"Kyllä", vastaa Erik ja ojentaa paperin vapisevalla kädellä. "Siellä
oli sähkösanoma... sähkösanoma, joka tekee tyhjäksi kaikki
toivomuksemme mitä hävittömimmällä tavalla!"
Almkvist levittää asiakirjan luettavakseen. Mutta kirjaimet hyppivät
hänen silmissään.
"Hitto minut vieköön, jos saan siitä selvää!" sanoo hän. "Lue sinä
Erik!"
Ja Erik lukee äänellä, joka vapisee kiihoituksesta:
"Kukunor saapui tänne kahdeksan päivää sitten. Rokka tuli heti
maihin ja jatkoi pysähtymättä koilliseen laivaväki mukanaan.
Tiedustelen jatkuvaa matkasuuntaa."
Almkvist huomaa heti miten tärkeä tämä tieto on. Ensimmäisessä hetkessä
kumoaa se kaikki toiveet tuon tunnottoman intialaisen vangitsemisesta
ja hänen "synnynnäisten" grönlantilaisten vankiensa vapauttamisesta.
Neljäntoista päivän etumatka! Hän on, kirjaimellisesti sanottuna, ollut
jo kauan kaiken kunnian ja rehellisyyden saavuttamattomissa — saalis
piiloitettuna johonkin intialaiseen palatsiin, mistä eivät
englantilaisen majesteetin sotamiehetkään voisi heitä löytää, jos
voisikin taivuttaa heidät niitä hakemaan.
"Niin Erik, tämä on vakavaa... hyvin vakavaa. Jutta älä vain kadota
rohkeuttasi! Sillä, kun kaikki kääntyy ympäri... jos ei asiamiehemme
Bombay'ssa kadota jälkiä, niin ei ole peli vielä menetetty. Voimmehan
mekin tunkeutua... koilliseen!"
Silloin nostaa Franz Joseph ankkurinsa ja liukuu majesteetillisesti
Aden'in paljaasta, kallioitten ympäröimästä satamasta. Liikunto
synnyttää vähän vetoa ja tuntiessaan tämän viileyden alun, huokaavat
melkein sulaneet matkustajat helpotuksesta. Kaikki ovat iloissaan
päästessään tuosta varjottomasta kuumuudesta. Matka Arabian merellä on
alkanut.
Legrand lähestyy ja lyöpi professoria olkapäälle.
"Olette kuin puusta pudonnut ja niin syventynyt sisäisiin
tutkisteluihin, että unhoitatte seisovanne keskellä auringon paistetta.
Jos tahdotte välttää auringonpistoa, niin kiiruhtakaa varjoon! Mutta
saittehan sähkösanoman... huonoja uutisia, vai...?"
Erik vastaa. Hänen kasvoihinsa on äkkiä ilmestynyt jotakin kovaa ja
katkeraa.
"Jotakinko tapahtunut? — Äh, ei mitään muuta kuin onnettomuus."
"Onnettomuusko? — Se sana sisältää paljon, nuori mies. Mutta
kuinka...?"
Erik on lähestynyt pappia ja hänen silmänsä säkenöivät:
"Niin, että Jumala, jota palvelette, on sallinut jotakin kauheata..."
"Erik", sanoo professori Almkvist, "ymmärrän kyllä, miltä sinusta
tuntuu, mutta kaikissa tapauksissa... noin et saa sanoa."
"Kyllä, niin täytyy ja on pakko puhua! Oh, pastori Legrand, jos te
tietäisitte! Minä sanon sen teille: Hän oli lempeä kuin Jumalan enkeli,
puhdas, kaunis ja lujaluontoinen. Hän luotti kokonaan Jumalaan. Hän ei
ajatellut varmaan milloinkaan yhtään ajatusta, joka ei olisi ollut
Jumalalle mieliksi, niin puhdas ja hyvä hän oli. Ja kumminkin voi
Jumala sallia tällaista..." Erik antaa surullensa vallan ja puhuu
katkerasti ja uhittelevasti. Hänen surunsa on hillitön ja sen voikin
selvästi huomata epätoivon piirteestä hänen suunsa ympärillä. Mutta
Legrand ei sitä näe. Hän kuulee ainoastaan pilkkaavat sanat ja kasvonsa
muuttuvat niinkuin veri niitä huuhtoisi.
