Merimatkaan Suez'in kautta Bombay'hin menee aikataulun mukaan
seitsemäntoista päivää. Kolme niistä on jo kulunut ja Erik on jo
ennättänyt tottua omituiseen elämään laivassa. Heillä ei ole muuta
tekemistä kuin nukkua, syödä, polttaa tupakkaa, pelata ja keskustella.
Meri on kuin vaaleanviheriä rauhallinen kenttä. Näkyy tuskin
värettäkään, paitsi niitä, joita laiva itse synnyttää. Vasta illalla
auringon sammuessa mereen tuolla äärettömän kaukana, muutamien
punaisten pilvenhattaroiden takana, rupeaa vähän tuulemaan ja meri
kohoilee pieninä aaltoina. Tuhannet tähdet tuikkivat pian taivaalla ja
ennenkuin osaa aavistaakaan näkyy niitten keskellä kuun pyöreä,
hopeanhohtava kehrä, joka lähettää loistavat sädekimppunsa
välkähtelevinä ilmaan ja aaltojen harjoille. Eräs laivamies soittaa
harmonikkaa kokkapuolessa. Raskasmielisiä, höyrykoneen säestämiä,
suruisia säveleitä.
On myöhä ja useimmat matkustajista ovat jo aikoja sitten menneet
nukkumaan, ainoastaan Almkvist ja Erik istuvat vielä eräässä nurkassa,
johon kuunvalo ei voi tunkeutua.
"Matkamme voipi", sanoo Almkvist, "parhaimmassa tapauksessa
mahdollisesti loppua jo Bombay'hin. Jos emme ole myöhästyneet, niin
tulemme ensiksi ja Kohinor putoaa suoraan syliimme. Meidän on koetettava
pelastaa ystävämme vieraitten avutta... suunnitelmani mukaan, jonka jo
ennen olen sinulle selostanut. Noin kuukauden tahi parin kuluttua
voimme taas olla Köpenhaminassa yhdessä Kukunor'ista pelastuneiden
kanssa. Sitten matkustamme oikein todella."
"Matkustammeko... sitten kuin olemme löytäneet...? Poistummeko
Tanskasta taasen? Ette suinkaan voine tällaista tarkoittaa, professori
Almkvist?"
Vaikka he istuvat varjossa, eikä ole mitään katseltavaa, niin puhdistaa
professori kumminkin silmälasinsa oikein perinpohjin.
"Kyllä", vastaa hän, "sellainen on juuri tarkoitukseni. Ja me
matkustamme samaa tietä takaisin taasen Bombay'hin ja sieltä kauemmaksi
koilliseen. Voimme matkustaa pohjoista rataa pitkin Jabopur'in ja
Benares'in kautta Bramaputra'lle ja tunkeutua tuota pyhää virtaa myöten
Tibet'iin."
"Tibet'iinkö jonne eivät vielä kutkaan muut valkoiset miehet, paitsi
Prchevalskij ja Hedin, ole astunut jalallaankaan?"
"Kyllä, englantilaiset olivat siellä vuonna 1904, jolloin ne ajoivat
itse Dalai Laman pois Llassa'sta, mutta jos katsot kartasta, niin näet
Llassa'n olevan aivan tämän äärettömän maan laidassa. — Mutta jossakin
muutamia satoja peninkulmia pohjoisempana, Kohi-nor-vuoriston
jättiläiskorkuisten huippujen juurella olevassa erakkoluostarissa on
'Viisaitten kivi', josta eivät lännen sivistysnousukkaat osaa
uneksiakaan."
Professori korjaa silmälasiaan ja tuijottaa kannelle, joka loistaa
valkoisena kuunvalossa.
"Katsopas Erik, sinähän olet lukenut kertomuksen Kultaisen joen maasta
ja tunnet siis suuren, kummallisen keksintöni: lämmön synnyttäjän.
Mutta nyt olen jo melkein saanut valmiiksi toisenkin keksinnön, jolla
on paljon suurempi vaikutus. Olet ensimmäinen, jolle sen kerron.
