PROFESSORI ALMKVIST KEKSII UUDEN KOTI-IKÄVÄN.

Professori Almkvist istuskelee tuolla kaukana Jyllland'issa Gårdbo'n

kartanossa ystäviensä ja matkatoveriensa seurassa. He ovat olleet

kaikki mukana tuolla suurenmoisella retkellä Transbajkal'in erämaitten

kätkettyihin kolkkiin. Tilanomistaja Darell on kyllä nykyisin

Pariisissa, mutta Gårdbo'ssa asuvat luutnantti Olov Harold ja hänen

pieni vaimonsa Tanja, syntyisin Botscharow. Professori Almkvist on

vielä tuo sama kärttyinen, itsepäinen, äksy ja mukaantumaton, mutta

kumminkin hyväsydäminen professori kuin silloinkin, jolloin he Olov'in

kanssa yhdessä nousivat noille valkoisille lumihuipuille ja ratkaisivat

kätketyn maan arvoituksen. Hän käyttää yhä vielä tuota samaa punaista

peruukkiaan ja pitää silmälasiansa aivan viimeisellä nenännipukalla.

"Pieni rouva Tanja", sanoo hän katsoessaan niitten ylitse, "pieni rouva

Tanja, minulla on ikävä. On kyllä epäkohteliasta sanoa niin teidän

seurassanne, mutt; se on totta. Minun täytyy tunnustaa, etten ole

milloinkaan huomannut vastanaineissa mitään mielenkiintoista mutta olen

voinut sen nyt sietää, koska te molemmat olette hoivailleet minua

kaikella mahdollisella tavalla. Mutta totta puhuen, minulla on kuin

onkin hirveä koti-ikävä."

"Rakas professori..."

"Tarkoitatteko, pieni rouvaseni, ettei minulla ole mitään kotia, mihin

ikävöitsisin? Mutta odottakaahan itse, kunnes päivä valkenee, jolloin

alatte oikein lämpimästi ajatella kaukana olevaa kotimaatanne, jossa

taivaanranta kaareutuu avarana, leveät virrat kohisevat ja kaukaisilla

vuorilla olevat männyt laulavat, humisevat ja kertovat..."

"Rakas professori", sanoi Tanja ja hymyili lämpimästi, "kiitos teille

kaikesta siitä kauniista, mitä sanotte kotimaastani... mutta

puhuittehan koti-ikävästänne. Ettekö vielä tiedä että teidän kotinne on

täällä Gårdbo'ssa?"

"Kyllä, kiitos rakkaat lapseni teille kumpaisellekin, sekä teille pieni

rouva Tanja, että sinulle, rakas Olov, Tiedänhän niin hyvin, että

teette kaikki maailmassa tähteni. Mutta... no niin..." Professori on

noussut seisomaan ja niinkuin tavallista totiseksi tullessaan tahi

lausuessaan julki sisimmät ajatuksensa, ottaa hän silmälasinsa ja alkaa

niitä puhdistaa.

"Katsokaa, tiedemiehen koti on aina siellä, mihin tutkimishalu on hänet

vienyt. Kaikissa muissa paikoissa tuntee hän kodittomuutta. Ja koko

elämäni olin viettänyt ikävän kuume veressäni, niin, aina matkaamme

asti. Silloin pääsin tasapainoon."

"Vai niin", sanoo Olov, "vai tasapainoon."

"Hyi Olov!" Rouva Tanja katsahtaa mieheensä tuimasti.

"Niin tasapainoon", jatkaa professori, "ja sopusointuun todellisen

itseni kanssa. Mutta sitten tultuamme kotiin, kun päämäärä oli

saavutettu ja matka tehty, oli kaikki loppunut, silloin todellakin

loppui kaikki."

"Mutta muistot, professori, nuo rakkaat ja ylevät muistot!"

"Muistotko? Etkö enää ymmärrä mitään poikani? Pidätkö minua kyllin

vanhana elämään muistoistani? Minähän olen vielä siinä iässä, jolloin

niitä luodaan. Eli tahdon matkustaa... matkustaa hakemaan uusia

maita... tekemään jotakin! Mutta mihin, mihin? Mutta tulimmainen

olkoon... suokaa anteeksi, pieni rouva Tanja... tarkoitan, on myöhä...

hyvää yötä, rakkaat ystävät, nukkukaa hyvin ja unohtakaa kaikki, mitä

olen puhunut."

Ja pieni tiedemies on poissa.

"Niin, hän on oikeassa", sanoo Olov suudellen pientä vaimoaan, "on jo

todellakin myöhäistä. Meidän on mentävä nukkumaan. Mutta kuule, miten

myrsky ulvoo savupiipuissa tänä yönä. Niin kummallisella äänellä, vai

mitä Tanja? Joka kerralla, kun kuulen tuon äänen, ajattelen sitä

talviyötä, jolloin päätimme suuren matkamme ja jolloin tapasin sinut.

