Professori Almkvist istuskelee tuolla kaukana Jyllland'issa Gårdbo'n
kartanossa ystäviensä ja matkatoveriensa seurassa. He ovat olleet
kaikki mukana tuolla suurenmoisella retkellä Transbajkal'in erämaitten
kätkettyihin kolkkiin. Tilanomistaja Darell on kyllä nykyisin
Pariisissa, mutta Gårdbo'ssa asuvat luutnantti Olov Harold ja hänen
pieni vaimonsa Tanja, syntyisin Botscharow. Professori Almkvist on
vielä tuo sama kärttyinen, itsepäinen, äksy ja mukaantumaton, mutta
kumminkin hyväsydäminen professori kuin silloinkin, jolloin he Olov'in
kanssa yhdessä nousivat noille valkoisille lumihuipuille ja ratkaisivat
kätketyn maan arvoituksen. Hän käyttää yhä vielä tuota samaa punaista
peruukkiaan ja pitää silmälasiansa aivan viimeisellä nenännipukalla.
"Pieni rouva Tanja", sanoo hän katsoessaan niitten ylitse, "pieni rouva
Tanja, minulla on ikävä. On kyllä epäkohteliasta sanoa niin teidän
seurassanne, mutt; se on totta. Minun täytyy tunnustaa, etten ole
milloinkaan huomannut vastanaineissa mitään mielenkiintoista mutta olen
voinut sen nyt sietää, koska te molemmat olette hoivailleet minua
kaikella mahdollisella tavalla. Mutta totta puhuen, minulla on kuin
onkin hirveä koti-ikävä."
"Rakas professori..."
"Tarkoitatteko, pieni rouvaseni, ettei minulla ole mitään kotia, mihin
ikävöitsisin? Mutta odottakaahan itse, kunnes päivä valkenee, jolloin
alatte oikein lämpimästi ajatella kaukana olevaa kotimaatanne, jossa
taivaanranta kaareutuu avarana, leveät virrat kohisevat ja kaukaisilla
vuorilla olevat männyt laulavat, humisevat ja kertovat..."
"Rakas professori", sanoi Tanja ja hymyili lämpimästi, "kiitos teille
kaikesta siitä kauniista, mitä sanotte kotimaastani... mutta
puhuittehan koti-ikävästänne. Ettekö vielä tiedä että teidän kotinne on
täällä Gårdbo'ssa?"
"Kyllä, kiitos rakkaat lapseni teille kumpaisellekin, sekä teille pieni
rouva Tanja, että sinulle, rakas Olov, Tiedänhän niin hyvin, että
teette kaikki maailmassa tähteni. Mutta... no niin..." Professori on
noussut seisomaan ja niinkuin tavallista totiseksi tullessaan tahi
lausuessaan julki sisimmät ajatuksensa, ottaa hän silmälasinsa ja alkaa
niitä puhdistaa.
"Katsokaa, tiedemiehen koti on aina siellä, mihin tutkimishalu on hänet
vienyt. Kaikissa muissa paikoissa tuntee hän kodittomuutta. Ja koko
elämäni olin viettänyt ikävän kuume veressäni, niin, aina matkaamme
asti. Silloin pääsin tasapainoon."
"Vai niin", sanoo Olov, "vai tasapainoon."
"Hyi Olov!" Rouva Tanja katsahtaa mieheensä tuimasti.
"Niin tasapainoon", jatkaa professori, "ja sopusointuun todellisen
itseni kanssa. Mutta sitten tultuamme kotiin, kun päämäärä oli
saavutettu ja matka tehty, oli kaikki loppunut, silloin todellakin
loppui kaikki."
"Mutta muistot, professori, nuo rakkaat ja ylevät muistot!"
"Muistotko? Etkö enää ymmärrä mitään poikani? Pidätkö minua kyllin
vanhana elämään muistoistani? Minähän olen vielä siinä iässä, jolloin
niitä luodaan. Eli tahdon matkustaa... matkustaa hakemaan uusia
maita... tekemään jotakin! Mutta mihin, mihin? Mutta tulimmainen
olkoon... suokaa anteeksi, pieni rouva Tanja... tarkoitan, on myöhä...
hyvää yötä, rakkaat ystävät, nukkukaa hyvin ja unohtakaa kaikki, mitä
olen puhunut."
Ja pieni tiedemies on poissa.
"Niin, hän on oikeassa", sanoo Olov suudellen pientä vaimoaan, "on jo
todellakin myöhäistä. Meidän on mentävä nukkumaan. Mutta kuule, miten
myrsky ulvoo savupiipuissa tänä yönä. Niin kummallisella äänellä, vai
mitä Tanja? Joka kerralla, kun kuulen tuon äänen, ajattelen sitä
talviyötä, jolloin päätimme suuren matkamme ja jolloin tapasin sinut.
Luulen että tuulen samalla kertaa valittava ja houkutteleva, mutta
omituisesti yksitoikkoinen ääni ratkaisi asian ja sai meidät
matkustamaan."
