"Katsokaahan, näettekö?" sanoo Wen Siang ja viittaa alaspäin, jossa
matalassa uomassaan villi ja kuohuva, leveä virta kiemurtelee, "tuo
virta on tie elämään, pelastukseen ja ihmisten luo."
Siinä he seisovat: Almkvist, Erik ja heidän kiinalainen palvelijansa.
Takanaan harmaat pilviäpiirtävät vuoret, edessään joki. He ovat siis
päässeet perille.
"Todellakin", sanoo Almkvist heittäytyessään muutaman tuhatvuotisen
tammen juurella kasvaville pehmeille sammalille, "todellakin... me
olemme perillä."
Ja onpa hänellä syytäkin olla iloinen, tuolla rakkaalla professorilla,
sillä heidän kärsimänsä vaivat ovat olleet yli-inhimillisiä. Huolimatta
purevista pakkasista ja läpitunkeutuvista myrskyistä matkustivat he
vain lumihuippujen yli. Ja perille he pääsivätkin, vaikkakin aivan
viime tingassa. Hevosiakin on enää vain kaksi ja nekin niin heikkoja,
etteivät jaksa kantaa kuin osan tavaroista. Loput ovat jossakin
tuolla ylhäisessä lumimaassa, missä ei muu elä kuin tuo jääkylmä,
pureva tuuli.
Wen Siang oli tehnyt tulen ja ensimmäisenä saaliina saatu jänis paistuu
vartaassa. Tuli räiskyy ja sininen savu katoaa humisevien puitten
väliin. Vanha tammi narahtaa silloin tällöin.
"Kuinka ihanaa soittoa", sanoo Erik maatessaan selällään
sammalpeitteellä ja tuijottaessaan siinä taivaalle tammen lehvien ja
oksien lomitse, "tuntuu ihan kuin olisin kotona!"
Wen Siang seisoo, ja levittäessään kätensä vaahtoavaan virtaan päin
sanoo hän hymyillen:
"Niin kotona, kotona!" Sitten menee hän rannalle ja katselee
tarkkaavaisesti joka haaralle. Hän koskettelee kiviä, haistaa kahilaa
ja antaa keltaisen hiekan valua sormiensa lomitse. Hän kulkee pitkän
matkaa virran rantaa, huudahtaen silloin tällöin kovasti ja
moninkertainen kaiku vastaa harmaista kallionseinistä. Oli kuin
tahtoisi hän päihtyä tämän villin ja rikkonaisen maan näystä. Ilma,
jota hän vetää keuhkoihinsa syvin siemauksin, on hänelle suloista. Hän
näyttää unhoittavan korkean herransa tuolla vuoren rinteellä.
Kokonaisen tunnin kuluttua palaa hän takaisin, mutta ei olekaan enää
mikään "palvelijakoira." Almkvist'kin huomaa sen ja tuijottaa häneen suu
auki.
"Jumalalle kiitos", sanoo professori heti jälkeenpäin, "että olemme
päässeet näin pitkälle. Nyt kai ei voine enää olla pitkälti Llassa'an?"
"Eikö mitä", vastaa kiinalainen hymyillen. "Sata peninkulmaa huippuja
ja rotkoja... eihän sellaisesta kannata puhua!"
"Sata peninkulmaa... se ei voi olla mahdollista, onhan kuukausia jo
kulunut Tibet'iin tukeutumisestamme ja mekö olisimme vielä sadan
peninkulman päässä tuosta pyhästä kaupungista! Sehän on hullutusta!"
"Oppinut herrani, valitan sanoessani teille, että erehdytte. Emme ole
Llassan läheisyydessäkään, vaan toista sataa peninkulmaa sieltä. Emme
ole Tibet'issäkään!"
"Emmekö ole Tibet'issä...? Mutta sanoithan aina, että kuljimme tuota
pyhää kaupunkia kohti ja lupauksesi johdostahan, että veisit meidät
Llassa'an, me, hitto vieköön, retkeilimme näitten suunnattomien vuorien
yli!"...
Wen Siang kumartuu sen verran, ettei voida nähdä hänen silmiään eikä
piirrettä hänen suunsa ympärillä. "Olen siksi paljon kunnioituksen
läpitunkema valkoiselle opille, etten voisi otaksuakaan jonkun
keltaisen palvelijakoiran voivan sitä eksyttää. Jos nyt korkeasti
oppinut herra on saapunut Kiinaan, niin on kai hän varmasti itse sinne
pyrkinyt. Eikö korkea herrani ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että
koko ajan matkustimme itään?"
Professori hyppäsi pystyyn. "Kiinassa!" huutaa hän. "Voi minua hullua,
minua kurjaa miestä! Kiinassa!" ja suunniltaan vihasta hyökkäsi
Almkvist Wen Siang'in kimppuun ja tarttui häntä kurkkuun.
"Roisto", kähisee hän, "roisto, petkuttaja!"
