti päättänyt tunkeutua jälleen Keski-Aasian
neitseellisiin erämaihin. Neitseellinen on tuskin oikea sana, ne ovat
paremmin kuivuneen ja hävitetyn sivistyksen hautausmaita. Kun vesi
loppui, pakeni elämä!
Professori tuli Kukunor'iin tuon merkillisen yön jälkeisenä aamuna.
Koska hän ei löytänyt minua Wu-Tis'in makuuhuoneesta, lähti hän heti
liikkeelle! Wu-Tis hankki hänelle kantotuolin ja pari kulia kantoi
hänet Kukunor'iin, jossa hän arvasi minun olevan. Hän ilmoitti
päätöksestään matkustaa Tibet'iin ja salli minun seurata Duroc'ia
Shanghaihin. Kauhistuin hänen suunnitelmaansa.
"Muistattehan", sanoin, "mitä se merkitsee: tuntemattomia seutuja,
hieta-aavikoita ja graniittierämaita, joihin eivät muut valkoiset
miehet ole astuneet jalallaankaan, paitsi ehkä Marco Polo, Prschevalsky
ja Hedin."
"Että muistanko?" sanoi hän ja katseli minua silmälasiensa ylitse.
"Tyhmeliini, juuri senvuoksihan minä..."
Erosimme, mutta Wen Siang seuraa minua.
Almkvist luulee Wu-Tis'in ruhtinaallisesti maksetulla avulla
olevansa tavattoman hyvästi varustettu ja hän toivoo vielä kerran
hämmästyttävänsä maailmaa. Hän on saanut päähänsä, että viisaitten kivi
— puuttuva rengas hänen keksinnössään — on löydettävissä jostakin
Tibettiläisestä luostarista.
Vilkutin hyvästiksi professorille, Kukunor'in kiinalaisine
jokilastineen irtaantuessa laiturista. Olin päättänyt pysyä vahvana,
mutta kaikesta huolimatta täyttyivät silmäni naisellisilla kyynelillä.
Kumpainenkin kuljemme tuntemattomia kohtaloita kohti.
* * * * *
Ensimmäisen päivän olemme purjehtineet viheriöitsevien vuorien välillä.
Kuta enemmän etenemme sitä pienemmiksi ne käyvät.
Wen Siang on ihmeellinen. Täällä laivalla on hän yksinkertaisesti
palveleva, täydellinen "boy" eikä mitään muuta, ja Duroc karttaa
kiitettävällä hienotunteisuudella tekemästä pienintäkään viittausta
eräisiin hämäriin yöllisiin tapauksiin. Mitä Wen Siang etsi? Helmeäkö?
Siinä tapauksessa oli hänen viime hetkeen asti täytynyt luulla
Kukunor'ia tuoksi toiseksi laivaksi ja Rokka'n täytyi olla vastakkaisen
valtiollisen puolueen edustaja ja taistella sen puolesta tuosta
kalleudesta.
Ja Wen Siang itse, kuka hän on? Ja miksi hän ei lähtenyt luotani,
vaikka tämä Kukunor ei ollutkaan tuo oikea?
Duroc kertoi tänään tuosta laivalla olevasta salaperäisestä naisesta.
Se on eräs kiinalainen nuori tyttö, kuuluva Hankou'in katoolilaiseen
seurakuntaan. Levottomuuksien aikana olivat katoolilaiset
lähetyssaarnaajat pyytäneet Duroc'ia kätkemään hänet ja muutamat muut
kastetut alkuasukkaat, laivaansa siksi, kunnes pahimmat mellakat
olisivat ohi. Tuo nuori tyttö on huolimatta kristillisestä uskostaan,
kasvatettu katoolilaisten viisaalla tavalla aivan kiinalaiseksi
kaikissa muissa suhteissa, niin ettei hän ole tullut vieraaksi
kansalle, jonka lapsia hän on ja jonka elämää hän on elävä. Hänen
jalkansa ovat esim. lapsuudessa puristetut kokoon. Jos ei niin olisi
tehty, niin tuskinpa hän milloinkaan saisi miestä, sanoi Duroc.
* * * * *
Matka Yangtsekiangia alaspäin on sanomattoman mieltäkiinnittävä. Täällä
laivalla olemme kuin pienessä Euroopassa ja annamme maailman
väkirikkaimman maan vilistä ohitsemme kuin elävienkuvien filmini On se
koko leikkiä, vilisevä ja komea sarjakuva. Vuoret ovat muuttuneet
selänteiksi, selänteet harjuiksi, harjut ovat tasoittuneet
peninkulmaisiksi, hedelmällisiksi tasangoiksi, joita maailman
rauhallisin kansa on vuosituhansia viljellyt. Eilen sivuutimme muutaman
Köpenhaminan kokoisen kaupungin; niitä on muuten satoja sellaisia tämän
jättiläisvirran rannoilla — Shasik oli sen nimi. Siinä kävi voimakas
virta ja vaikeutti ohjausta hietamatalikkojen muuttelevaisuuden vuoksi.
