Pikajuna syöksyy eteenpäin kiiltävillä kiskoilla, jotka jatkuvat
Itävallan eteläisten vuorien välissä. Tunturien rinteet kaikuvat
pyörien räminästä. On aikainen aamu. Aurinko nousee taivaanrannalla ja
muuttaa alppien lumihuiput purppuranpunaisiksi.
Erik ei liikahdakaan vaunun ikkunasta. Taulu, joka leviää pohjoisessa
ja etelässä, idässä ja lännessä ja syvällä heidän alapuolellaan, valtaa
hänet kokonaan. Tällä matkalla ovat kaikki nähtävät uusia hänelle, joka
ei milloinkaan ole ollut etelämpänä Tanskaa.
Kiireellinen hyvästijättö kodille ja isänmaalle huimasi vielä hänen
päätään. Pysähtymättä on rautahepo kuljettanut heitä Saksan tasankojen,
Böhmin vuorien, kaupunkien ja maalaiskylien halki, yli välkkyvien
virtojen ja läpi rämisevien tunnelien heidän ensimmäiseen
pysähdyspaikkaansa. Adrianmeren siniset laineet välkähtelevät
lounaassa. Tunnin kuluttua ovat he Triest'issä.
"Katsokaa", sanoo Erik ja viitatessaan eteenpäin vaunun ikkunasta
laskee hän toisen kätensä professorin olkapäälle, "meri, tuo
jumalallinen meri!"
"Niin, meri!" vastaa Almkvist ja varjostaa kädellään silmiään
auringolta, joka kimaltelee hopeansinisessä meressä. "Meri ja Franz
Joseph... kotimme kolmen viikon aikana. Mahtanemmekohan ehtiä ajoissa
perille!"
He voivat nyt nähdä sataman, jossa olevista monista laivoista helposti
erottaa tuon suuren Intiaan menevän höyrylaivan. Sen lähtöhetki näyttää
olevan hyvin likellä, koska piipuista tupruaa paksuja savupilviä.
Professori polkee jalkaansa kärsimättömänä.
Juna on tuskin ehtinyt pysähtyä Triest'in asemalle, kun Almkvist jo
syöksyy sillalle ja rupeaa tinkimään kaupunginpalvelijain ja
autonkuljettajain kanssa. Kuitenkin haaskaantuu puoli tuntia, ennen
kuin kaikki on kunnossa ja vasta viimeisessä hetkessä he saapuvatkin
laivaan, hän, tuo kiihoittunut pieni professori ja hänen tyyni
toverinsa, tuo nuori tanskalainen ylioppilas, jonka tutkintokalpeat
kasvot jo vähän punoittavat.
Pari minuuttia myöhemmin liukuu jättiläislaiva aallonmurtajan ja
majakan ohitse, satamassa olevien mastojen huippujen keinuessa sen
vanavedessä. Valtamerilaivan kävelykannella vilisee matkustajia; ne
huiskuttavat hyvästiä Itävallan keisarikruunun helmelle, Triest'ille,
joka amfiteatterin lailla ympäröi Adrianmeren pohjukkaa.
Franz Joseph kulkee hyvää vauhtia ja kaupungin katot ja niitten takana
siintävät vuoret ovat jo melkoisesti pienentyneet. Ja kun Almkvist
myöhemmin tulee kojustaan, johon hän väliaikaisesti on sovittanut
matka-arkkuja ja vaatteita, on kaksoisvaltakunta sulautunut muutamiksi
sinisiksi vuorenhuipuiksi, jotka melkein katoavat hämärään. On ilta.
Meri aaltoilee. Almkvist rupeaa voimaan pahoin ja menee nukkumaan.
Mutta tullessaan seuraavan päivän iltana kannelle on hän jälleen
entisellään. Hän hakee itselleen varjoisan paikan aurinkosuojuksen
alta.
"Nyt, rakas Erik, voimme olla levollisia. Parina viikkona ei meillä,
ole muuta työtä kuin koettaa saada olomme laivassa niin mukavaksi kuin
mahdollista. Aion kuluttaa ensimmäisen osan tästä mieluisesta ajasta
tutkimalla viime viikkojen sanomalehtiä. En ole lukenut ainoatakaan
niistä sen jälkeen kuin lähdin Gårdbo'sta."
Ja professori sukeltaa kiiltävine silmälasineen suureen
sanomalehtipinkkaan, jonka hän on ottanut mukaansa.
Sillä aikaa kävelee Erik edestakaisin kannella, mutta pysähtyy äkkiä
kuullessaan pikku professorin kiljaisevan ja kysyy:
"Mutta mitä on tapahtunut?"