"Mato" sanoo hän, "kurja mato, kuka olet sinä, joka uskallat nousta
Jumalaa vastaan? Minkä parannuksen luulet olevan tarpeeksi suuren
poistamaan elämän kirjastasi nuo kauheat sanat, jotka perkele, joka
sotii sielustasi Jumalan kanssa, on pannut kielellesi? Sinä, joka et
tiedä mistä ja mihin, sinä, jonka aivot, vaikka ne ovatkin täynnä
ihmisviisautta, eivät voi hetkeäkään käsittää olemassaolon arvoitusta
— sinä tahdot opettaa Jumalaa, miten hän oikeudenmukaisemmin ja
viisaammin voisi ohjata maailmaa. Sinä siis sen tiedät! Sydämesi hehkuu
totuuden ja oikeuden puolesta ja hän sallii rikoksen tapahtua. Sinä
olet tietäjä, joka näet selvään — Jumala on hölmö, joka antaa itseänsä
pettää ja joka hylkää lapsensa... Ah sinä kurja raukka, joka tahdot
tutkia Jumalan teitä! Hämmentynyt olio, joka unohdat, että paha
maailmassa on yhtä hyvin voimaa kuin hyväkin. Nuorukaisraukka, jonka
aivot ovat jo niin kivettyneet, ettei valo tuskien kiduttamasta ja
ristiinnaulitusta vapahtajasta voi sinne tunkeutua. Sillä siinä
valossa ei eletä tilapäisten tietojen muruilla, jotka mahtuvat
ihmisen ahtaaseen ajatuspiiriin, vaan uskon varmuudella, sydämen
alistuvaisuudella ja — älä unhoita sitä milloinkaan — tottelevaisuudella!"
"Tuo kaikki, mitä sanotte, on kyllä totta, mutta ei muuta sitä
tosiasiaa, että Arnaluk... ah Jumalani, Arnaluk on ryövärien käsissä...
ja kärsii ehkä julmasti, niin ansaitsemattomasti. Onko tällainen
Jumalan rakkautta?"
"Eikö Jumala rakastanut Jesusta?"
"Kyllä, epäilemättä, mutta..."
"... ja salli kumminkin, että Jesus ristiinnaulittiin kahden ryövärin
väliin. Syyttikö hän Jumalaa, vaikka hän kärsikin suurinta vääryyttä?
Mutta sinä Erik, joka olet kotoisin kylmästä kaukaisesta pohjolasta,
sinä puit nyrkkiä sille jumalalle, jonka vaikuttimien ymmärtämiseen
sinulta puuttuvat kaikki edellytykset."
"Mutta eihän näitä voi mitenkään verrata toisiinsa, Jumalahan antoi
Jesukselle voimaa kärsiä ja uskoa."
Legrand tulee aivan Erikin luo.
"Kristuksen täytyi ruokoilla häneltä sitä."
"Kristuksenko?"
"Niin, juuri Kristuksen Getsemanen yrttitarhassa silloin, kun paha,
koko maailman syntikuorma painoi hänen sydäntään, silloin kun hän tunsi
isänsä hyljänneen hänet ja hänen hikensä tippui maahan kuumina
veripisaroina. Alistumisellaan rukouksessa sai hän voimaa ylhäältä."
"Niin hän..."
"Niinkuin hän, niin sinäkin ja me kaikki! Jumalan voima on
tyhjentymätön lähde, joka kuohuu meille kaikille mittaamatonta ja
rajatonta apua. Kuinka rikkaita virtoja siitä voimme johtaa sieluumme,
pelastaa itsemme, sydämemme alistuvaisuuteen, uskomme hartauteen ja
vahvuuteen."
Legrand on kohottanut kätensä. Nyt laskee hän sen varovasti Erikin
olkapäälle.
