Päivä kuluu toisensa jälkeen. Franz Joseph ähkyy kuumuudesta kokan
kyntäessä Intian valtameren pitkiä aaltoja. Alkaa tuntua jo melko
yksitoikkoiselta.
Aikaa tapetaan enimmäkseen keskusteluilla, ja professori pitää
väittelystä pastori Legrand'in kanssa, semminkin kuultuaan, että
Legrand oli hänen entisen matkatoverinsa, Aristide Legrand'in veli,
joka oli saanut professorin tuleen ja liekkiin sanomalla: "Tiede on
Jumalani!"
"Hän oli", sanoo Almkvist, "muuten hyvin rakastettava matkatoveri ja
olen sittemmin lukenut monta hänen kirjoittamaansa romaania. Pidän
niistä, koska ne ovat jännittäviä ja koska rakastan kaikkea
jännittävää."
"Niin, veljeni kirjoittaa kertomuksia ja hän kokeekin sellaisia. Juuri
tuon matkan lopussa, jolloin hän tapasi teidätkin, joutui hän
kummalliseen seikkailuun."
"Oh, kertokaa...!"
"Kyllä, mielelläni. Mutta odottakaapas, minulla on varmaan vielä
tallella hänen kirjeensä, jossa hän kertoo seikkailustaan. Luen sen
teille... joksikin lisäksi päivän huvituksiin."
Matkatoverit siirtävät tuolinsa lähemmäksi ja Legrand lukee heille
veljensä kirjeen:
_Mustan helmen tarina_.
Rakas veli, mitä sinä oikeastaan teet Kiinassa? Usko minua, teet
hullusti. Olen nähnyt tuon Kiinan ja tutkinut sitä (hän oleskeli siellä
neljä viikkoa) ja tunnustan, etten ymmärrä kuinka viitsit uhrata
voimasi lähetykseen tahi muuhun toimeen tuossa paheisiin syvälle
vajonneessa maassa, missä kaikki synnit viihtyvät sananlaskun: "Pu kan
pu tschih'in" turvissa — ja se merkitsee: "Mitä silmä ei näe, se ei
myöskään loukkaa mieltä." ("Minun täytyy", pistää pastori Legrand
väliin, "huomauttaa arvoisille lukijoilleni, että veljeni
tutkistelualue supistui Honkong'in eurooppalaiseen siirtolaan.") Mutta
en tahdo sen enempää kertoa sinulle kokemuksiani, koska tiedän, miten
mahdotonta on saada jotakin mustatakkista järkiinsä. Sinulla on oma
käsityksesi asioista enkä tahdo sitä muuttaa!
Mutta jättäessäsi nyt vanhan maan ja lähtiessäsi tuonne "Taivaan
valtakuntaan" tahdon kumminkin sinulle, korkeasti papillinen veljeni,
tässä erotessamme kertoa erään seikkailun, joka sattui minulle tuolla
kaukana ja vei sitäpaitsi minulta kaiken halun tunkeutua edemmäksi
kiinalaiseen muurahaispesään. Ne ruojat sekottivat minut erääseen
salaliittoon kunniakasta Mandshudynastiaa Fhang Ching'iä vastaan!
Mutta kuulepas nyt! Olin Kantonissa ja tahdoin täydentää huomioitani
käymällä kiinalaiskaupunginosassa. Palkattuani siis neljä taivaallista
kulia kantotuoleineen ja oppaaksi erään englannin kieltä puhuvan
gentlemannin, läksimme tuohon kantotuolien vilinään, Kuangchowfus'in
kapeille kaduille huvitti minua alussa katsella tuota musertavaa
ylenkatsetta, jolla nuo ylpeät keltamot minua tarkastelivat, minua
valkoista "raakalaista", joka olin uskaltanut "heidän" seuraansa, mutta
pian alkoi minusta huvini olla vähän niin ja näin ja muuttuikin
vähitellen terveeksi vihaksi. Keskellä "kymmenen tuhannen kaunottaren
katua" heitti muudan katurakki minua mädänneellä meloonilla naamaan.
Suutuin ja sivalsin veitikkaa kepilläni. Tuota minun varmaan ei olisi
ollenkaan pitänyt tehdä, koska samassa hetkessä oli ympärilläni joukko
katkeroituneita hiuspiiskoja. Niillä kai oli aikomus lynkata minut.
Vetäisin revolverini esiin ja kai niklaus, joka kiilsi auringossa,
peloitti niitä sen verran, että kerkesin syöksyä erääseen taloon —
kauppaan, joka oli tyhjä. Luultavasti oli melu houkutellut omistajankin
kadulle. Kiiruhdin usean huoneen läpi ja pysähdyin vihdoin muutamaan
pimeään aukkoon, josta luulin jonkun porraskäytävän alkavan. Ilmanveto
paiskasi oven takanani lukkoon. Äkkiä painui maa allani ja putosin
erääseen kuiluun, miten syvälle, en tiedä. Näin tuhansia tähtiä ja
menin tainnoksiin.
