Oli käyty katselemassa sekä ruutanoita, että talon muita
merkillisyyksiä, ja nautittu hienot päivälliset.
Ja tuossa neljän, viiden tienoilla vierivät konsulin vaunut, kaksi
mustaa hevosta edessä ulos Grongin portista.
"Ajetaan alempaa maantietä, Halvor!" huusi konsuli, -- "ajetaan kylän
läpi Wendelbon kautta."
"Kietokaa turkit hyvästi ympärillenne", muistutti hän naisia. "Täällä
vuorilla on ilma raaempaa."
Hän asetti vaipan hyvästi Boletten ympäri... "Ethän sinä nyt vaan
palele, lapseni?" sanoi hän, istuutuessaan paikalleen vaunuissa.
He ajoivat tiheän, puolihämärän metsän läpi, ja konsuli vaipui
ajatuksiinsa...
Hän alkoi nähdä edessään pienen, hennon tyttärensä, jonka tunteet
olivat aina niin lämpimät ja herkät...
Ei, ei, ei, hän ei sitä tahtonut, -- ei tahtonut...
Pikku Bolettetyttönen, josta hän niin vähän oli välittänyt. Joka aina
katseli niin arasti ja pelokkaasti, -- ujo raukka.
Margrethe oli aina ollut lempi lapsi --.
Mutta nyt muuttuisi asiat.
Hän laski hetkeksi kätensä Boletten käteen ja nyykäytti hänelle...
Päivällisestä ja vaununtärinästä tuli hän uniseksi.
-- -- Mutta, mikä, mikä onkaan heillä mielessä? -- Majurilla,
Robertilla ja Niils Bjelkellä? -- hän oikasihe äkkiä suoraksi.
Ei, ei, se on vaan Niils Bjelke!
Ja, kun hän pääsee peräsimeen, ei hän sitä vähällä päästä. Minä
tunsin isän ja tiedän, miten olisi käynyt, jos mies olisi päässyt
hallitsemaan paikkakunnalla.
... Ensin alkavat he varovasti, hiljaisesti, aivan pienestä. Ja
sitten yhdestä toiseen --
Tehtaan toisensa perästä, ehkä... Kaikki ajanmukaista, -- sähkö
valaistus. Poika on tutkinut kaikkea ulkomailla!
Kyllä hän eteenpäin pääsee... Vesivoimaa vaikka koko laaksoon.
Grongin soista saavat voimaa vaikka kuinka paljon! Ja Wolmarin silmät
loistavat, kun hän näkee rahoja... Hän on vaan mielissään kun noita
mätiä, epäterveellisiä alueita möyhitään.
Sitten jonain kauniina päivänä tehtaanpyörät surisevat, kaupungin
loistaessa kiitollisena sähkövalossa.
Ja me Lindestadissa saamme katsella ihmettä ja ihaella ihanuuksia,
jotka Niils Bjelke, tuo suuri mies on luonut, -- ja kaikkia niitä
hyviätekoja, joita virta luo molemmille rannoilleen...
Ja majuri nimitetään kaupungin pyhimykseksi.
Silmänräpäyksen aikaa kaikui vaunussa ivallinen naurun rähähdys,
joka sai rouvan ja Boletten säpsähtämään, heidän siinä istuessaan
hämärässä.
Ei milloinkaan. Ennen sydän haletkoon.
Siihen ei Knut Ulfvung suostu! "Kuule Halvor!" -- huusi hän äkkiä, --
"Ovatko nuo kaikki Grongin soita, joiden yläpuolella sumu leijailee?
-- Suuret on alat."
"Ovat ne, siellä ei tarvita ei kuokkaa eikä kirvestä käyttää", sanoi
Halvor.
"Ovatkohan ne syviäkin? Eivät taida tietä kannattaa, ennenkun ovat
jäässä?
"Ei toki! Mutta sitten siellä ajetaankin hirsiä, sadottain hevosia on
vetämässä joka talvi, tietääkö konsuli."