"Tapahtunutko! Ei mitään ole tapahtunut, paitsi että nämä sanomalehdet
pilaavat kaikki edellytyksemme. Lokalanzeiger'issa on pitkä,
Köpenhaminasta lähetetty sähkösanoma, jossa kerrotaan, että tuo
tunnettu professori Almkvist, joka ratkaisi kultaisen maan arvoituksen,
on nyt matkustanut Intiaan hakemaan erästä Kukunor-nimistä laivaa, joka
on ryöstänyt j.n.e. Siinä on myös mainittu sekin, että matkustan Franz
Joseph'issa. — Tuostahan voi tulla jo ihan hulluksi. Nyt lukevat sen
tietysti kaikki tässä laivassa ja hälinä on valmis. Sähkösanoma on
siinä Neue Freie Presse numerossa, joka tuotiin laivaan yhtäaikaa kuin
mekin. Nyt tulevat kaikki koko loppumatkan töllistelemään meitä kuin
mitäkin sirkuseläintä. Sehän on erittäin hauskaa!"
"Mutta emmekö voisi koettaa saada numeroa käsiimme ja hävittää sitä? Se
ehkä pelastaisi meidät vielä."
Professorin silmälasit liukuvat aivan nenännipukalle asti.
"Sanoitpa jotakin, nuori ystäväni — kyllä kai se voi olla mahdollista.
Koetan ainakin vielä — ehkäpä se ei ole liian myöhäistä."
Ja toimekas oppinut rientää matkaansa.
Mutta viimeistä numeroa ei löydetä. Kiinalainen palvelija pahoittelee
kovasti... se on kai joutunut hukkaan jollakin tavalla... "herra
professori Almkvist."
"Almkvist! Kuinka tiedätte, että nimi on Almkvist?"
"Matkustajaluettelosta, teidän korkeutenne, ja matkatavaroista."
"Ahaa!"
Almkvist kiiruhtaa kannelle, joka nyt on melkein tyhjä. Erik on
kadonnut. Etsittyään kauan, löytää hän matkatoverinsa aivan laivan
keulasta. Siellä seisoo tuo nuorimies syventyneenä katselemaan
ääretöntä ja kimaltelevaa merta.
Professori lyöpi häntä olkapäälle.
"Katso taaksesi Erik, koska vielä voit sen nähdä... se on Eurooppa,
joka juuri katoaa taivaanrannan taakse... viimeinen välähdys vanhaa
maailmaa, joka on ollut ja mennyt."
Mutta Erik ei käänny. Hän viittaa eteenpäin:
"Ei, katsokaa mieluummin tuonne, siellä vilahtelee uusi, jonne olemme
matkalla."
"Suokaa anteeksi", kuulevat he samalla sanottavan pehmeällä,
miellyttävällä äänellä ja moitteettomalla englannin kielellä, "suokaa
anteeksi hyvät herrat, mutta minut on lähetetty ilmoittamaan
päivällisen jo olevan valmiina."
"Ahaa", huudahtaa Almkvist, "tuo kiinalainen!"
Ja todellakin, siitä ei voi erehtyä, eräs Taivaanvaltakunnan poikahan
se on. Erik näkee edessään hienopiirteisillä, vaaleilla kasvoilla ja
uneksivilla, nerokkailla silmillä varustetun nuorenmiehen. Otsapuoli on
ajeltu ja niskaa koristaa musta ja kiiltävä hiuspuska, joka riippuu
pitkin selkää tummansinisen silkkipaidan päällä.
Almkvist, joka on hyvin nälissään, on jo menossa, mutta Erik jääpi
vielä hetkeksi paikoillensa. Hän katsoo kiinalaisen tummiin ja
raskasmielisiin silmiin. Ja seuraten äkkinäistä päähänpistoa ja
jonkinlaista vastustamatonta myötätuntoisuuden tunnetta ojentaa hän
kätensä kiinalaiselle palvelijalle.
"Tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle nimenne?" kysyy hän.
"Olen teidän korkeutenne vähäpätöisin palvelija. Minun mitätön ja
tyhjänpäiväinen nimeni on Wen Siang."
"Tuletko?"
"Kyllä", vastaa Erik ja seuraa professoria upeaan ruokasaliin. Mutta
koko päivällisen ajan on hän hajamielinen ja vastaa päin seiniä hänelle
tehtyihin kysymyksiin. Hän ei saa mielestään tuota keltaisen
rodun edustajaa, kiinalaista, jonka lempeät silmät loistavat
marmorinvalkeista kasvoista.
5.