Erikin päiväkirjasta:
Olemme päättäneet tunkeutua Tibet'iin, tuohon salaperäiseen maahan.
Professori tahtoo Llassa'an ja Wen Siang sanoo, ettei mikään ole
hänelle sen helpompaa kuin viedä meidät sinne, jos vain voimamme
riittävät. "Voimamme", sanoo professori, "älkää puhuko voimista
minulle, jonka kestävyys on tullut oikein sananparreksi!"
Tämä on nyt professorin harhaluulo. Hänellä on niitä useampiakin, mutta
tämä on hänen mieliväitelmänsä. Mutta ei hän olekaan niin huono kuin
luulisi.
Olemme varustautuneet Wen Siang'in ohjeiden mukaan. Vaikka Almkvist
kieltääkin pitämästä tai kohtelemasta häntä muuna kuin maksettuna
palvelijana, kysyy hän kuitenkin lukemattomissa tilaisuuksissa hänen
neuvoaan, luullen tekevänsä sen paljastamatta itseään. Alan todellakin
uskoa, että tuo oppinut professori on melko tietämätön tästä maasta ja
sen tavoista. Mutta onhan meillä onneksi Wen Siang.
Kiinalainen ystäväni osoittaa professorille äärimmäistä kohteliaisuutta
ja puhuttelee häntä sellaisella kukkaiskielellä, joka oikein tuoksuu
nöyryyttä ja vaikuttaa Almkvistiin kuin huumaava hajuvesi.
Matkamme on ehkä toivoton. Edessämme on maa, täynnä vuoria ja erämaita,
oikea erämaitten maanosa. Kuinka me voimmekaan löytää haettavamme, me,
joilta puuttuu kaikki edellytykset tuollaiseen matkaan: kielen, maan,
kansan ja ilmaston tunteminen. Heittäydymme tuntemattomiin vaaroihin,
mukanamme ainoastaan yksi henkilö, johon kaikki perustuu,
koirapalvelija, jonka, mitätön ja kurja nimi on vain Wen Siang.
Arnaluk, pieni rakas Arnaluk... kirjoitan tätä kaikkea siksi, että
jonakin päivänä voisin kertoa sinulle, miten me tunkeusimme eteenpäin
peninkulma peninkulmalta, siksi kunnes vihdoin löysimme sinut. Ehkä
emme milloinkaan enää tapaa toisiamme tämän auringon alla, joka paistaa
niin hirveän kuumasti tänään.
Seuraavana aamuna tulomme jälkeen pieneen intialaiseen kylään, jonne
olimme saapuneet junalla ja höyrylaivalla, tuli Wen Siang puhuttelemaan
professoria:
"Jos teidän korkeudellenne sopii, ilmoitan alammaisesti, että
ponihevoset on nyt ostettu. Ehkä herra professori suvaitsee tulla niitä
katsomaan?"
"Ponihevoset... järjiltäsi mies... ponihevosia Tibet'issä... täällähän
matkustetaan kameeleilla, erämaanlaivoilla!"
Wen Siang kumartaa nöyrästi.
"Suokaa anteeksi, mutta juurihan korkean herrani omain, joskaan ei
kovasti, vaan kumminkin järkähtämättömästi annettujen määräysten
perusteellahan tein tämän kaupan... ja lisäksi olen vielä tilannut
aseita ja ampumavaroja puolen vuoden oleskelua varten autiossa
vuoriseudussa."
"Puoleksiko vuodeksi... autiossa vuoristossa?" Professori tuijottaa
kauhistuneena silmälasiensa yli. "Vuoritasanko, niinpä tietysti, mutta
autio ja sileä tasanko kaikissa tapauksissa."
"Sata peninkulmaa vuoristoa... Teidän korkeutennehan aikoo Llassa'an?"
"Niin tietysti, tietysti... vai niin, vuoria... ja ponihevosia!
Lähtekäämme niitä katsomaan... tietysti täytyy meillä olla ponihevosia
eikä kameeleja, jos tiemme kerran kulkee vuorien yli... sehän on päivän
selvää."
— — — Ja mitä vuoria ne ovat olleetkin! Alussa tapasimme siellä
täällä pieniä kyliä, mutta myöhemmin tulivat ne yhä harvinaisemmiksi.
Tapasimme joskus lammaspaimenia, jotka läksivät heti pakoon, nähdessään
matkustajia tällaisissa karuissa seuduissa. Vuoret, joiden ahtaat solat
olivat tienämme, tulivat yhä autiommiksi. Vuoristoilma oli puhdasta ja
raitista, mutta vähän liian ohutta. Matkustimmehan 2-4,000 metriä
korkeammalla merenpintaa.
Eteenpäin mentiin päivä päivältä. Lähdettiin aina ennen auringonnousua
ennättääksemme kulkea parikaan peninkulmaa, ennenkuin auringon
polttavat säteet pakoittivat meidät hakemaan suojaa ja lepoa jonkun
kallionkielekkeen, kuusien tai telttamme varjossa, joskus, kun myrsky
ja sade olivat raivonneet useita päiviä, muuttui tiemme aivan
pohjattomaksi velliksi. Mutta kumminkin tunkeusimme eteenpäin.
Niin, tunkeusimme eteenpäin, mutta se oli voimia koettelevaa hommaa.
