Wen Siang on jälleen heidän palvelijakoiranaan ja Almkvist alkaa jo
unhottaa asian joskus olleen muullakin tavalla. Hän on jo mukaantunut
oloonsa "Taivaanvaltakunnassa", eikä halua enää sen alusmaahan. Wen
Siang- on sitäpaitsi hyvän palvelijan perikuva. Hän tietää kaikki ja
näyttää osaavan loihtia. Viisi päivää sen jälkeen kuin hän oli jättänyt
korkeat isäntänsä Yangtsekiang'in rannalle, palasi hän takaisin...
sukelsi esiin parin puun välistä, kumarsi syvimmällä; alammaisuudella
ja selitti, että nyt olisi aika jatkaa: matkaa, johon on kaikki
valmiina. Likiang'illa ei ole sen suurempaa toivomusta kuin kulettaa
tähtien vertaisia j.n.e.... Likiang näyttäytyy olevan hyvin varustettu
ja kuukausiksi muonitettu moottorivene.
"Kuinka", sanoo professori ja katsoo silmälasiensa yli, "kuinka voi
Kiinassa olla moottoriveneitä?"
"Kyllä, sillä 'Taivaanvaltakunnassakin' voidaan rahalla saada aikaan
ihmeitä."
"Rahalla! Mutta enhän ole antanut sinulle senttiäkään!"
"Ah, jalosukuinen herra, tähtien vertaisilla on hyvä luotto tässä
maassa — mutta eikö sopisi, hyvä herra, ettette kyselisi enää?"
Mutta tämä on totisesti liiaksi pyydetty professorilta. Hän tekee
viittauksia ja kysymyksiä ja Wen Siang oli liian kohtelias ollakseen
vastaamatta.
"Syvästi suruissaan täytyy teidän palvelijanne luopua tästä
keskustelusta. Vaillinaiset ja tyhmät vastaukseni voisivat vain osaksi
tyydyttää teidän armonne taitavaa ja läpitunkevaa ymmärrystä."
Ja siihen se jääpi. Professori ei saa tietää enempää ja saapi heittää
sen pois mielestään.
Erik hymyilee. Hän ei kysele. Enimmäkseen istuu hän ja katselee
ihmeellistä kuvasarjaa, joka näyttäytyy heille joen kummallakin
puolella. Likiang kulkee nopeasti. Virta on vuolas ja moottori on
sentähden melkein tarpeeton. Viikkokausia, ovat he säksyttäneet,
milloin paljaitten, milloin metsää kasvavien, jyrkkien ja
rapautuneitten vuorenseinämien välitse. Ainoastaan siellä
täällä jyrkänteillä huomaa pienen kylän, johon muutamia satoja
"Taivaanvaltakunnan" poikia ja tyttäriä on ryhmittynyt asumaan. Mutta
vähitellen alkavat asuttujen paikkojen välissä olevat erämaat harveta
ja eräänä kauniina päivänä heräävät he keskellä kuhisevaa jokielämää
djonkkineen, jokitaloineen ja veneineen. Vuoria on seurannut laaja ja
hedelmällinen laakso. He ovat nyt todellakin Kiinan puutarhassa:
Szechuan'issa.
"Ah Almkvist, katsokaa, no mutta katsokaahan", huudahtaa Erik ja
tarttuu professoria takinhiaan, "kiinalaista kaupunkia, pääkaupunkia!"
Ja todellakin häämöttää edestäpäin, hälvenevän sumun seasta,
aamuauringon valaisemia tiilikattoja tasangolla ja vuorien rinteillä.
Siellä täällä näkyy jonkun panttilainaajan torni ja silmä seuraa
kaupungin muurien vanhoja käänteitä. Se on ensimmäinen heidän likeltä
näkemänsä kaupunki. Almkvist pyrkii maihin, mutta Wen Siang sanoo:
"Tämä ei ole mikään valtainvälinen satama ja fan-jens'it ovat
uteliaisuuden esineitä. Iloitkaamme joka peninkulmasta, jonka saamme
estämättä kulkea. Hakemillamme on kumminkin tarpeeksi etumatkaa."
Ja Likiang pujottelee jokiveneitten, lauttojen ja djonkkien lomitse.
Lasten huutojen, kaikenlaisen kirkunan ja komentosanojen melu on
välistä niin korviavihlova, että heidän itsensäkin täytyy huutaa
kuullakseen toisiaan. Vasta illalla ovat he sivuuttaneet tämän
taivaallisen kaupungin.
