Franz Joseph on onnellisesti päässyt Suez'in kanavan neulansilmästä,
käärmemäisestä palasesta Katkeraanjärveen, joka on puolimatkassa
kanavan päätepisteitten Suez'in ja Port Said'in välissä. Almkvist ja
Pierre Legrand seisovat kannella.
"Jumalalle kiitos", sanoo Legrand, "että se meni niinkuin meni. Nuori
matkatoverimmehan on jo pian terve ja hyvissä voimissa. Hän on aivan
_all right_ ennenkuin olemme Suez'issa."
"Mutta tätä", vastaa Almkvist ja viittaa merelle päin, "ei hän
kumminkaan saa nähdä, ja se on vahinko."
Professori on oikeassa, heidän edessään leviävä panorama on todellakin
hyvin kaunis. Afrikan sinisenvihreän iltataivaan alla, jonka rannalla
vielä muudan purppurajuova kertoo laskeutuneesta auringosta ja jonka
ijankaikkisessa ja hiljaisessa korkeudessa Islam'in vertauskuva,
kultainen kuunkehrä kaartaa hopean välkkyvien, juuri syttyvien
taivaankynttilöiden keskellä, leviää heidän edessään järvi, jossa
kuvastuu alituisesti liikkuvia tuhansia keltaisia, punaisia ja vihreitä
valoja — satojen höyrylaivain lyhdyistä. Ja tähän värimosaiikkiin
heittävät sähkövalonheittäjät leveitä valkoisia sädekimppujaan.
Seuraavana päivänä sivuuttaa Franz Joseph Suez'in poikkeamatta maihin
ja kyntää pian täydellä vauhdilla Punaisen meren aaltoja. On polttavan
kuuma. Matkustajat torkkuvat auringonverhon alla. Erik on nyt toipunut
Port Said'issa saamastaan vammasta ja kertoo Pierre Legrand'ille
kokemuksistaan tuossa riettaassa satamakaupungissa. Oli tapahtunut,
että auton tullessa erääseen ahtaaseen ja viskyltä haisevaan kujaan,
kuljettaja pysähdytti sen ja selitti jonkun renkaista olevan
vahingoittuneen. Herra menettelisi viisaimmin, jos korjauksen aikana
levähtäisi ja nauttisi virvokkeita tuolla pienessä kahvilassa, jonka
eteen auto "sattumalta" oli pysähtynyt. Erik oli tuskin ennättänyt
ovesta sisään, kun häntä jo kohdeltiin odotettuna saaliina — kalana,
joka oli mennyt verkkoon. Ennen kuin hän tiesikään, oli hänet
ympäröity, työnnetty seinää vastaan, ryöstetty ja koska hän oli tehnyt
kovaa vastarintaa, oli häntä lyöty tuolilla päähän. Kuitenkin onnistui
hänen verta vuotavana ja pyörryksissä tunkeutua joukon läpi kadulle,
mutta auto oli kadonnut. Verenvuodon heikontamana vaipui hän siihen ja
meni tainnoksiin. Sitten ei hän muista mitään, ennenkuin heräsi
kojussaan Franz Josephissa.
"Niinkuin näette", sanoo Pierre Legrand Almkvist'ille, "otaksumiseni
pitää paikkansa. Nyt saamme nähdä, olitteko oikeassa. Meidän on
kuulusteltava tuota kummallista kiinalaista, joka on pukeutunut
palvelijaksi ja esiintyy sitäpaitsi nyt pelastavana enkelinä. Minä
kutsun heti..."
Mutta Erik asettuu hänen tiellensä. "Suokaa anteeksi arvoisa isä, mutta
en halua minkäänlaista keskustelua tässä asiassa. Jos meidän nyt on
välttämättä kajottava tähän asiaan, niin olen itse henkilökohtaisesti
puhuva Wen Siang'in kanssa."
"Wen Siang'in? Kuka on Wen Siang?"
"Hänestähän juuri puhuitte, tuosta kiinalaisesta palvelijasta... mutta
kas, tuollahan hän onkin!" Ja Erik kutsuu: "Wen Siang!"
"Tulen!" Kiinalainen on juuri tarjoillut teetä muutamalle naiselle ja
tulee nyt suoraan kannen poikki salonkia kohti. Erik kiiruhtaa häntä
vastaan.
"Wen Siang", sanoo hän, "luullaan, että sinä pelastit minut Port
Said'issa, seurasit minua ensin, kutsuit sitten apua ja kiinnitit lapun
rintaani. Sano, onko asia niin, että voin kiittää sinua."
