Konsuli oli hirveän pahalla tuulella näinä päivinä.
Hän ei puhunut sanaakaan. Hän kulki vaan ajatuksissaan ja puri
huuliaan.
Eikä hän myöskään ollut tavallisilla ajeluretkillään kaupungissa.
Hän kävi vaan sahaa tarkastamassa kuten tavallista; ja tuli yhtä
hajamielisenä, synkkänä ja miettiväisenä taas kotiin.
Se vaikutti hermostuttavasti koko talonväkeen. Säpsähdettiin
pienimmästäkin äänestä, ovi, joka paukahti kiinni, voi saattaa koko
perheen hypähtämään paikaltaan ja pelästyneenä katsomaan toisiinsa.
Rouva oli eräänä päivänä antanut sanan pankinjohtajalle ja
Wendelbolle että tulisivat illalla vhistiä pelaamaan.
Mutta isää ei saatu irtautumaan ajatuksistaan. Hän oli tyly ja
epäkohtelias pankinjohtajaa kohtaan, ja aivan hävitön Wendelbolle, --
niin että siitä ei ainakaan ollut minkäänlaista virkistystä.
Ei tämä pahantuulen puuska ollut niinkään tavaton. Mutta tällä kertaa
se kesti päiväkausia!
Rouva oli allapäin.
Margrethe tähän oli syypää -- Hän oli aina ollut isän lemmikki, jolla
oli ollut etuoikeutensa, -- oli tottunut pitämään oman tahtonsa.
Mutta tämä hänen hämmästyttävä, äkkinäinen esiintymisensä, -- se oli
kuin molempien tahtojen kaksintaistelu, -- se näytti olleen liikaa
isälle. Ja, kun he nyt kohtasivat toisensa, ei hän ollut Margrethea
näkevinäänkään.
Siitä syntyi painostava tunnelma koko taloon.
Sitten eräänä aamuna johtui rouvan mieleen ehdoittaa Margrethelle
pientä matkaa sisarensa, täti Jutan luo, olemaan läsnä hänen
nuorimman tyttärensä ensi ripilläkäynnillä.
Ja hyvin mielellään lähti Margrethe pois joksikin aikaa.
Kun rouva siitä puhui isälle, nyykäytti hän vaan päätään ja sanoi:
"Anna vaan mennä, anna vaan mennä"...
-- Niin oli Margrethe sitten lähtenyt. Mutta isä oli vaan yhtä synkkä
ja ajatuksissaan.
Nyt aamupäivällä oli hän kaikkien hämmästykseksi antanut valjastaa
kiesit ja oli ajanut pois.
Kaikki tunsivat kuin helpotusta ja hengittivät keveämmin, kun hän oli
lähtenyt.
"Mutta ennen hän aina ajoi jahtivaunuissa tai trilloissa, kun
kaupunkiin lähti", sanoi rouva Bolettelle "niin että varmaan hän ajoi
jonnekin maalle. Sieltä ei hän saane paljoakaan mielen virkistystä!"
Heidän vielä seisoessa rappusilla, näkyi Martinen pony pyrkivän mäkeä
ylöspäin...
-- "No, -- mikä ääni on kellossa tänään?" -- kuulusteli hän,
astuessaan ylös rappusia, -- "samalla tuulellako?"
"Margrethe parka! Isä on antanut hänen olla liian vapaana. Ja nyt
äkkiä pannaan päitset ja kuolaimet ja opetetaan juoksemaan!" --
jutteli hän riisuessaan päällysvaatetta eteisessä.
"Kiitos lämpimästä teekupista, neiti Tank!" -- huusi hän kyökin
ovesta ja heitti tarkastavan silmäyksen kyökin seinälle, joka oli
täynnä kirkkaita kupari ja messinki astioita...
"Hututu, -- miten kolakka ja kylmä", -- hän hieroi käsiään. "Pistä
muutamia puita uuniin, Grethe...
"Minä jään tänne siksi kun isä palaa, kuule äiti. Tahdon nähdä, millä
mielellä hän on."
-- Viiden aikaan konsuli vihdoinkin palasi. Näytti siltä, että
kaikki, koiratkin, huomasivat, että nyt oli tuuli kääntynyt.
Halvor hymyili ja koirat telusivat, hevonen hirnui talliin päin, ja
kasvot, jotka kurkistivat ruutujen takaa olivat kirkastuneet.
