Päiväkirjasta.
Lähestymme Feet'in pääpaikkaa, tuota suurta valtainvälistä satamaa,
miljoonakaupunki Hankow'ia, jossa kaunis A-lu-li meistä eroaa.
* * * * *
Eilen sivuutimme Johckow'in ja näimme hämärästi Tung Tingin
jättiläisjärven, joka tässä laskee veririkkautensa Yangtsekiang'iin.
Olimme pari tuntia maissi ja muun muassa käväisin eräässä kiinalaisessa
ravintolassa. Tässä tilaisuudessa häpesin kuin koira. Kiinalaisissa
ravintoloissa eli teehuoneissa ei tarjoilla mitään väkijuomia ja seiniä
eivät likasta kirjavat tupakka-ilmoitukset. Kiinan etevimpien
kirjailijoitten ajatuksilla koristetut kauniit taulut ovat koristeina.
Ei siellä ole päihtyneitä, räyhääviä oluenjuojia. Kakut, hillot,
hedelmät ja ennen kaikkea tee ovat kiinalaisen työmiehen virvokkeita.
Siellä ei vaimojenkaan tarvitse pelätä miestensä kotiintuloa. Tuo
Euroopan kaikkien yhteiskuntaluokkien inhoittava esikuva, juoppo
perheen isä, on tuntematon käsite Kiinassa.
* * * * *
On myöhä. Olemme ankkurissa. Yö on sysimusta, virta kova ja ohjaaminen
vaikeata, jonka vuoksi odotamme huomiseen.
Paitsi vahtia, olen kai ainoa hereillä oleva laivassa. En voi nukkua,
istun ja kuuntelen vain aaltojen loisketta laivan laitoja vastaan ja
ajatukseni selvittelevät yhtämittaa tuota uutta, tämäniltaista
hämmästyttävää aineistoa. Tiedän nyt missä Arnaluk on!
Se tapahtui hetki sitten. Illan varjot levisivät jo leveälle joelle,
satamaan, sen laiva- ja venejoukkoihin. Istuimme kannella, Duroc,
Aristide ja minä, muutamassa hiljaisessa loukossa savupiipun luona,
polttaen turkkilaisia savukkeita, Duroc'ln erikoisia, joita hänellä on
laivassa koko varasto.
Aristide kertoo. "Hengellinen veljeni", sanoi hän vieden lempijuomansa,
whiskyn ja veden myrkyllisen sekoituksen huulilleen, "on kai jo
kertonut teille mustan helmen tarinan. Tahdotteko kuulla jatkon?"
Tietysti minä tahdoin. "Minuakin huvittaisi", sanoo Duroc, "kertokaa!"
Ja näin hän kertoi:
"No niin. Olettehan kuulleet, että talletin mustan helmen Englannin
pankkiin yhdessä erään San-ho-hui'n kirjeen kanssa, jossa luullakseni
oli selitys omistusoikeudesta.
"Jos ymmärsin oikein, niin tahdottiin pitää helmi varmassa tallessa
siihen asti kuin sitä tultaisiin tarvitsemaan täällä Kiinassa, s.o.
siihen hetkeen, jolloin määrätyt levottomuudet alkaisivat. No, hetki
tuli ja eräs San-ho-huin asiamies saapui pankkiin ja vaati helmeä
luovutettavaksi. Tämä vaatimus herätti Englannin pankin henkilökunnassa
mitä suurinta hämmästystä, sillä musta helmi oli luovutettu jo pari
kuukautta sitten eräälle toiselle asiamiehelle, joka oli esittänyt
täysin pätevät omistusoikeuspaperit. Kun Tseng sai tämän tietää, ei hän
ollut millänsäkään. Hän tahtoi vain katsella noita papereita. Hänen ei
tarvinnut muuta kuin vilkaista kiinalaisiin kirjaimiin, kun hän jo
huomasi väärennyksen. Hän huomautti siitä pankille, joka heti tarjosi
suunnatonta summaa vahingonkorvaukseksi. Tseng kohautti vain
olkapäitään ja tirkisteli pienillä viirusilmillään. 'Vahinko on
korvaamaton', sanoi hän, 'sitä ei voida korvata muulla kuin kadonneen
helmen takaisin hankkimisella. Mutta siihen voidaan käyttää noita
rahoja ja sentähden hyväksyn vahingonkorvauksen.' Se oli 50,000 puntaa!