Missä olin ja kuinka kauan olin jo maannut siellä? En tiedä. Mutta kun
taasen avasin silmäni, olin vieläkin aivan pilkkosen pimeässä. Kului
hetkinen, ennenkuin tulin siksi paljon tuntoihini, että muistin, mitä
oli tapahtunut. Kuinka kauan olin maannut tainnoksissa? Raapasin
tulitikulla valkean ja katsoin kelloani. Se seisoi. En tullut siis
hullua viisaammaksi. Nakkasin tikun menemään ja aloin miettiä.
Luultavasti oli minua ajettu takaa taloon, mutta koska minua ei oltu
löydetty, oli varmaan luultu minun päässeen pakoon. Siis olin
toistaiseksi turvassa, ainakin niinkauan kuin pysyin liikkumatta.
Kuinkahan pääsisin ulos kadulle? Olin juuri aikeessa sytyttää uuden
tikun, kun kuulin puhetta aivan vierestäni. Huomasin nyt myöskin
heikkoja valojuovia, jotka tunkeutuivat seinän raoista. Pidätin
hengitystäni ja kuuntelin. Seinän takana puhui joku kauan ja
innokkaasti. Ryömin varovaisesti leveimmän raon luokse ja koetin
tirkistää huoneeseen. Näin vain pienen osan huoneesta, mutta kumminkin
tarpeeksi ymmärtääkseni, että siellä pidettiin jonkun tämän
salaliittojen luvatun maan salaisen seuran kokousta. Kuuntelin nyt
hengähtämättä ja ymmärsin pian, että olin silminnäkijänä eräässä itse
San-ho-hui'n, Mandshudynastian verivihollisen, Kiinan vanhimman ja
vaikutusvaltaisimman valtiollisen vapaamuurariseuran kokouksessa.
"Fhang Ching, Fuh Ming." Alas Mandshut ja palauttakaa jälleen
kansallinen hallitus!
Jos ymmärsin oikein, oltiin juuri ottamassa uutta, jäsentä seuraan. Oli
pystytetty alttari, jonka edessä eräs valkoisiin vaatteisiin puettu
mies oli polvillaan, joku seuran jäsenistä luki pakanallisen määrän
sanoja, joita kandidaatti kertasi vapisevalla äänellä, ollen
silminnähtävästi hyvin järkytetty hetken vakavuudesta ja merkityksestä.
Kun tämä oli lopetettu, asetettiin polvistuneen miehen viereen
pyhäsavuastia ja mies vannoi juhlallisen valan. Sitten aloitti tuo
kunnianarvoisa suurmestari, tahi mikä hän lienee ollut, jälleen
tutkinnon. Ymmärsin ainoastaan pari lausetta, niinkuin esim.:
"Kuinka korkea on veljeskunta?"
"Niin korkea kuin silmä vain näkee."
"Kuinka leveä?"
"Niinkuin Peking, Nanking ja nuo kolmetoista maakuntaa."
Äkkiä, juuri kun kaikki oli parhaassa vauhdissa, syntyi levottomuutta
jossakin huoneen perällä, jossa arvelin pöksän oven olevan. Eräs veli,
joka ei tiennyt tunnussanaa, pyrki sisään. Ulkopuolella ovea vahti
huusi: "Tapan sinut!" Siihen vastasi joku: "Kurkkuni on kova, en
pelkää!" Silloin päästettiin hänet sisään. Ymmärsin nuo sanat
täydellisesti, koska ne sanottiin englannin kielellä.
"Katsokaa tänne", kuulin sanottavan kirkkaalla ja kovalla äänellä,
"gentlemannit... katsokaa tänne, kädessäni on minulla Kiinan onni!"
Kokouksen osanottajia värisytti, tuntui siltä kuin jännitys olisi
lauennut helpotuksen huokaukseen. Vieras, jonka kasvoja en vieläkään
nähnyt, nosti kätensä ja katso, siinä loisti kallis, musta
Paragon-helmi.
Suurmestari otti helmen vieraalta, tutkiskeli sitä kauan aikaa tarkasti
ja puhui sitten syvällä, sisäisestä liikutuksesta vapisevalla äänellä.