Puhuttiin ja huudettiin taas kovaäänisesti ja kaikki arkuus sekä
puheista että käytöksestä oli kuin pois puhallettu.
Kaikki johtui vaan siitä, että konsuli heitti piiskan niin
leikillisellä liikkeellä Halvorille ja noustessaan rappusia nyökäytti
iloisesti Martinelle, joka seisoi ikkunassa.
Hän kulki suoraan eteisen läpi arkihuoneeseen, jossa Martine riisui
hänen yltään päällystakin ja Grethe päällyssaappaat.
... "Rupesi lopputaipaleella satamaan. Muuten olisi ollut erinomaisen
hauska ja virkistävä retki. --
"Päivällisellä olin Wolmarin luona Grong'illa", sanoi hän iloisena.
"Tulin sinne aivan sattumalta. Aikomukseni oli vaan puhutella
metsäpäällysmies Evenseniä. Ja sitten täytyi minun lähteä katsomaan
hänen ruutanalampeaan. Se kuului aikoinaan ruukille...
"Se oli oikein harvinainen ilmiö ja luonnontieteellinen ihme...
Ruutanoita siellä niin ylhäällä!
"Kyllä oli, -- sitten hän pyysi minut vanhanpojan asuntoonsa
ruutanoita syömään. Ne olivat todellakin lihavia ja hyviä, niin
että minä päätin itsekseni, että sellaisen ruutanalammen me myöskin
hankimme tänne Lindestadiin.
"Ja tuskin minä olin sen sanonut, ennenkun hän jo hyvin kohteliaasti
kutsui sinut, äiti, ja minut ja tytöt sinne huomenna katsomaan
paikkaa ja koettamaan miltä ne maistuvat.
"Erityisenä harvinaisuutena antoi hän palvelustytön nostaa haavilla
muutamia hyvin vanhoja muhkeita kaloja, varmaankin ruukin ajoilta:
jotka jo olivat niin puutuneita, etteivät kelvanneet syötäviksi...
"Niin, siellä se vanhapoika istuu -- eikä tiedä varmaan -- onko
taskuissaan kaksi tai yksi miljoona... Sanotaan, että hän on hiukan
omituinen. Mutta sen nimen saa pian, kun on rikas ja kadehdittu. Eikä
hän mene ansaan vaan kauniiden sanojen vuoksi.
"Ja, vaikka hän ei kulekaan puettuna viimeisen muodin mukaan, --
tänään hän oli sarkavaatteissa, -- niin on hän sensijaan laajojen
Grongmetsien ja mastopuiden omistaja, niin että hän voisi vaikka
pukeutua kultaan."
Konsuli ojensi jalkansa uunin eteen ja oikasihe mielihyvällä itseään.
Hän hieroskeli käsiään ja halusi kolmenkesken Narnan ja Martinen
kanssa pelata pienen vhistin. Halvor ajaisi kyllä Martinen kotiin;
tänä iltana oli pimeä, sillä kuu pysyisi pilvien takana.
Hän tahtoi aikaisin maata, -- ei ollut nukkunut hyvin viime öinä.
"Ja sitten tyttöseni, tuoppas vähän vhiskyä ja lämmintä vettä. Se
tekee hyvää -- noiden lihavien ruutanoiden jälestä". sanoi konsuli
silmää iskien.
... "Miten soma puku sinulla on, lapseni, yksinkertainen ja perin
sievä, -- se vaatettaa niin hyvin pientä, hienoa vartaloasi", hän
nyökäytti hänelle herttaisesti päätään. "Sinun pitää panna se yllesi
kun huomenna lähdemme Grongiin."
Bolette katosi iloisena kyökkiin hankkimaan vhiskyä.
-- -- -- Isä oli poistunut makuuhuoneeseensa ja Martine seisoi
eteisessä pukien ylleen matkavaippaa.
"Uskomattoman pian tuuli kääntyi!" -- ihmetteli hän...
Tämä ilta oli ollut niin rauhallinen ja hupaisa. Isä niin hyvällä
tuulella, lasketellen vanhoja sukkeluuksiaan ja juttujaan.
"Huomasitteko miten hyvä hän oli minulle", sanoi Bolette ihastuneena.
"Ei huomannut vähääkään, että hän olisi kaivannut Margrethea,
-- tai huomasitko sinä?" sanoi hän saatellessaan sisartaan
vaunuihin. -- -- --