Wen Siang'in kasvot ilmaisevat teeskentelemätöntä kummastusta.
"Pyydän anteeksi, että sellainen koira kuin minä uskallan vastustaa
teidän korkeuttanne, mutta siinä on varmaan joku erehdys. En käynyt
ollenkaan maissa Port Said'issa." Wen Siang sanoo tämän niin kovasti,
että kuunteleva pappi voi ne erottaa, mutta sen jälkeen kumartaessaan
niin syvään, ettei kukaan voi nähdä hänen kasvojaan, sanoo hän
kiivaasti ja hillitysti:
"Olkaa, niinkuin uskoisitte puheeni... Kerron teill kaikki... täällä
kannella yöllä... kun kaikki nukkuvat. En salaa teiltä mitään." Kovasti
lisää hän:
"Onko teidän korkeudellanne muuta käskettävää?"
"Ei, saat mennä!"
Wen Siang kumartaa uudestaan ja kiiruhtaa pois.
Mutta Erik palaa Pierre Legrand'in luokse. "Kuten kuulitte, olemme
erehtyneet. Wen Siang ei käynyt maissakaan koko Port Said'issa."
Pierre Legrand katsoo kiinalaisen silkkipuseroa, joka juuri katoaa
salongin oven taakse. "Rakas nuori ystäväni", sanoo hän, "koska teidän
holhottinne, herra Wen Siang sanoo sen, niin on se tietysti totta!
Mutta neuvon teitä kaikissa tapauksissa — niin suokaa teeksi —
olemaan varovainen. Sanotaanhan täällä itämailla, että tarvitaan kolme
eurooppalaista petkuttamaan yhtä juutalaista ja kolme juutalaista yhtä
kiinalaista, niin että..."
Loppupäivän oli Erik hiljainen.
Niin saapuu yö. Kuun kultainen sarvi kuvastuu meren yönmustaan sineen.
Kaukana idässä kuun hopeoiman meren juovan takana siintää Onnellisen
Arabian rannikko. Kansi on autio, näyttämö tyhjä.
Nyt narisee eräs ovi hyvin hiljaa, mutta kuitenkin kuuluvasti syvässä
hiljaisuudessa, kun se varovasti avataan ja taasen suljetaan. Eräs
ihminen kiiruhtaa kuun juovan yli laivan mahtavan savupiipun suojaan.
Se on eräs mies. Hän seisoo kauvan aivan hiljaa. Hän kuuntelee. Äkkiä
kääntyy hän ympäri kuultuansa pimeästä hiljaisen, kulkevan äänen, ja
kuu valaisee hänen kasvonsa. Se on Erik.
Pimeästä kuuluva ääni vaikenee, lähenevä pysähtyy. Erik menee vastaan.
"Wen Siang", sanoo hän, "olen täyttänyt pyyntösi. Olen täällä,
kuullakseni mitä sinulla on sanottavaa. Olit siis kumminkin se, joka
pelastit henkeni Port Said'issa?"
Wen Siang taivuttaa syvälle kalpeat kasvonsa, jotka näyttävät
kuunvalossa vielä vaaleammilta, ja Erik ei näe tuota hienoa hymyä, joka
leikkii hänen huulillaan.
"Wen Siang on teidän korkeutenne kaikkein nöyrin palvelijakoira, joka
pyytää teiltä suomaan anteeksi sen, että hän antaa kiittää itseään.
Kumminkin on totta, että minä, tuntien tuon tunkionhajuisen kaupungin,
seurasin salaa teidän korkeuttanne ja kutsuin apua, ampumalla
revolverillani palohälyytykseen. Siinä kaikki. Tämä päivänselvä asia ei
ansaitse kiitosta."
"Oli kumminkin niinkuin luulin. Mutta sanoppas, mitkä syyt pakoittavat
sinut seuraamaan jäljessäni ja vartioitsemaan minua — minua enemmän
kuin noita toisia?"
Nuori kiinalainen vastaa epäröimättä:
"Koska teidän korkeutenne elämä on minulle arvokkaampi kuin noitten
toisten."
"Mutta miksi?"
Wen Siang epäröi hetkisen. Sitten kohottaa hän vaaleita kasvojaan ja
katsoo tummilla silmillään kiinteästi Erikkiin.
"Sentähden, että tarvitsen teitä ja te minua. Matkustattehan
isänmaahani, taivaan valtakuntaan, maailman suurimpaan ja maailman
omituisimpaan."