"Niin, niin, niin", virkkoi konsuli kärsimättömästi... "Siellä on
vähintäin viisitoista, kaksikymmentä kertaa niin suuret suoalat kuin
ne, joita nyt kaivetaan", mutisi hän. "Siellä on kokonainen salattu
sisäjärvi!"
Hän katseli hyvin tarkkaavaisesti maisemaa...
Näköala aukeni laaksoon päin, ja meri välkkyi etempää.
-- Kaupungissa sytytettiin jo kaasuliekit.
Vastaantulijat ja kävelijät, jotka olivat ulkona iltahämärissä,
tervehtivät kunnioittavasti ja vähän ihmeissään konsulia, joka ajoi
niin odottamattomalta suunnalta...
-- -- "No, nyt olemme nähneet Grongin kuninkaan!" huudahti konsuli,
heidän astuessaan sisään Wendelbon luo.
"Hyvä mies. Olen varma siitä, ett'ei hän vielä ole viittäkymmentä
vuotta. Linna nyt ei ollut erityisen hauska -- tuommoinen muisto
vanhoilta ajoilta. -- Mutta metsät, Wendelbo -- sankkaa petäjikköä ja
kuusimetsää niin pitkältä kuin silmä kantoi! Ja ylempänä näkee kosken
valkoisena vaahdoten syöksyvän tähän viheriään mereen.
"Sehän se täyttää koko laakson, niin että siitä syntyy kuollut suo ja
rämemaa, siltä puuttuu viemäri", sanoi hän mielissään... "Viemäri
niin, viemäri"...
"Tänäkin syksynä on tuolla miehellä vähintäin sata ajo- ja työmiestä,
jotka hakkaavat ja kaatavat hirsiä ja puhdistavat metsää."
"Hänellä on sukulainen taloudenhoitajana", kertoi rouva. "Mutta nyt
hän oli käymässä sukulaisten luona, väsyttävien syystöiden jälestä.
"Nimi Wolmar on aikoinaan kuulunut tunnettuun, suureen sukuun, ja
hän hyvin mielissään näytteli meille muutamia vanhoja harvinaisia
koristeita, -- vyösolkia ja kengänsolkia, ainakin olivat ne
viimeiseltä vuosisadalta. Ja ylhäällä suuressa salissa oli flyygeli
tai vanha klaveeri... Kuka sen tietää milloinka se viimeksi on ollut
avattu", -- ihmetteli rouva.
"Sitä minäkin", jatkoi Wendelbo... "Sen miehen kasvot ovat niin
jäykät ja umpimieliset, -- vieraat kaikille inhimillisille tunteille."
"Haaveiluja", keskeytti hänet konsuli terävästi.
"Hän tulee pian Lindestadiin katsomaan isän uusia puimakoneita",
sanoi rouva.
"Sitten saat sinä, äiti, Boletten kanssa näyttää hänelle koko
talon", -- jatkoi konsuli, -- "aina ylhäältä alas maitokamariin
asti. Ja uudet mehiläiskeot, -- Boletten oma erikoisala. Se häntä
huvittaa. Hän on viisas ja harrastava mies, joka ottaa asiat niiden
käytännölliseltä puolelta, -- eikä elä tuulentupien ja omien
mietteidensä varassa", sanoi hän lopuksi, vilkaisten Wendelbohon.
"Hm. hm, -- hän alkaa seurustella Lindestadissa?... se... se..."
mietti Wendelbo... "Katsotaanpas. Annahan kun mietin"...
Konsuli ja rouva pukivat päällysvaatteitaan ylleen. Heidän täytyi
joutua kotiin, ennen pimeän tuloa.
"Jotain on tekeillä", sanoi Martine miettiväisenä, vanhusten
kulkiessa alas rappusia.
Bolette tarttui äkkiä Martin en käsivarsiin ja tuijotti häneen
kuolonkalpeana.
"Minä pelkään niin, -- pelkään niin kovasti", kuiskasi hän, väristen
kuin kuolontuskassa.
Martine kietoi matkavaipan yhä uudelleen hänen ympärilleen...
"Tuntuu kuin peitteleisin ruumista", -- sopersi hän soinnuttomasti ja
syleili suojellen sisartaan.
Sisar luisui alas rappusia...