Ne siirtyvät alituisesti paikasta toiseen, eikä tiedä milloinkaan,
missä ne ensikerralla tapaa. Kukunor'ia täytyi ohjata mitä suurimmalla
varovaisuudella.
* * * * *
Olen nähnyt A-lu-li'n ja muistan sen kauan. Miten hän oli miellyttävä
vieraasta komeudestaan huolimatta!
Laivalla vietettiin juhlaa ja naiset ottivat osaa koko häikäisevässä
loistossaan. Ei kuitenkaan tanssittu. Hyvin kasvatettu kiinatar pitää
tanssia, jos hän nyt tietää sen olemassaolostakaan, säädyttömyyden ja
aistillisuuden huippuna. Kiinalaiset löytävät alituisesti yhä uusia
syitä eurooppalaisten halveksimiseen siinä, että nämä antavat toisten
miesten pyöritellä vaimojaan ja tyttäriään. Kiinalainen ei pidä tanssia
muuna kuin raakalaisuutena.
Ei, A-lu-li ei tanssinut. Hän oli yksinkertaisesti meidän muiden mukana
katsomassa kansallista näytelmää, jonka Duroc antoi esittää Kukunor'in
ruokasalissa, nim. parin sotaviiriäisen kaksintaistelua ruokasalin
pöydällä, kourallisesta hirssiä. Oikea kiinalainen huvitus, joka ei
kumminkaan estänyt minua ihailemasta tuota kiinalaista kaunotarta.
Hän oli täydessä juhlapuvussaan. Lumivalkoiset ja veripunaiset posket
olivat maalatut ja puuteroidut. Kuinka paljon kauniimpi olisi hän
ollutkaan ilman. Mutta maalaaminen näyttää kuuluvan kiinalaisiin
hyviin tapoihin. A-lu-lin sydämenmuotoiset huulet olivat
karmosiininpunaiset, kulmakarvansa vahvasti mustatut ja komea,
kullankeltainen tukkansa katosi melkein kokonaan taiteellisesti
sidotun kukkakiehkuran sisään. Hänen poimistetussa silkkivaipassaan
loistivat kallisarvoiset koruompelukset ja sähkövalo heijastui hänen
kultakoristeistaan. Hänen jaloissaan olivat viidettä tuumaa pitkät,
kauniisti kirjaillut kengät. A-lu-li on kaikessa muussa maan lapsi,
paitsi yhdessä; hän on nim. kristitty ja otettu roomalais-katoolisen
kirkon äidilliseen huomaan. Kirkko on opettanut hänet antamaan Kiinan
keisarille, mitä sen on, ja uskonnolle samoin. Hän on maansa lapsi ja
kumminkin katoolilaisen maailmanvallan hurskas tytär.
Hänen silmänsä olivat kuin lempeitten unien himmentämät, ja huomasin —
kateudella — että hänen pitkien, pehmoisten silmäripsien välistä
suuntautuva katseensa usein kohdistui Wen Siang'iin. Ja huomasin, miten
Wen Siangin sielu vapisi joka kerta, kun se sattui!
Ah, Wen Siang, suuri Eros on tullut sydämesi vieraaksi. Koska A-lu-li
on kaunis minustakin, niin kuinka loistava mahtaneekaan hänen kuvansa
olla sinun tummissa kiinalaissilmissäsi.
* * * * *
Ei ole epäilemistäkään: Wen Siang rakastaa. Ei niin, että hän jollakin
tavalla paljastaisi itsensä toisten läsnäollessa, mutta minä, joka
pidän hänestä kuin veljestäni, luulen levollisuuden ja kohteliaisuuden
kuoren alla näkeväni raskasta surumielisyyttä.
Kiinalaisten naisten palveleminen uskottiin tänä päivänä virallisesti
Wen Siang'ille.
A-lu-li'n silmät puhuvat rakkauden väärentämätöntä kieltä joka kerta,
kun hän kohdistaa ne Wen Siang'iin. Nuori kiinalainen kaunistuu
kylpiessään niitten säteissä. A-lu-li vastaa hänen tunteisiinsa, sitä
en epäile. Rakkaus on kaikkivoipa täällä Kiinassakin. Mutta miksi ei
Wen Siang kosi. Ah, hän luulee ehkä olevansa sidottu seuraamaan minua,
eikä sen vuoksi luule voivansa antautua unelmoimaan. Minun täytyy
puhella hänen kanssaan tuosta.
Kutsuin hänet luokseni ja ollessamme kahden kesken puhuin hänelle kuin
ystävälle ja veljelle. Pyysin häntä jättämään teeskentelyn ja olemaan
ihminen, koetin olla niin valtioviisas kuin suinkin ja onnistuin
vihdoin sanomaan hänelle, että niin paljon kuin paninkin arvoa hänen
seuralleen, ei se saisi olla hänen avio- ja perheonnensa tiellä. Hän
rakasti A-lu-li'a ja A-lu-li häntä...