"Kiinaanko? Eikö mitä — Tibet'iin ehkä."
"Tiibet'iin tahi Kiinaan, se on sama. Lohikäärme hallitsee molemmissa.
Matkustatte siis Kiinaan ja tarvitsette palvelijan, joka tuntee maan ja
puhuu sen kieltä. En tarvinne huomauttaa teille, kuinka suureksi
hyödyksi olisinkaan matkallanne."
"Ja miksi hyödyksi olisi se sinulle itsellesi?"
"Saan tilaisuuden vierailla isänmaassani tuntemattomana."
Hän sanoo nämä sanat tavalla, joka ilmaisee sivistyneen kiinalaisen.
Salaman tavoin, joka hetkeksi valaisee pimeän maiseman. Ehkäpä Wen
Siang tuntee sen itsekin, koska hän taasen pukeutuu naamariin,
kumartaa syvään ja sanoo: "Pyydän teidän korkeuttanne suomaan anteeksi
rohkeuteni. Olen vain tuollainen palvelijakoira, joka..."
Mutta Erik keskeyttää:
"Mutta Wen Siang, miksi käytät tuollaista puhetapaa? Et voi milloinkaan
tulla palvelijakseni, koska hyvin ymmärrän, että isänmaassasi olet
niitä, jotka sanovat: tule ja silloin tullaan, mene ja silloin mennään!
En tiedä, mitkä syyt ovat pakoittaneet sinut elämään niin eristettynä
maastasi ja tuossa valepuvussa, tahi mitkä syyt pakoittavat sinua minua
palvelemaan tuntemattomana, enkä tahdo sitä tietääkään, mutta jos
haluat seurata meitä matkallamme, niin kiitän ja suostun. Kumminkaan ei
palvelijana, vaan ystävänä."
"Juuri", vastasi Wen Siang, "juuri palvelijananne, aivan
palvelijakoirananne, siitä riippuu kaikki. Muistakaa se!"
Wen Siang vaikenee hetkeksi. Sitten puhuu hän taasen ja äänessään on
hyvin vakava sointu:
"Teillähän on itsellännekin joku päämäärä, eikö totta? Etsitte jotakin,
jota rakastatte. Ja olette valmis matkustamaan merien ja maitten,
vuorien ja aavikoitten, jopa tulenkin halki löytääksenne hänet. Ei
mikään voi teitä estää. Eikö olekin niin?"
"On... on!"
"No niin... Ja tämä päämäärä on teidän elämänne, sielunne. Syvältä,
selittämättömästä itsestänne tuleva tuli pakoittaa teitä. Tiedätte
siis, mitä päämäärällä tarkoitetaan. Jos tulisi tarpeelliseksi,
pelastaaksenne rakastettunne, pukeutua kerjäläiseksi, niin ettekö
tahtoisi sitä tehdä? Eikö Jesus, jota palvelette, ole kaikiksi ajoiksi
liikuttava esimerkki siitä, mitä uhrautuvaisuudella ymmärretään?
Minulle se näyttää, ettei mikään nöyryytys ole niin syvä, etten
tahtoisi sitä kärsiä palvellakseni maatani ja antaakseni sille maailman
hallitusvallan, joka sille kuuluu. Tunnen esi-isäin historiaa kolme
tuhatta vuotta taaksepäin. Olen nähnyt heidän nimensä piirrettyinä
kultaan heimoni temppelissä. Heidän silmänsä katsovat minuun. Kuinka
uskaltaisinkaan kohdata esi-isiäni, jos pettäisin maani? Tiedän keinon
päämääräni saavuttamiseksi: olen koirapalvelijanne. Olen tuon lännestä
tulleen oppineen miehen ja hänen toverinsa kurja kuli, jolle maksatte
siitä että hän hoitaa kameelinne ja on tulkkinanne vieraassa maassa.
Suostukaa siihen. Emme ole keskustelleet mitään..."
Erik aikoo vastata, mutta Wen Siang kumartaa syvään ja hymyilee taasen
kuun valaistessa hänen kalpeita kasvojaan.
"Olen teidän korkeutenne koirapalvelija... ja mitätön, joutava nimeni
on Wen Siang."
Erik tahtoo puristaa hänen kättään, mutta tavoittaa vain tyhjää ilmaa.
Wen Siang on kadonnut.
Erik menee laivan partaalle ja tuijottaa kauas itään päin. Ensimmäinen
purppurajuova taivaanrannalla ennustaa jo lähestyvää, hehkuvan kuumaa
päivää.
8.