"Rukoile", sanoi hän, "etsi voimaa sen alkulähteestä, pue päällesi
Jumalan varustus ja rupea sitten sotimaan Jumalan puolesta pahaa
vastaan. Ole varma siitä, että uskon miekka on terävämpi kuin tuo
katkennut ja ruostunut säilä, jonka äsken kohotit Jumalan ijänkaikkista
voimaa vastaan."
Seuraavana päivänä keikkuu laiva jo kaukana Intian valtamerellä.
Onnellinen Arabia, josta eilenkin enää näkyi vain kapea juova
taivaanrannalla, on nyt kokonaan piiloutunut maapallon pyöreyden
taakse, ja kuuman vyöhykkeen aurinko ennättämättä vielä kokonaan
karkoittaa aamun viileyttä, paistaa nyt rajattomalta näyttävälle
merelle. Noustuaan jo ennen auringon nousua unettomalta vuoteeltaan
seisoi Erik kannella. Nojautuneena laivan partaaseen tuijottaa hän
eteensä — itään — tuohon suunnattomaan ja äärettömän suureen
itämaahan, jossa asustaa kolme neljäsosaa maapallon asukkaista. Ja tämä
ihmisjoukko on niellyt myöskin Arnaluk'in. Päätä pyörryttää ja sydän
vavahtaa. Erik katsoo itään, aina vain itään. Pienen Legrand'in
säkenöivät sanat kaikuvat vielä hänen korvissaan, mutta ainoastaan
heikosti tuon yhtämittaisen ajatuksen rinnalla: Arnaluk ryövärien
käsissä! Arnaluk hädässä, pahojen voimien vallassa! Nyt kun toivo
siitä, että he ennen saapuisivat Bombay'hin on rauennut, tunkee tämä
ajatus väkisinkin hänen mieleensä. Ja olla vielä viisi päivää
voimatonna ja pakoitettuna toimettomuuteen tässä laivassa, on ajatus,
joka voi melkein tehdä hulluksi.
"Teidän korkeutenne on aikaisin ylhäällä raskaine ajatuksineen", sanoo
eräs ääni hänen takanaan. Ääni on Wen Siang'in. Erik kääntyy katsomaan.
Niin, siinä seisoo tuo nuori, matkueen uusi kiinalaispalvelija.
"Ah Wen Siang", sanoo Erik huokaisten helpotuksesta saadessaan uskoa
huolensa ystävälle, "tulemme liian myöhään. Jo kahdeksan päivää sitten
saapui Kukunor Bombay'hin ja Rokka on nyt matkalla pohjois-Intian
vuoristoon. Mutta me seuraamme jäljessä, menköön sitten syteen tai
saveen."
"Viisaat miehet", vastaa kiinalainen, "karttavat teitä, jotka eivät
kannata!"
"Wen Siang, silloin sinä et tunne meitä pohjalaisia. Muudan
runoilijoistamme sanookin: 'Ehkäpä karille laivani ma saatan, mutta
olipa hauska kiitää!'"
"Tämä pohjolan runoilija on varmaan nauttimansa kiitoksen arvoinen,
mutta sallikaa palvelijakoiranne sanoa, ettei milloinkaan ole ihanaa
kulkea sellaisilla teillä, jotka eivät ole varmoja."
"Wen Siang... et ymmärrä minua! Minun täytyy löytää Arnaluk nyt! Ja
minä raivaankin tien hänen luokseen!"
"Tiet ovat moninaiset! Jos yksi on tukossa, kääntyy ymmärtäväinen
takaisin ja koettaa toista. Eihän ole tarkoitus puskea päätään seinään,
vaan onnistua! Taivu myrskyn ja kohtalon edessä, mutta älä milloinkaan
taitu!"
"Ei Wen Siang, taipua ei saa milloinkaan, mieluummin katketa! Ei
taipua, maksoi mitä maksoi! Sinä rohkeasydäminen Wen Siang ajattelet
kai kuin minä?"
Wen Siang katsahtaa häneen ja hymyilee hienoa; melkein näkymätöntä
hymyään... Itämaan hymyä.
"Oi ei", sanoo hän ja painaen kätensä sydämelleen kumartaa hän
syvään... ja jatkaa pehmeällä, hillityllä äänellään:
"Aina taipua, mutta ei milloinkaan taittua!"
9.