"Kuka oli mies, joka oli anastanut helmen tuolla tavalla? Epäilemättä
Ko-lau-hui'n asiamies, nimeltään Tsong-Tscheng. Sanottiin hänen
matkustaneen Aberdeeniin Skotlannissa. Siellä oli hän ostanut
moottoriveneen ja lähtenyt merelle. Häntä ei ole sittemmin kukaan
nähnyt, mutta hänen lähtönsä jälkeisenä aamuna ajelehti hänen veneensä
tyhjänä maihin Bullers of Buchan'in luona, muutamia penikulmia
etelämpänä Petsheadista. Oliko Tscheng hukkunut? Aberdeenissa ei kukaan
sitä epäillyt.
"Otaksun kumminkin San-ho-huin olleen eri mieltä, koska se haki helmeä
kaikkialta muualta, mutta ei meren pohjalta. Teoriani, joka perustuu
tuon kysymyksessä olevan vuorokauden kaikkien laivavuorojen tarkkaan
tutkimiseen, on, että Tsong-Tscheng on hakenut ja tavannutkin jonkun
Ko-lau-hui'n laivan, joka on odottanut häntä kalleine aarteineen.
Moottorivene on sitten jätetty haaksirikkoutumaan merelle ja siten
uskottelemaan Tschong'in ja mustan helmen hukkumista.
"Tähän asti olen melkein varma asiasta. Otaksun nyt, että Ko-lau-hui on
pitänyt viisaampana kätkeä sekä Tsong-Tscheng'in että laivan joksikin
aikaa. Ei mikään maapallon paikka voi olla enemmän eristetty,
rauhallinen ja kokonaan katkaistu muun maailman yhteydestä kuin juuri
— tuo iäinen, hiljainen jää. Luulen Ko-lau-hui'n laivan purjehtineen
Pohjoiselle Jäämerelle."
"Miksi ei eteläiselle?... Siellä kai se olisi ollut vielä paremmin
piilossa."
"Koska se on nähty pohjois-Grönlannin rannikolla."
"Kuka sen on nähnyt?"
"Monsieur Pinguit! Hän luki sen nimen: Kukunor!"
(Voi minua tyhmeliiniä, joka en jo aikoja sitten ollut ymmärtänyt asian
laitaa.)
Aristide jatkoi:
"Melkein samaan aikaan, kun Nordstrandin kirje naisryöstöstä saapui
Eurooppaan, purjehti Duroc'in Kukunor, jossa nyt olemme, Ameriikasta ja
professori Almkvist ja te, ja vieläpä itse San-ho-hui, luuli sitä
tuoksi toiseksi Kukunor'iksi, joka oli nähty Grönlannissa!"
"Kukunor ei ole siis vielä palannut takaisin?"
"Luultavasti ei."
"Ja tahtoaksemme löytää sen, ei meidän ole haettava sitä täältä
Kiinasta, vaan..."
"Pohjoisnavalta!" pisti Duroc väliin.
"Niin, vaikkapa sieltä, tai jostain lähiseudulta."
Silloin kuuluu piipun takaa aika räiskäys. Tarjotin laseineen putoaa
kannelle. Hyökkäsimme ylös. Näimme Wen Siang'in seisovan siinä
kasvoiltaan lakananvalkoisena ja kuin puusta pudonneena.
"Pyydän jaloja herroja suomaan minulle anteeksi! mutta kantaessani
näitä laseja naisten salongista kompastuin ja kaaduin."