Luulen että tuulen samalla kertaa valittava ja houkutteleva, mutta

omituisesti yksitoikkoinen ääni ratkaisi asian ja sai meidät

matkustamaan."

He ovat suuressa kirjastossa. Myrsky lennättää silloin tällöin puoliksi

palaneesta takkavalkeasta joukon säkeniä. Olov Harold vaimoineen

unhottaa myöhäisen hetken, myrskyn laulun viedessä heidät kauas, kauas

pois Tanjan summattoman suureen kotimaahan, missä lumi tuiskuaa

äärettömillä aroilla ja avaroissa jääkylmissä erämaissa.

Mutta tunnelma katkeaa yhdellä tempaisulla. Hetkessä matkustavat heidän

sielunsa tuhansia peninkulmia Tanjan kotimaasta takaisin hyvin

suojattuun jyllantilaiseen herraskartanoon. Käytävän ovi aukenee

rymisten, kylmä viima tunkeutuu sisään ja kaukaiset ovet narisevat

saranoillaan tuulessa.

Professorihan se vain onkin! Hän on syössyt huoneeseen ja jättänyt

innoissaan kaikki ovet sulkematta, viimeisenkin. Hän pysähtyy

kynnykselle, seisoen siinä liehuva sanomalehti kädessään, ja vasta

syntynyt ajatus säteilevissä silmissään.

"Eläköön! Huudan niinkuin huusin tuona yönä kuoleman kamarissa

Kultaisen joen maassa. Olen keksinyt sen!"

Ja pieni professori istuutuu takan edessä olevaan nojatuoliin ja

puhdistaa silmälasinsa. Tanja sulkee oven ja peittää sen paksulla

oviverholla. Kirjasto on taasen rauhaisa ja suojattu nurkka.

"Kuulkaa nyt!" Almkvistin käsi vapisee niin, että sanomalehti ratisee,

"kuulkaa nyt, mitä luen tästä lehdestä."

'Herra Erik Holm, jonka nimi on varmaan lukijoille tuttu hänen

seikkailurikkaasta matkastaan ilmapallo Mars'illa Grönlantiin, on näinä

päivinä suorittanut ylioppilastutkintonsa. Herra Holm'in iloa ovat

kumminkin katkeroittaneet viimeisen grönlantilaishöyrylaivan Hans

Egede'n samoihin aikoihin tuomat tiedot. Näyttää siltä kuin

Tassinork'in siirtolassa olisi sattunut surullinen tapaus.

Uutisasukkaan poissa ollessa oli eräs vieras höyrylaiva tullut sinne ja

vienyt muassaan muutamia eskimoita ja uutisasukkaan kuusitoistavuotisen

tyttären Arnaluk'in. Onko Nordstrand onnistunut, hän valmistautui nim.

tämän lyhyen tiedonannon lähetettyään heti ajamaan takaa kadonnutta

Iaivaa, vapauttamaan poisviedyt tai toteamaan, olisiko joku

onnettomuus mahdollisesti sattunut, emme luullaksemme saa tietää,

ennenkuin tulevana vuonna.' Mutta kuulkaa nyt jatkoa:

'New-York'ista sähkötetään: Tuo tunnettu yltiöpäinen intialainen

miljoonainomistaja Rokka on tänään huvipurrellaan Kukunor'illa saapunut

täkäläiseen ulkcsatamaan. Kerrotaan huvipurren olleen aina Smith'in

salmessa asti ja saaneen kovasti kamppailla päästäkseen jäistä.

Kukunor, jonka miehistöstä ei kukaan ole päässyt maihin, purjehtii

huomenna Intiaan.'

"Mieltäkiinnittävää, vai?"

"Kyllä, rakas professori, se on hyvin mieltäkiinnittävää. Mutta, en

ymmärrä, miten nämä uutiset ovat voineet noin järkyttää mieltänne?"

Almkvist katsoo silmälasiensa ylitse. "Mutta ihmislapsi, etkö ymmärrä?

Kukunorhan on sama laiva, joka vei matkassaan Nordstrand'in tyttären.

Joku höyrylaivahan se oli, joka teki ryöstön ja nyt tulee tämä

suoraan rikoksen tapahtumapaikalta. Ei niitä niin vaan vilise

miljoonainomistajain huvipursia tuolla ikuisessa jäässä."

"No niin, jos edellytetään, että kaikki on niin... niin mitä... suokaa

anteeksi... mitä se teitä oikeastaan liikuttaa?"

"Oo sinä hemmoiteltu, joka lepäät laakereillasi! Capua'ssa... tietysti

se liikuttaa minua, koska se on vastannut kysymykseeni: Mihin! Ryövärin

jälkeen! Meidän on pelastettava Arnaluk!"

"Meidänkö...?"

"Meidänpä tietysti. Minun ja vastaleivotun ylioppilas Erik Holm'in. Hän

palaa tietysti ikävästä päästä matkaan. Ja miehet, joilla on tulta

sielussaan, ne ne tekevätkin ihmeitä!"

3.

Kiinan pyhä helmi · 第 13 / 58 题