He ovat suuressa kirjastossa. Myrsky lennättää silloin tällöin puoliksi
palaneesta takkavalkeasta joukon säkeniä. Olov Harold vaimoineen
unhottaa myöhäisen hetken, myrskyn laulun viedessä heidät kauas, kauas
pois Tanjan summattoman suureen kotimaahan, missä lumi tuiskuaa
äärettömillä aroilla ja avaroissa jääkylmissä erämaissa.
Mutta tunnelma katkeaa yhdellä tempaisulla. Hetkessä matkustavat heidän
sielunsa tuhansia peninkulmia Tanjan kotimaasta takaisin hyvin
suojattuun jyllantilaiseen herraskartanoon. Käytävän ovi aukenee
rymisten, kylmä viima tunkeutuu sisään ja kaukaiset ovet narisevat
saranoillaan tuulessa.
Professorihan se vain onkin! Hän on syössyt huoneeseen ja jättänyt
innoissaan kaikki ovet sulkematta, viimeisenkin. Hän pysähtyy
kynnykselle, seisoen siinä liehuva sanomalehti kädessään, ja vasta
syntynyt ajatus säteilevissä silmissään.
"Eläköön! Huudan niinkuin huusin tuona yönä kuoleman kamarissa
Kultaisen joen maassa. Olen keksinyt sen!"
Ja pieni professori istuutuu takan edessä olevaan nojatuoliin ja
puhdistaa silmälasinsa. Tanja sulkee oven ja peittää sen paksulla
oviverholla. Kirjasto on taasen rauhaisa ja suojattu nurkka.
"Kuulkaa nyt!" Almkvistin käsi vapisee niin, että sanomalehti ratisee,
"kuulkaa nyt, mitä luen tästä lehdestä."
'Herra Erik Holm, jonka nimi on varmaan lukijoille tuttu hänen
seikkailurikkaasta matkastaan ilmapallo Mars'illa Grönlantiin, on näinä
päivinä suorittanut ylioppilastutkintonsa. Herra Holm'in iloa ovat
kumminkin katkeroittaneet viimeisen grönlantilaishöyrylaivan Hans
Egede'n samoihin aikoihin tuomat tiedot. Näyttää siltä kuin
Tassinork'in siirtolassa olisi sattunut surullinen tapaus.
Uutisasukkaan poissa ollessa oli eräs vieras höyrylaiva tullut sinne ja
vienyt muassaan muutamia eskimoita ja uutisasukkaan kuusitoistavuotisen
tyttären Arnaluk'in. Onko Nordstrand onnistunut, hän valmistautui nim.
tämän lyhyen tiedonannon lähetettyään heti ajamaan takaa kadonnutta
Iaivaa, vapauttamaan poisviedyt tai toteamaan, olisiko joku
onnettomuus mahdollisesti sattunut, emme luullaksemme saa tietää,
ennenkuin tulevana vuonna.' Mutta kuulkaa nyt jatkoa:
'New-York'ista sähkötetään: Tuo tunnettu yltiöpäinen intialainen
miljoonainomistaja Rokka on tänään huvipurrellaan Kukunor'illa saapunut
täkäläiseen ulkcsatamaan. Kerrotaan huvipurren olleen aina Smith'in
salmessa asti ja saaneen kovasti kamppailla päästäkseen jäistä.
Kukunor, jonka miehistöstä ei kukaan ole päässyt maihin, purjehtii
huomenna Intiaan.'
"Mieltäkiinnittävää, vai?"
"Kyllä, rakas professori, se on hyvin mieltäkiinnittävää. Mutta, en
ymmärrä, miten nämä uutiset ovat voineet noin järkyttää mieltänne?"
Almkvist katsoo silmälasiensa ylitse. "Mutta ihmislapsi, etkö ymmärrä?
Kukunorhan on sama laiva, joka vei matkassaan Nordstrand'in tyttären.
Joku höyrylaivahan se oli, joka teki ryöstön ja nyt tulee tämä
suoraan rikoksen tapahtumapaikalta. Ei niitä niin vaan vilise
miljoonainomistajain huvipursia tuolla ikuisessa jäässä."
"No niin, jos edellytetään, että kaikki on niin... niin mitä... suokaa
anteeksi... mitä se teitä oikeastaan liikuttaa?"
"Oo sinä hemmoiteltu, joka lepäät laakereillasi! Capua'ssa... tietysti
se liikuttaa minua, koska se on vastannut kysymykseeni: Mihin! Ryövärin
jälkeen! Meidän on pelastettava Arnaluk!"
"Meidänkö...?"
"Meidänpä tietysti. Minun ja vastaleivotun ylioppilas Erik Holm'in. Hän
palaa tietysti ikävästä päästä matkaan. Ja miehet, joilla on tulta
sielussaan, ne ne tekevätkin ihmeitä!"
3.