Oli selvää, että hän valhetteli. Hän oli kuunnellut! Aristiden
kertomusta. Sellainen ei ollut kyllä tarkoitus!
* * * * *
Matkustan Kukunor'issa aina Shanghai'hin, tästä olemme niin päättäneet.
Sieltä lähden omille matkoilleni. En ole vielä puhutellut Wen Siang'ia.
Mieleni olisi paha, jos meidän täytyisi erota.
Hän on ollut niin kummallinen tänään, kuin olisi hänen ollut vaikeata
säilyttää tavallinen tyyneytensä ja itsensä hillitsemiskyky.
Yllättäessäni hänet päivällä näin hänen silmissään sellaisen tuskan ja
epätoivon, että säikähdin. Mutta samalla kuin hän näki minut, sammui
tämä hänen sisimmästään tuleva valo ja ilmeensä näytti sanovan tuon
tavallisen: Teidän palvelijakoiranne!
Ja illalla, kun kuljin A-lu-li'n kajutan ohi, tulin todistajaksi
kohtaukseen, joka liikutti sisimpääni. Olin juuri menemässä ohi, kun
huomasin oven olevan raollaan. Voin vallan mainiosti pimeästä
käytävästä katsella valaistuun hyttiin, jossa sähkövalo paloi punaisen
verhon takana. Pysähdyin katsomaan, enkä voinut lähteä pois.
Lattialla polvistui olento, nainen — A-lu-li. Tunsin heti hänen
äänensä, vaikka se vapisi ja väliin muuttui kuiskaukseksi. Hän ei
huomannut minua. Silmänsä olivat kiinnitetyt ristiinnaulitun kuvaan,
jonka edessä hän polvistui.
"Pyhä Jumalan äiti, rukoile sinä puolestani poikaasi, joka itse kärsi
niin suuria tuskia. Oi, Armollinen neitsyt, muista, ettei kukaan ole
milloinkaan kääntynyt puoleesi saamatta apua. Oi Maria, Pyhä Jumalan
Äiti, rukoile häntä, että hän lähettää enkelinsä suojelemaan sitä,
jonka nimi on kätkettynä sydämeeni. Oi Maria, sinä siunattu naisten
seassa, sinä ymmärrät valitukseni... rukoile puolestani, auta minua
esirukouksillasi, jotka voivat vaikuttaa taivaalliseen rakkauteen..."
Hiivin pois. Mieleni on hyvin levoton. Tämä uskossa horjumattoman,
mutta kohtalon painosta vapisevan sydämen harras rukous vaikuttaa
minuun omituisesti ja panee minut aavistamaan kohtaloa, jonka synkkä
varjo jo...
10.
"TODELLAKIN, JOTAKIN MITÄTÖNTÄ."
Tässä ovat Erikin muistiinpanot keskeytyneet. Varjosta on tullut
todellisuus. Aamun tullessa ja uuden päivän paistaessa Kukunor'in
kannella ei Erikiä, eikä Wen Siang'ia voida mistään löytää. Arvoitus on
toki helposti ratkaistavissa, sillä selitys on muutamassa asiakirjassa,
kirjeessä s.o. virheettömällä englannin kielellä kirjoitetussa
punaisessa paperiliuskareessa, joka on kiinnitetty neulalla Duroc'in
hytin työpöytään.
Se kuuluu näin:
Korkea ja jalosukuinen herra Viktor Duroc, Kukunor'in päällikkö.
Anteeksi antamisenne toivossa ja luottaen siihen, että olen liian
tyhmä, pieni ja vähäpätöinen tuottamaan teille ikävyyksiä, uskallan
ilmoittaa, että olosuhteet, joita en voi hallita, pakottavat minut
luopumaan onnesta kauemmin palvella teidän jalosukuisuuttanne,
jonka henkilöllisyys on loistava ja säteilevä kuin jalokivi.
Lukiessanne tätä on Erik Holm kanssani matkalla pohjoismaakuntiin.