Seuraavana aamuna on joki taasen autiona vuorten rinteitten välissä.
Koskissa on väylä matala, karinen; ja kallioinen. Höyrylaivan olisi
tässä melkein mahdotonta päästä vastavirtaan. Keltaiset kulit saavat
olla täällä djonkkien kuljetusvoimana. Näitä partaisiin asti raskaasti
kuormitettuja, jännitettyjen lihaksien ja kovien nyrkkien kuljettamia
aluksia sivuuttavat he joka hetki. Ja että kaikki kävisi nopeammin,
putoilevat bamburuoskan lyönnit näitten ihmisvetohärkien alastomille
hartioille. On kauhean vaikea kulettaa näitä aluksia vastavirtaan ja
pitää nuoria ja köysiä erossa virran kuohuista esiin pistävistä
kallioista. Joka hetki saa joukko noita keltaisia orjia syöksyä veteen
irroittamaan jotakin kiinni tarttunutta köyttä.
"Ahaa", sanoo Almkvist, "tämä on siis sitä tuhatvuotista sivistystä...
juuri sellaiseksi sen arvasinkin. Kas vain, juuri niin!"
Ja todellakin se on hirvittävää katsella. Puoli tusinaa kulia kiskoo
hikipäissään muudatta köyttä, jolle he eivät voi mitään. He ponnistavat
jaloillaan kivistä ja jännittävät lihaksensa äärimmäisyyteen asti.
Mutta päälliköstä ei se ole tarpeeksi. Hän tunnustelee köyttä, miten se
on kiinteällä... ja sateena läiskähtelevät piiskanlyönnit alastomille
hartioille. Nuo keltaiset raukat näkyvät mukaantuvan kaikkeen. Varmaan
heille maksetaan hyvää palkkaa.
"Enpä juuri tiedä", sanoo Wen Siang, "kuukaudessa ansaitsevat he
kymmenen kruunua. Ja sillä saavat he tulla toimeen perheineen ja
taloineen. Ja mikä on kummallista, he tulevatkin!"
"Mutta sehän on julmaa!"
Wen Siang kohauttaa vain olkapäitään.
Rannat muuttavat taasen muotoaan. Vuoret vaihtuvat metsäisiksi
harjuiksi, joita katkaisevat peninkulmaiset tasangot. Niillä kasvaa
maissia, riissiä, vehnää, tupakkaa ja opiumia ylellisessä runsaudessa
ihmisten kuhinan keskellä. Kaikkialla on elämää ja melua kirkkaan
siniseltä taivaalta paistavan hehkuvan auringon alla. — Mutta
miljoonat liukuvat heidän ohitsensa kuin elävät kuvat, jotka eivät ole
oikein todellisia. He katselevat kaikkia, aivan kuin katsellaan
näytelmää aitiosta.
"Odottakaahan", sanoo Wen Siang, "korkeat herrani saavat pian likempää
katsella muurahaiskekoa. Mutta ei ole kiirettä. Kiina on laaja ja
Yangtsekiang on tuhannen peninkulman pituinen."
"Tuhannen peninkulman!"
Likiang kiitää taasen pilvenkorkuisten vuortenhuippujen välissä; yö
lähestyy ja kuu nousee vuoren takaa, jonka se on nähnyt siinä
satojatuhansia vuosia. He laskevat rantaan täksi yöksi ja Likiang
kiinnitetään.
Illalliseksi syövät he kalarikkaasta joesta pyytämäänsä lohta, riisiä,
jota Wen Siang syöpi kahdella tikulla, banaaneja, viinirypäleitä ja
teetä. Wen Siang valmistaa sen maan tavalla: vähän teelehtiä kupin
pohjalle, kiehuvaa vettä päälle ja niin on tee olmista.
"Ching ksien sheng wan sha", sanoo Wen Siang, "tahdotteko kupillisen
teetä?" ja hän vaatii, että se on juotava tulikuumana heti.
"Jumalain juomaa", sanoo professori.
"Kyllä ja siitä sanookin eräs meikäläinen oppinut: 'Tee on parempaa
kuin viini, sillä se ei ole päihdyttävää. Ei se myöskään viekoittele
meitä ihmisiä tekemään tyhmyyksiä, joita sitten pitäisi selvänä katua!
Tee on vettäkin parempaa, koska se ei kuleta mukanaan tauteja niin kuin
useinkin vesi, joka mädätessään saastuttaa kaivot.'"