Minun on mahdotonta sanoa, minkä vaikutuksen tämä puhe teki Wen
Siang'iin. Vaikka hän näyttääkin avomieliseltä, niin tuntuu minusta
kumminkin siltä, että hän teeskentelee eikä anna oikean minän
näyttäytyä. Hän vastasi olevansa minulle hyvin kiitollinen kauniista
ajatuksestani ja sanoi ystävyyteni olevan hänelle hyvin kallisarvoisen,
kultaiset sanan loistaisivat kuin tähdet hänen sielunsa yötaivaalla,
mutta ei ollut mitään sellaista, joka voisi meidät erottaa;
avioliittoajatus oli hänelle vieras. Tähän loppui keskustelumme. Mutta
se on lähentänyt meitä toisiimme. Ollessamme kahden keskustelemme usein
vilkkaasti.
* * * * *
"Sunnuntaisaari" on Yangtsekiang'in kiverimpiä kohtia. Hietamatalikkoja
on siinä niin tiheässä, että tartuimme kiinni ja pysyimme siinä
kaksikymmentäneljä tuntia.
Kaikki oli sekaisin. En nähnyt Wen Siang'ia koko päivänä. Hänen uusi
virkansa naisten palvelijana viepi kaikki hänen aikansa.
* * * * *
Tänään yllätin Wen Siangin hellässä kohtauksessa. Hän suuteli ruusua,
joka eilen koristi A-lu-li'n tukkaa.
"Siis kaikissa tapauksissa", sanoin ja laskin käteni pehmeästi hänen
olalleen.
Hän aikoi ensin tekeytyä, mutta jätti äkkiä kaiken teeskentelemisen
sikseen ja lausui kuin nuori ylioppilas vallattomasti:
"Nuori ja kaunis tyttö
on luvannut tulla minua kohtaamaan
muurin luokse.
Rakastan häntä, mutta hän viipyy vielä!
En voi mennä kotiin ja olen kärsimätön.
Tuo nuori tyttö on todellakin kaunis!
Hän antoi minulle tämän punaisen koristeen,
mutta palavalta näyttävä punainen kivi
lisää vain rakkauttani.
Hän on poiminut ja lahjoittanut minulle
kauniin ja harvinainen kukan,
joka kaunistuu vain yhä
siksi että tyttöni on sen poiminut."
"Pitääkö armollinen herrani tästä runosta? Mitä hän tuumii tästä
mielentilastani? Ah, sellaisia olemme me ihmiset, tunteemme pysyvät
samanlaisina vuosituhansia. Tämä kuulemasi runo on vanhempi kuin
Konfusius ja kirjoitettiin hänen kokoelmiinsa 700 vuotta ennen
Kristusta."
Vaikenin ja Wen Siang istui hetken hiljaa, katsellen laskeutuvaa
aurinkoa kajuutan ikkunasta. Oli hiljainen tunnelmarikas ilta. Käsi
poskella ja himmeä katse kiinnitettynä kaukaisiin, sinisiin pilviin,
lausui hän itsekseen nämä ikivanhat säkeet:
"Korkealla taivahalla loistaa kuu,
lamppuni sain juuri sammumaan.
Ajatusta tuhat, mieleen kuvastuu,
kyyneleeni panee juoksemaan.
Tuskani on suuret, iäiset.
Ajatuksenikin salaiset."
"Wen Siang, minustakin on A-lu-li hyvin kaunis, mutta hänen puristetut
jalkansa, jotka tekevät hänen käyntinsä horjuvaksi ja huojuvaksi kuin
puu tuulessa... ne pilaavat häntä... ne ovat rumat..."
Nuoren kiinalaisen kasvoista kuvastui haaveileva rakkaus. Näin
ensikerran hänen vakavat marmorikasvonsa sellaisina.
"Nuo kultaiset liljatko, A-lu-li'n jalatko rumat? Turmeltuneet! Noin
voi puhua ainoastaan raakalainen, jonka maassa naisilla on samanlaiset
jalat kuin miehillä. Mitä tietämättömyydessäsi sanot rumaksi, on
A-lu-li'n paras koriste. Ja tiedä, että Kiinassa emme milloinkaan
suutele rakastettumme huulia, vaan hänen pientä nukkejalkaansa! Mutta
sitä sinä lännen ja peräpohjolan raakalainen et ymmärrä!"
"En, sitä en ymmärrä. Mutta eihän se vaikuta asiaan. 'De gustibus...'"
"Mitä?"
"Tarkoitan ainoastaan, että mausta ei voi väitellä. Niin on muudan
meidän oppinut sanonut parituhatta vuotta sitten."
9.