Pari kertaa menetimme hevosiakin, jotka syöksyivät tietämme
reunustaviin pohjattomiin kuiluihin. Intiassa palkkaamistamme
palvelijoista oli meillä kuukauden kuluttua ainoastaan viisi jäljellä,
sillä muut olivat karanneet toinen toisensa jälkeen. Ja joka kerralla
ne varastivat niin paljon kuin vain jaksoivat kantaa. Jäljellä oli
meillä enää vain neljä, jotka myöskin karkasivat päivää ennen tapausta,
josta nyt aion kertoa. Jäimme siis aivan kolmenkesken: professori, minä
ja palvelijakoiramme. Meillä oli viisi hevosta, laatikollinen
työvälineitä, aseemme ja muonaa muutamaksi viikoksi.
Puhkesi myrsky ja haimme suojaa muutamassa joskus aikojen alussa
syntyneessä kallionhalkeamassa. Olimme siellä hevosinemme jokseenkin
hyvässä turvassa. Ympärillämme suhisi ja paukkui raivoisa myrsky
ukkonen jyrisi kauheasti tällaisessa kivierämaassa ja kallioitten
seinämät vastasivat tuhansilla äänillä! Salamoi ja satoi lunta
yht'aikaa, kiviä ja kallionlohkareita putoili sinne tänne ympärillemme.
Olimme vaiti, sillä äänemme ei olisi kumminkaan kuulunut tuossa luonnon
salamoivassa puheessa.
Nukahdimme keskelle elementtien raivoa. Olimme siksi väsyneitä, ettei
maailman loppukaan olisi voinut estää meitä antautumasta tuon suloisen
tunteen valtaan heittäytymällä kuolemanväsyneinä unen helmoihin. Ah,
sinä ihana uni!
Herätessämme oli jo aamu. Kaikkialla vallitsi haudanhiljaisuus. Menimme
ulos. Ja katso! Edessämme kohosi pilviä piirtävä vuorijono, joka pani
sydämemme vapisemaan. Silmänkantamiin pohjoisessa ja etelässä ulottui
tämä suunnaton kivimuuri keskeymättömänä jonona, pyörryttävän korkeina,
lumivalkeina, ja varhaisen aamuauringon rusottamina vuorenhuippuina.
Selvästi ja varmasti piirtyivät niitten särmikkäät hahmot sinitaivasta
vasten.
"Noittenko yli?" sanoi Almkvist ja nyökähytti silmälaseillaan itään,
"... ei milloinkaan! Ei ole ollenkaan luultavaa, että hakemamme
olisivat kulkeneet noitten suunnattomien vuorien yli. Olemmehan kyllä
jo parikin kertaa kiivenneet lumihuippuisia vuoria, mutta olihan se
vaiva vain lasten leikkiä tämän rinnalla, jos nyt nimittäin
yrittäisimme. Kääntykäämme takaisin. Eihän maksa vaivaa tyhjän tähden
antautua tuollaisiin yli-inhimillisiin ponnistuksiin."
Täytyi myöntää professorin olevan oikeassa. Nykyisillä varustuksillamme
olisi sulaa hulluutta uskaltautua noihin lumiseutuihin.
Professori kääntyi Wen Siang'iin, joka jo satuloitsi hevosiamme
matkaamme varten.
"Hylkään ajatuksen päästä Llassa'an — tällä kerralla!" Wen Siang
katsahti häneen.
"Kuinka? Laskettehan kai leikkiä, korkea herrani? Hylätä ajatus päästä
tuohon pyhään kaupunkiin — semminkin nyt kun olemme näin likellä! Se
on tuolla vuorien takana!"
Almkvist huokasi syvään.
"Llassa", jatkoi kiinalainen, "tuo pyhä kaupunki, johon ei kukaan
eurooppalainen ole vielä astunut jalallaankaan, Llassa, lukemattomine
luostareineen, jotka kätkevät vuosituhansien viisauden... Llassa", —
nyt kääntyi Wen Siang minuun — "jossa ehkä hänkin on kätkettynä, jota
haemme..."
Wen Siang aikoi sanoa ehkä enemmänkin, mutta vaikeni ja meni
satuloittujen ja kuormitettujen neljän hevosen luokse. Pysähtyen
siihen, katsoi hän kauan uneksivilla ja raskasmielisillä silmillään
kallioista maailmaa, joka kohotti harmaat muurinsa meidän ja tuolla
puolella olevan Llassa'n eli... välille.
"Korkeat herrani epäröivät", sanoi hän vihdoin, "ja teidän
palvelijakoiranne odottaa vain käskyänne!"
Vihdoin teki professori päätöksensä. Hän rupesi sovittelemaan ja sanoi:
"Sinun on päätettävä Erik... eteenkö vai taaksepäin?"
Samassa hetkessä kosketti käsi kättäni. Se oli Wen Siang'in. Katseemme
yhtyivät. Hänen rukoilevana.
"Mutta sehän on mahdotonta", kuiskasin, "aivan mahdotonta!"
Wen Siang käännähti silloin niin äkisti, että hänen niskapiiskansa
heilahti kirkkaassa, sinisessä ilmassa ja viisaat silmänsä salamoivat
halveksumisesta. Mutta ainoastaan hetken. Sitten katsoi hän jälleen
minuun ja nyt näin hänen katseessaan vain neroa ja tahdonvoimaa.
Kohottaen kätensä ja viitaten korkeisiin vuoriin sanoi hän:
"Ei milloinkaan saa antaa perään!"
"No!" huudahti Almkvist kärsimättömästi, "mitä tuumit, eteenkö- vai
taaksepäin?"
"Tietysti eteenpäin!"
Ja niin läksimme ratsastamaan valkoisia huippuja, tuota kuoleman ja
alituisen hiljaisuuden maata kohti.
2.