Ymmärsin ainoastaan muutamia sanoja; hän ei varmaankaan puhunut kiinan
kieltä, joka muuten onkin laaja käsite, vaan jotakin rannikkomurretta
eli niin kutsuttua "pigeon-engelskaa." Käsitin kumminkin sen verran,
että helmi oli Ching-hallitsijasuvun kuuluisa taikakalu ja sen
kadottaminen toisi onnettomuutta San-ho-hui'n vihaamalle
hallitsijahuoneelle. Sitä, että veljeskunnan asiamies oli
onnistunut saamaan kalleuden käsiinsä, pidettiin nähtävästi
maailmanhistoriallisena tapauksena.
Kaikki tämä, johon olin näkymättömänä, mutta tunnustaakseni hyvinkin
tarkkaavaisena kuulijana, sai minut unhoittamaan oman vaarallisen
tilani. Olin sillä hetkellä ainoastaan utelias tietämään, mitä
suurmestari aikoi tehdä lohikäärmekruunun kalleimmalla koristuksella.
Uteliaisuuteni ei kumminkaan tullut tyydytetyksi, sillä tapausten
luonnollinen kulku keskeytyi äkkiä niin väkivaltaisella ja
odottamattomalla tavalla, että kaikki seuraava muistuu mieleeni vain
äänten ja hyppyjen sekamelskaisena mosaikkina. Suurmestari oli juuri
kohottanut säteilevää helmeä pitävän kätensä korkealle ilmaan,
antaakseen kaikkien läsnäolijoiden nauttia sen näöstä, kun ovi äkkiä
remahti auki ja paljasti joukon ojennettuja revolvereja, joiden takaa
näkyi yhtä monta kiinalaista poliisia. Seura oli yllätetty.
En ennättänyt nauttia kuin hetkisen tästä draamallisesta vaikutuksesta,
sillä samassa sammuivat kaikki valot. Syntyi sanoin kuvaamaton hälinä,
sillä pimeässä tapeltiin. Odotin ratkaisua ja päätin antautua
poliiseille siinä tapauksessa, että ne voittaisivat. Äkkiä tunsin
ihmisen vieressäni. Pimeässä luuli hän kai minut joksikin toverikseen.
"Tule", kuiskasi hän, "me emme saa hukata hetkeäkään." Hän ryömi
edelläni ja minä seurasin. Minun on heti sanottava, että kaivo, johon
olin pudonnut, oli erään kaksoismuurin sisäpuoli, jota käytettiin
jonkinlaisena salakäytävänä kellariin, jossa yhdistys piti kokouksiaan.
Kiipesimme muuriin kiinnitettyjen koukkujen avulla ja pääsimme vihdoin
eräälle ovelle, joka aukeni muutamaan puutarhaan. Oli sysipimeä yö.
"Tämän muurin yli!" sanoi hän hillitysti ja alkoi kiivetä erääseen
puuhun, jota muurin vieressä kasvavana voitiin käyttää jonkinlaisina
tikapuina. Samassa kuulimme pikaisia askeleita hiekkakäytävältä ja
salalyhdyn valo sattui kasvoihini. Puussa olevalta kiinalaiselta pääsi
hämmästyksen huuto. En siis ollutkaan mikään veli, vaan valkoinen
vakoilija! Suurmestari, sillä hänhän se oli, kumartui ja
revolveri kiilsi hänen kädessään. Kuului laukaus ja kuula hipasi
poskeani. Raivoissani tartuin häneen ja saatuani kiinni hänen
silkkikauhtanastaan, riipasin kovasti. Se repesi ja puolet siitä jäi
kouraani. Poliisi oli nyt niskassamme ja suurmestari hyppäsi muurin
toiselle puolelle. Minä sitävastoin jäin paikoilleni. Kädessäni
pitämässäni silkissä huomasin jotakin kovaa ja pyöreää, mahtoikohan
se olla...? Kiireesti kääräsin sen kokoon ja tukin liivini alle.
Nyt olivat poliisit kimpussani ja annoin niitten vangita itseni
vastustelematta. Minut vietiin viranomaisten eteen, jossa näytin toteen
olevani Ranskan alammainen. Minut päästettiin vapaaksi monilla anteeksi
pyynnöillä, sitten kun olin selvittänyt nuo monet kummalliset
yhteensattumat, jotka olivat vieneet minut Mandshu-hallitsijasuvun
vihollisten läheisyyteen. Helmestä en puhunut mitään. Päästyäni
huoneeseeni turvaan, otin silkkipaidan esille ja rupesin sitä
tutkimaan. Niin, tuossa oli hänen kunnianarvoisuutensa tasku ja
taskussa oli kuin olikin tuo San-ho-hui'n vasta hankkima ja nyt
raakalaisille menetetty musta taikakalu.
En voi sanoa, että olisin heti ihastunut löydöstäni. Ymmärsin toki sen
verran, että molemmat puolueet, sekä Mandshupuolue Chingit, joka oli
sen kadottanut, että Mingit, jotka olivat sen varastaneet, panisivat
kaikki voimansa liikkeelle saadakseen taasen kapineen haltuunsa.