Ilta on ihmeen ihana. Joki virtaa tyynenä ja hiljaisuutta häiritsevät
vain silloin tällöin laulut ja käheät huudot djonkeista, jotka,
liukuvat heidän ohitsensa tummalla veden pinnalla.
Almkvist on sytyttänyt piippunsa. Ilta on liian kaunis nukuttavaksi. He
keskustelevat etsittävistään. Wen Siang on varma siitä, että he
kohtaavat Kukunor'in jossakin alempana, ehkä yhdessä noista
Yangtsekiang'in monista valtainvälisistä satamista. Erik tarttuu tähän
toivoon, joka, vaikka se onkin heikko, on kuitenkin toivo.
Sitten kertoo Wen Siang Kiinasta. Hän istuu kuunvalossa, joka vaalentaa
hänen kasvonsa, niin että silmänsä näyttävät tummemmilta.
"Kiina on niin suuri, ettette ajatuksissanne voi ollenkaan
kuvitellakaan sen laajuutta. Kuinka voidaan ajatella sellaista
väenpaljoutta, jolla on samanlainen ajatustapa, samallaiset ihanteet,
yhteinen tuhansien vuosien vanha sivistys ja isänmaa? Puhutte Euroopan
suurvalloista. Niin tietysti! Kukin niistä on tuskin jonkun maakuntamme
kokoinen. Jos Eurooppa joskus tyhjentyisi asukkaistaan, ja me nyt
Kiinassa asuvat kiinalaiset siirtyisimme sinne, niin täyttäisimme sen
Nordkap'ista aina Gibraltar'iin, Moskovasta aina Tukholmaan asti.
Matkustakaammepa sellaisessa valtakunnassa. Lähdemme Nordkap'ista.
Matkustamme Skandinavian halki ja kaikkialla tapaamme — emme
ruotsalaisia, norjalaisia emmekä tanskalaisia, — vaan keltaisia.
Jokainen ihminen Tukholmassa, Kristianiassa ja Köpenhaminassa on
kiinalainen, jatkamme etelään: suuressa Saksan valtakunnassa ja
kaikkialla tapaamme kiinalaisia. Berlin'issä ei ole muita kuin
kiinalaisia ja jokainen suurkaupunki toisensa jälkeen on täynnä
kiinalaisia. Matkustamme Böhm'issä, sitten pitkin Tonavaa, saavumme
Wien'iin, Budapest'iin, käymme Balkanin valtioissa, Turkissa, Kreikassa
ja kaikkialla näemme — ainoastaan kiinalaisia. Italiassa, pyhässä
Roman kaupungissakin, aina vain kiinalaisia. Menemme Alppien yli ja
jokaisessa vuoristomajassakin kiinalaisia; Ranskaan, Pyreitten
vuoristosta Kanaliin, Pariisin miljoonakaupungissa, kaikkialla kuhisee
kiinalaisia. Englannissa, Lontoosta Dublin'iin, Dublin'ista
Edinourg'lin, on jokainen kohtaamasi ihminen kiinalainen! Sitten vielä
Hollannissa, Belgiassa ja koko Pyreneitten niemimaassa et näe muita
kuin kiinalaisia. Kun sitten olemme matkustelleet ristiin rastiin
kaikki nuo kuusi suurvaltaa ja kaikki pienemmätkin, emmekä ole
tavanneet muita kuin kiinalaisia, niin on meillä vielä jälellä Venäjä,
Njemen'istä Ural'iin — koko tuo summattoman suuri Venäjä. Kuljemme
tuossa suuressa valtakunnassa ja näemme vain joka kylässä kiinalaisia.
Ja sitten kun koko maailmanosa, joka valkoisille edustaa 'maailmaa', on
täynnä kiinalaisia, niin jääpi kumminkin vielä sen verran jälelle, että
ne pystyvät asuttamaan Yhdysvallat. — Niin suuri on Kiina ja niin
lukuisat sen asukkaat."
Wen Siang'in ääni kaikuu heleänä ja kuutamossa näkevät he hänen
kasvojensa hiukan punoittavan.
"Tämä jättiläisvaltakunta nukkuu ehkä, mutta kuolla ei se voi! Se herää
hitaasti uroon lailla, jolla ei ole kiirettä. Älkää luulko, ettei
Kiinassa toimita. Kyllä, sillä kansa, joka lamautuu, kuolee. Mutta
Kiina elää. Se edistyy. Ettekö juuri te, länsimaitten lapset omista
tuota kaunista sananlaskua, jota ehkä ette itse ymmärräkään: 'Uskova ei
pidä kiirettä!' Ei, Kiinalla ei ole mihinkään kiirettä, sillä on
pitkälti vielä maailman loppuun ja Kiinalla on tarpeeksi aikaa
saavuttaakseen sille kuuluvan maailmanvallan!