Lähtökohtani on, että ihmisen tahto, kun se käyttää aivoja välineenään
ilmaistakseen olemassaoloaan, ymmärräthän, synnyttää aivoissa
jonkinlaisia aineellisia sähköilmiöitä. Tätä sähkövirtaa, joka silloin
syntyy, olen kutsunut A-säteiksi. Ne toimivat muutamien säännöllisten
luonnonlakien tapaan, ja olen huomannut, että ne paljon seuraavat
samoja sääntöjä kuin valoilmiöt. Mikä voi silloin estää koneellisesti
joutumasta näitä A-säteitä keinotekoisesti tehtyihin aivoihin, johonkin
ulkopuolelle sitä paikkaa, jossa ajatustyö on ne synnyttänyt? Toisin
sanoen, luulen olevan mahdollista sähköteitse lukea ihmisen
ajatuksia... esim. valokuvata ne tahi aivanpa toistaa ne elävinä
kuvina. Luulen voivani keksiä jonkun keinon, jolla voin näyttää ihmisen
ajatukset sillä hetkellä kuin ne syntyvät. Älä luule, että liioittelen
tahi hulluttelen, kun sanon sinulle, että jo kerran olin likellä
päämäärääni ja minulta puuttui enää vain muutamia, vaikkakin tärkeitä
renkaita keksinnöstäni, joka on todistava tämän ihmeen. Nämä renkaat,
rakas Erik, onnistumme ehkä löytämään tuosta oudosta ja kummallisesta
Himalaja'n takaisesta maasta, johon vuosituhansien tiedot ja sivistys
ovat kertyneet. On enemmän taivaan ja maan välillä ja noitten vuorien
takana, kuin mitä valkoiset ihmiset milloinkaan uneksivatkaan."
"Professori, teidän ajatuksenne on pyörryttävä. Pidättekö siis
mahdollisena valokuvaamalla toistaa kaikki nuo tuhannet ja vaihtelevat
mielikuvat, joita ihmisen ajatuskyky ja mielikuvitus kehittää
sielujemme silmien eteen?"
"Kyllä!" Innoissaan nousee Almkvist seisomaan ja alkaa puhua
esitelmä-äänellä. "Hyvät herrat... ja ymmärrätkö, minkälaisen maailman
mullistuksen tämä erikoinen keksintö tulee saamaan aikaan, jos se
toteutuu? Voitko käsittää sitä laajaa ja suuriarvoista valistusta, jota
se tulee kehittämään ihmissieluissa, jos se saadaan jollakin
Edinson'imaisella koneella päivittäiseen käytäntöön? Ja minkälaisia
edistymisiä taiteessa ja kirjallisuudessa! Maalari voipi vangita
kauniin ja haihtuvan väriunelmansa; runoilija saa teokseensa kaiken sen
raikkaan alkuperäisyyden. Ja vielä enemmän, ajatukset eivät olisi enää
tullivapaita, teeskentelijä ei voisi enää saada luottamusta osakseen,
jokainen likainen ajatus joutuisi päivänvaloon, ja niin tulisi
jokaiselle kunnianasiaksi sivistää ajatuselämäänsä ja pitää se erillään
kaikesta likaisesta, koska sitä ei enää voisi peittää ulkokultaisella
naamalla ja valepuheilla. Sisällinen, todellinen ihminen tulisi
kysymykseen, sillä jokaista, joka pyrkisi yhteiskunnan kukkuloille,
voitaisiin tutkia ja todeta, minkälainen hän todellisuudessa on."
Almkvist on puhuessaan mukaantunut haluunsa olla liikkeellä ja
käyskentelee edestakaisin kuun valaisemalla kannella. Innoissaan hän ei
huomaa tulleensa liian likelle kävelykannelle vievien jyrkkien
rappusien reunaa. Hän kompastuu ja lankeaa nenälleen. Erikiltä pääsee
huuto. Näyttää siltä kuin professori syöksyisi alas, tekisi ilmamatkan,
josta olisi taittuneet niskat seurauksena. Mutta samassa hetkessä
rientää varjosta esiin eräs mies, tarttuu Almkvist'in takkiin ja
riuhtaisee hänet niin voimakkaasti takaisin, että professori istua
mötkähtää kannelle... ja näkee tuhansia tähtiä.
"Suokaa anteeksi", sanoo samalla lempeä ääni, "pyydän teidän
korkeuttanne suomaan anteeksi palvelijakoiralle, mutta se oli
välttämätöntä voidakseni pelastaa teidän korkeutenne hengen."
Ennenkuin Erik ennättää paikalle on pelastaja poissa. Hän on astunut
takaisin varjoon ja kadonnut yhtä äänettömästi ja salaperäisesti kuin
tulikin.
Almkvist nousee vaivaloisesti ja nilkuttaa penkille istumaan.
"Sehän oli tuo kiinalainen"... sanoo hän, "sinun kiinalaisesi? Mistä
hän ilmestyi? Ja mihin hän meni? Hän on varmaan vakoillut meitä ja
kuunnellut... tuo roisto."
"Rakas professori", sanoo Erik hiljaa, mutta vähän vihaisesti, "eiköhän
joku toinen nimitys olisi sopivampi? Hänhän pelasti kumminkin henkesi!"
6.