Olisinhan kyllä voinut jättää helmen hallitukselle, mutta silloin
olisin tullut Mingien koston esineeksi, sillä San-ho-hui'n käsivarret
ovat pitkät ja rautakovat ja heillä on silmät joka sormen nokassa.
Olisin antanut helmen mielelläni takaisinkin, mutta miten voisin
tavata...? En voinut tehdä mitään päätöstä Ja seuraavana päivänä piti
minun matkustaa. Matkustin ranskalaisessa postihöyrylaivassa. Pari
kertaa sillä matkalla huomasin matkatavarani tarkastetuiksi ja minulla
oli aina se tunne, että olin vartioitu ja takaa-ajettu. Hermostuin.
Hoksasin silloin keinon. Kirjoitin käyntikorttiini: "Helmi luovutetaan
10,000 punnasta", — laskin kortin hyttini pöydälle ja menin ulos.
Tahallani viivyttelin sinä iltana kauemmin kuin tavallista
tupakkahuoneessa ja tullessani hyttiini keskiyöllä oli kortti vielä
paikoillaan, mutta siihen oli neulanhienolla käsialalla kirjoitettu:
"Tallettakaa helmi Englannin pankkiin ja jättäkää samalla
laillistamistodistus 10,000 punnan pankkiosoitusta vastaan." Sitten
määrättiin aika ja paikka Lontoossa, missä vaihto tapahtuisi.
Ihmettelin kauan, mitä nämä kiertotiet merkitsisivät ja miksi ei
haluttu vaihtaa helmeä suoraan, mutta eipä sillä väliä: 10,000 puntaa
on paljon rahaa ja mitäpä minun tarvitsisi muusta valittaakaan. —
Siis, vaihto tapahtui, osoitteeni hyväksyttiin, rahat ovat hallussani
ja helmi on tallessa Englannin pankissa — jos ei nim. jo joku
taivaanvaltakunnan poikain asiamies...
Erik on kuunnellut esitystä tarkkaavaisesti.
"Ja sitten", sanoo hän, "mitenkä sitten kävi mustalle helmelle?"
"Hallitus teki varmaan suuria ponnistuksia saadakseen helmen takaisin,
mutta ei onnistunut."
"Se on siis vieläkin San-ho-hui'n hallussa?"
"Ei. Seikka on sellainen, että San-ho-hui ei ainoastaan ole julistettu
valtion kiroukseen ja sen jäseniä ajeta takaa rikollisina, vaan sillä
on vielä toinenkin kuolin vihollinen: kilpaileva salaliitto Ko-lau-hui.
Se on toinen valtiollinen yhdistys, joka ei ainakaan alussa ollut
valtaistuimen vihollinen ja tuskin on vielä nytkään, ei kumminkaan niin
suuressa määrässä, kuin San-ho-hui. Tunnussana on sillä muuten: 'Kiina
kiinalaisille!' Tämä yhdistys, jolla on käytettävänään suunnattomat
rahavarat, on kuulemma anastanut mustan helmen ja taistelussa on nyt
siis osallisina nuo kolme yhdistystä: San-ho-hui. Ko-lau-hui ja
keisarin taivaallinen salapoliisikunta, jotka kaikki vakoilevat
toisiansa. Kenen hallussa helmi nyt lienee, en tiedä? Jos se olisi
minulla, niin nakkaisin sen heti meren syvyyteen, sillä elämäni olisi
niin kauan, kun se olisi hallussani, kirjaimellisesti sanottuna, yhden
langan varassa."
— — Niin kulutetaan aikaa sellaisessa pienessä maailman kolkassa kuin
laivassa merellä. Bonbay'ssa eroavat matkatoverien tiet. Pierre Legrand
jatkaa Franz Joseph'issa matkaansa tuonne vielä kaukaisempaan ja
keltaisempaan itään. Almkvist ja Erik menevät maihin mukanaan uusi
kiinalainen palvelijansa, joka heitä mestarillisesti auttaa. Vielä
samana iltana kuin laiva oli tullut Bombay'n satamaan, alkavat he
rautatiematkansa Kalkutta'an. Sieltä aikoo Almkvist tunkeutua etemmäksi
pohjoiseen, sillä kiinalainen saapi heti heidän maihintulonsa jälkeen
tiedon siitä, että Kukuncr on lähtenyt jo kauan aikaa sitten, mutta
ilman Rokka'a. Hän on, niinkuin hekin nyt, jatkanut kiireimmiten
matkaansa Kalkutta'an, aikoen epäilemättä sieltä tunkeutua Tibet'iin.