Erik kiiruhtaa apuun, mutta ennenkuin hän ennättää ottaa askeltakaan,
kierii professori jo nurmikolla. Yksi ainoa Wen Siang'in salamannopea
ote oli ollut tarpeeksi tähän. Erik odottaa, että kiinalainen kostaisi
kärsimänsä loukkauksen, ja on valmiina heittäytymään väliin, mutta
kiinalainen säilyttää täydellisesti kylmäverisyytensä. Ei piirrekään
ilmaise kummastusta tahi kiihkoa ja hän jatkaa puhettaan niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut... Almkvistin täytyy vihdoin pyörryksissä ja
hämillään kömpiä ylös ruohikolta.
"Niin Kiinassa, tuossa taivaallisessa, kukkaisessa, neljän meren
välisessä Keskus-valtakunnassa", — ja tässä leimahtavat Wen Siang'in
silmät — "joka kerran on hallitseva maailmaa. Mutta sinä länsimaitten
oppinut, jos et tahdo seurata, niin voithan vapaasti palata takaisin
näitten vuorien yli, mutta jos tahdot löytää intialaisen Rokka'n, niin
tule mukaani tälle virralle. Sillä hän, jota haemme, on näitten vuorien
tällä puolella."
"Mitä, täälläkö Kiinassa... onko Arna...?"
Wen Siang katsoo äkkiä ympärilleen, vuorenrinteille ja
pilvenhattaroiden ympäröimille korkeille huipuille, katsoo havupuita,
sammalmättäitä ja maalauksellisia epäjärjestyksessä olevia
kallionlohkareita.
"Hiljaa, vuorilla on silmät ja kivillä korvat. — Niin, Kiinassa!
Kuulkaa: Kukunor läksi Bombay'sta kahdeksan päivää aikaisemmin kuin
Franz Joseph saapui sinne, eikö totta?"
"Kyllä, mutta Rokka, se roisto, nousi maihin ja jatkoi matkaansa
koilliseen, kohti vuoria. Ja itsehän luulit hänen aikovan Dalai Lama'n
luokse Llassa'an. Sentähdenhän juuri tahdoinkin päästä tuohon pyhään
kaupunkiin."
"Senköhän vuoksi vain...? Mutta olkoonpa nyt miten tahansa, te
tahdoitte mielellänne sinne. Tuosta kaupungista kulkee omituisia huhuja
ja mielellään olisi kai länsimaitten oppinut ollut ensimmäinen
valkoinen mies, joka olisi sinne päässyt. Kumminkin on totta, että
Rokka ei lähtenyt laivasta Bombay'ssa ja hän, jota etsimme, tuo kaunis
A-lu-li..."
"Arnaluk..."
"A-lu-li on se isäimme kielellä. Siis ei ruhtinas, eikä myöskään
A-lu-li lähteneet laivasta Bombay'ssa, vaan jatkoivat sillä matkaansa
itään... ja ovat nyt Kiinassa."
"Tiesitkö tuon Bombay'ssa?"
"Kyllä varmasti!"
"Ja kerrot siitä vasta nyt!"
"Niin."
"Se on kauheaa... liian nenäkästä ja hävytöntä!"
"Eikö mitä, ainoastaan viisasta. Jos olisin kertonut teille kaikki,
niin ette milloinkaan olisi valinneet tätä tietä, joka meidän juuri oli
valittava. — Mutta leiriytykäämme nyt. Sitten täytyy minun lähteä
luotanne päiväksi tai pariksi, mutta älkää olko huolissanne, menen
ainoastaan valmistamaan tietä ja sitten olen jälleen viisaan miehen
palvelijakoira."
"Sano kumminkin eräs asia Wen Siang... tämä, tämä maa on siis Kiina —
mutta sehän on kauhean suuri ja..."
"On kyllä, sillä varsinainen Kiina käsittää kahdeksantoista
maakuntaa, joista jokainen on pinta-alaltaan ja väkiluvultaan jonkun
länsi-eurooppalaisen suurvallan kokoinen."
"Olemme Kiinan läntisimmässä maakunnassa, Szechuan'issa,
'Taivaanvaltakunnan' alituisesti sykkivässä sydämessä, Szechuan'issa,
maailman rikkaimmassa maassa, joka on yhtä suuri kuin Ranska, mutta
asukasluvultaan kaksinkertainen ja kuitenkin vain kahdeksastoista osa
minun ja isäini valtakunnasta, tuosta suunnattomasta Kiinasta."
"Mutta joki?"
Wen Siang katsoo tuota leveätä ja levotonta virtaa.
"Jokiko... se on Kiinan ja maailman valtasuoni, tämä joki on
Yangtsekiang!"
"Yangtsekiangko?"
"Niin ja tältä virralta hakekaamme, virralta, jonka lähteet ovat
'Taivaanvaltakunnan' pohjoisimmassa osassa tuolla suunnattomassa
Kukunor'issa ja joka kuten elämän ja hedelmällisyyden virta halkaisee
Kiinan valtakunnan lännestä itään, kunnes se Shanghai'n luona yhtyy
valtamereen. Täältä hakekaamme! Mutta nyt täytyy minun kiiruhtaa
matkaan. Päivä kuluu, vuorten varjot pitenevät ja katsokaa, laskeutuva
aurinko suutelee jo ikuisia huippuja!"
3.