"Niin, siltä näyttää."
Mutta Wen Siang ei halua sanoa enempää. Hän panee Likiang'in taas
käyntiin. Ja jälleen kyntää sen keula Yangtsekiang'in keltaista vettä.
On yö, kun Likiang pujottelee varovasti satamassa vilisevien djonkkien
ja virtaveneiden lomitse. Erikin ja professorin voimatta tehdä selkoa,
milloin ja niissä, on äkkiä pari "Taivaanvaltakunnan" poikaa ilmestynyt
Likiang'iin. Ne ovat hiljaisia ja tyyniä, totellen Wen Siangln
pienintäkin viittausta, ja näyttävät tuntevan kaikki sataman sopukat ja
sokkelot.
Kaikki ovat vaiti, pimeys ympäröitsee heidät, mutta hämärästi erottaa
Erik rivin loistavia silmiä, jotka ovat kauempana satamassa olevan
höyrylaivan, Kukunor'in, valaistuja ikkunoita.
Tuolla siis! Erik pui nyrkkiä. Hän ei näe eikä kuule muuta kuin sen,
että tuolla, tuolla noitten valojen takana, joita joskus joku
ohikulkeva orja himmentää, on ehkä Arnaluk...
Joku tarttuu kiinteästi hänen ranteeseensa, lämmin hengähdys hipaisee
hänen poskeansa ja ääni kuiskaa:
"Pian, pian!"
"Mitä... kuka... mitä nyt?"
"Pian, kaikkien paholaisten nimessä! Tätä tietä!"
Nyt tuntee Erik Wen Siang'in äänen. Sitten näkee hän tuhansia tähtiä,
sillä hän on lyönyt otsansa muutamaan parruun ja makaa selällään
muutaman kiinalaisen virtaveneen pohjalla. — Mutta Likiang liukuu pois
pimeässä noitten kahden kiinalaisen ohjaamana.
"Olemme turvassa", kuiskaa Wen Siang hengästyneenä, "mutta se olikin
viime tingassa. Katsokaahan!"
Ja aivan oikein. Jos he olivat tahtoneet karttaa kiinalaista
satamapoliisia, niin ei heillä todellakaan ollut ollut hetkeäkään
hukattavana, sillä samassa valaisee sähkövalonheittäjä tummaa veden
pintaa. Se kohtaa vain kiinalaisen virtaveneen satojen samallaisten
joukossa... ja siirtyy välinpitämättömänä syrjään — sellaista se ei
hae. Kas, nyt sai sädekimppu vauhtia, mutta Likiang on jo kaukana
mustalla ulapalla. — —
Likiang, tuo hyvin rikoksellinen, selvästi odotettu moottorivene,
oli varakuninkaan sinä iltana antaman määräyksen mukaan kaikella
muotoa pidätettävä, ja jos se koettaisi päästä pakoon, oli se
tykinlaukauksella estettävä. Ja näyttää todellakin kuin aikoisi tuo
pieni vene päästä karkuun varakuningas Ho-chavkuin'ilta. No saakoonpa
se siis pommin muitta mutkitta! Tykkimies tähtää kanuunallaan, jonka
kirkas piippu suuntautuu juuri siihen paikkaan, jossa tuo kirkas valo
sattuu partaan messinkiheloihin. Laukaise! Lyhyt, terävä paukaus,
välähdys pimeässä, läiskäys kaukana selällä — suuri aalto, jonka virta
tasoittaa, Likiang'in palaset ovat Yangtsekiang'in pohjalla.
Kaikki on tapahtunut muutamassa hetkessä. "Mutta siinähän oli ihmisiä
veneessä", sanoo Erik, "ja ne..."
"Ne", vastaa Wen Siang, "älä heitä surkuttele — esi-isänsä ovat heitä
vastassa, ja perhetemppelissä saavat tulevat sukupolvet lukea heidän
nimensä niitten joukossa, jotka ovat kunnostautuneet. Ne olivat kuleja
ja ehkäpä he syntyvät jälleen mandariineina. — Mutta emmepä me vielä
ole varjojen maassa. Likiang on vajonnut muukalaisineen, luulee
varakuningas. Ja luullakseni annamme hänen ollakin siinä uskossa, vai
mitä. Ja että se tulisi helpommaksi, niin sallikaa korkeat jalosukuiset
isäntäni, että tuota teitä ympäröivää, silmiähivelevää loistoa vähän
muutetaan — sallikaa minun pukea teidät kiinalaisiksi."
"Kiinalaisiksiko?"
"Niin, — kätevä parturi... irtoletti... vähän saksanpähkinän mehua
ihoon... silkkipaita, — siinä kaikki!"
"Parturiko?" sanoo Almkvist, "ajetaanko sitten tukkamme?"
"Kyllä, se on välttämätöntä."
"Se ei voi käydä päinsä... Ainakaan minuun nähden."
Ja professori kohottaa punaista peruukkiaan ja näyttää kaljua päätään.
Hän hymyilee, mutta väkinäisesti. Hän tuntee sydämessään jotakin
epämääräistä, hiipivää pelkoa. On kuin joku vaara olisi lähestynyt
tämän suunnattoman maan sisimmästä, hiipinyt ja ympäröinyt heidät
miljoonain vihan uhkaavana muminana Kiinassa.
5.