Kun tulevaisuudessa näen uusien kansojen ja jokien liukuvan
silmieni ohitse ja ikävissäni katselen kiitäviä pilviä, niin
ovat silloin ajatukseni, muistin lempeiden tuulien kannattamina,
kääntyvät teidän mallikelpoisuuteenne niinkuin Auringonruusu
kääntyy päivän loistavaan tähteen. Ja silloin muistan mitä
suurimmalla kiitollisuudella, että — vaikka te jo aikoja
sitten olitte saaneetkin selville sisimmät ajatukseni, samoin
kuin kuningaskotkakin liitäessään kuilujen yllä katsoo saaliinsa
valmiiksi, kumminkin soitte minulle suojaa palatsissanne, jonka
komeus kiiltää kuin taivaan kuninkaallinen peili, ja tuhlasitte
minulle suosiotanne. Ympäröitköön ilon sopusointuinen valo
alituisesti päivänne, ja vanhuutenne viheriöitköön kuin sadan
vuoden ikäinen vuoristomänty. Epätoivossa arvottomuudestani,
tyhmänä kuin valkoinen kyyhkynen ja pienenä kuin maan muurahainen,
uskallan panna kömpelön ja tyhmän kirjoitukseni viereen pienen
vähäpätöisen mitättömyyden, ja ainoastaan tieto määrättömästä
hyvyydestänne antaa minulle rohkeuden ojentaa sen teille syvän
kunnioitukseni ja suuren, tällä hetkellä tuntemani kiitollisuuden
osoitukseksi.
Teidän nöyrin ja vähäpätöisin palvelijanne.
Wen Siang.
Kun Duroc oli saanut luetuksi tämän omituisen kirjeen, lähettää hän
hakemaan Aristide Legrand'ia.
Aristide lukee asiakirjan ja tarkastaa sitä päivää vasten.
"Aivan niin kuin luulinkin. Tämä on sellaista paperia, jolle
San-ho-huilla on tapana kirjoittaa julistuksiaan, joilla tämä
merkitsevä yhdistys uhkaa tahi palkitsee. No niin. Hänenkö kanssaan
on ystävämme Erik Holm paennut?"
"Niin, siltä näyttää. Laivasta ei heitä kumminkaan ole löydetty.
Ja tuo Erik hullu on lähtenyt noin vain päätäpahkaa. Melkein kaikki
matkatavaransakin on hän jättänyt tänne. Tuo on lievästi sanottuna
vähän tahditonta ja — vähän kiittämätöntä!"
"No, mutta tahdittomaksi ei mielestäni hyvästiä oikeastaan voi sanoa —
muoto on ainakin parasta kiinalaista mallia. Ja mitä kiittämättömyyteen
tulee, niin nuorella ystävällämme on tuskin ollut muuta neuvoa kuin
heti lähteä tahi luopua Wen Siang'ista. Erik on valinnut ensimmäisen,
mutta on tuskin aavistanut, mihin vaaroihin hän silloin antautui.
Erehdyn suuresti, jos ei Kiinan hallitus ole luvannut satatuhatta
taelsia tahi niille paikoille hänen päästään."
"Erikinkö?"
"Ei, Wen Siangf'in tietysti!"
"Mutta kuka on sitten tämä kummallinen kiinalainen?"
"En tiedä... mutta minulla on aavistukseni. Katsokaamme, voiko käärön
sisältö niitä vahvistaa."
Duroc tarttuu kääröön, katkaisee langat ja au'ottuaan monet
silkkipaperikerrokset... perääntyy hän kuin ukkosen iskemänä.
Kädessään pitää hän kauniisti hiottua, mitä kirkkainta timanttia, joka
näin veljesten kesken on vähintään 10,000 punnan arvoinen.
"Kas vain!" sanoo Aristide. "Ei niin kiittämätön kumminkaan! Todellakin
jotakin pientä mitätöntä! Tuon vanhoilla omistajilla, saat uskoa, on
varoja. Rahoja ei ystävältämme Erikiltä tule puuttumaan."