"Halveksimme teitä, länsimaalaiset, jotka kunnioitatte raakaa voimaa.
Puhutte tuovanne meille länsimaista sivistystä, joka esiintyy täällä
murhina, rikoksina, kiristyksinä ja kaikenlaisena väkivaltana."
"Wen Siang", yrittää Erik, "unhoitathan lähetyssaarnaajamme, jotka
ovat tuoneet teille Kristuksen. Olethan itsekin sanonut uskovasi
Kristukseen!"
"Min, Kristukseen!" Wen Sian g lausuu tuon nimen syvällä vakaumuksella.
"Tuohon laupiaaseen nazarealaiseen." Mutta sitten säkenöivät hänen
silmänsä jälleen. "Luuletteko meidän voivan sitä milloinkaan unhoittaa,
että se, jota nimität kristinopiksi, pakoitetaan mieliimme asevoimalla?
Jos tuntisit fan-jens'iein, muukalaisten, menettelyt Kiinassa, niin
sinua inhottaisi! Kultaa Eurooppa palvelee eikä Kristusta. Oletko
unhoittanut, että Eurooppa kahdella verisellä sodalla pakoitti meille
opiumipaheen? Lähetyssaarnaajat, saavat — nämä ihmiset, jotka kanuunain
paukkuessa julistavat meille rauhan evankeliumia! Nämä hullut, jotka
riidellen keskenään rakentavat asuntojansa isäimme haudoille ja jotka
alituisesti kutsuvat tänne vierasta asevoimaa kukistamaan niitä, joita
he itse ovat yllyttäneet kapinaan! Sellaista on tuo kristinusko, jota
olette meille opettaneet. — Sanot minun uskovan Kristukseen. Niin
uskonkin ja ehkä onkin hän kerran voittava tämän kansan, jonka
suurimpana ikävänä on: 'Rauha maassa'. Ihmiskunnan kehto oli itämailla
ja täällä on se jälleen syntyvä... ei Euroopassa; tuossa kristillisessä
Euroopassa... Tahdotko pilkata Jumalasi nimeä, koska lausut sen tässä
yhteydessä? Tiedätkö, mitä Eurooppa antaa näille n.s. 'pakanamaille'?
Tiedätkö, mitä Saksan kristityt joka vuosi lähettävät mustille
alamaisilleen Afrikassa, paitsi uusia testamentteja? — niin,
ainoastaan 50 miljoonaa litraa paloviinaa! Ja meitä kohtaan eivät
huolenpitonne kyllä lopu opiumisotaan! Onhan vielä paljon jälellä,
johon eurooppalainen sivistys voi meidät pakottaa! Kuinka monella
kanuunalla esim. aiotte pakottaa Kiinan juomaan whiskyä ja paloviinaa?"
Erikiä värisyttää. Nuoren kiinalaisen ääni värähtelee kiihkeästä
tuskasta, surusta ja vihasta. Se vetoaa Erikin oikeudentuntoon ja hänen
nuori, lämmin sydämensä myöntää syytökset oikeiksi. Silmänsä kiiltävät
kyyneleistä.
"Kuule Wen Siang", sanoo hän ja ojentaa kätensä ystävälleen, "en ole
osallinen tuossa... ajattelen kuten sinäkin... ja jos voisin, niin
mielelläni auttaisin kansaasi oikeuksiinsa. Mutta mikä olen minä ja
mitä voin saada aikaan? Ja vaikka sinun kansasi onkin noin kihisevän
suuri, niin onhan se kuin turvaton lapsi Euroopan pajunettien edessä.
Kansalaistesi täytyy oppia käyttämään raakalaisten miekkaa!"
Wen Siang katsahtaa ylös... ja katsoo kauan Erikiä silmiin. Hänen
innostuksensa on kadonnut ja katseensa on lempeä ja hymyilevä kuin meri
myrskyn jälkeen.
"Älä pelkää", sanoo hän harvakseen ja kumoamattomalla vakaumuksella,
"älä pelkää, vielä on aikaa maailman loppuun. Emme kiirehdi. Kun kerran
olemme valmiit sotaan, niin kostamme yhdellä lyönnillä kaikki entiset
vääryydet!"
4.