Pilvet leijailivat kuin villahattarat sinertävällä taivaalla.
Äkkiä kuului korvia särkevä variksen vaakkuminen hiljaisessa
ympäristössä.
Linnut lensivät suurina parvina ylhäältä metsänharjanteelta ja
leijailivat villisti raakuen puoliympyrässä hänen päänsä ylitse
taivasta kohti ja laskeusivat taas takaisin samoille puun oksille,
joilta lähtivät.
"Margrethe!" kuului hurja ilon huuto syrjäpolulta, josta Niils
pujahti esille.
"Sinäkö täällä asti?
"Sepä oli ihana näky syyspäivänä!" riemuitsi Niils ja oli siinä
samassa hänen luonaan, tarttuen hänen molempiin käsiinsä.
"Emme näe sinua enää milloinkaan", -- sopersi Margrethe punastuen.
"Sinä et ole käynyt Lindestadissa sitten kun aikaiseen kesällä. Ja
minun teki mieleni tulla katsomaan vieläkö sinä elät?"
"Ei, Margrethe!" -- sanoi Niils painavasti. "Tiedätkö, Lindestadiin
minä en tule, ennenkun hallitsen omaa maatani...
"Mutta siihen päivään ei ole enää pitkältä", sanoi hän voitonriemulla.
"Luulenpa, että ensi vuonna kun sinä taas poimit kauniita
pihlajanmarjoja"...
Hän otti marjatertun Margrethelta ja pisti sen hatunnauhaansa.
"Muuten pidän kyllä sinua silmällä, usko pois...
"Olen nähnyt pari kertaa sinun menevän kaupungin puistoon, olen
istuutunut siellä jollekin penkille puun suojaan ja katseillani olen
seurannut sinua, kun soiton aikana kävelit siellä kaikkien kaupungin
keikarien seuraamana. Se oli virkistys väsyneille aivoilleni."
"Oliko se samana päivänä, jolloin juhlittiin Fremingin uuden
teräslaivan johdosta?" kyseli Margrethe.
"Niin, niin."
"Ja sinä päivänä, jolloin siellä oli laulujuhla?"
"Niin juuri."
"Silloin näin sinut kummallakin kertaa", -- hymyili hän...
"Mustasilmäinen, mustatukkainen ja tummaihoinen", -- puheli hän
ajatuksissaan.
"Niin, tuo päänheitto!" -- huudahti Niils äkkiä tulisesti. "Minä näen
siinä ikäänkuin astraaliruumiin heijastusta, tunnen olevani äkkiä
kuin arvoituksen edessä. Mutta naula, jolla se avataan, on taottava
kullasta. Ja minä tunnen että siitä selviän!" sanoi Niils riemuiten.
"Ja arvoitus, -- arvoitus -- kuuletko. -- Sieltä minä tulen, vaatteet
liassa ja mudassa...
"Oi, mitenkä minun tekisi mieleni puhua sinulle, -- sinun tuossa
seistessäsi niin ihanan ja viisaan näköisenä.
"Miellyttääkseni sinua... saadakseni hymyilyn punasilta huuliltasi,
jotka kuuluvat kuin korkeampaan ihmisrotuun", sanoi hän tulisesti.
"Varo vaan" -- sanoi Margrethe hymyellen, -- "etten tunnusta, että
pikemmin kuulun synkkään, mustaan ihmisrotuun."
Niils seisoi miettiväisenä ja piteli häntä kädestä...
"Minä sanon sinulle, että on salaisuuksia kaikessa, kun vaan voisimme
saada ne selville!" virkkoi hän.
"Meidänkin salaisuutemme, Margrethe...
"Ajatteleppas, jos ikäänkuin uutimet vedettäisiin syrjään ja sinä
äkkiä näkisit koko laakson edessäsi uudesti luotuna, näkisit siellä
surisevat tehtaat ja savupiippujen savuavan.
"Ja sitten... Ja sitten, ajattele, että tuntee, että on tuon ajatuksen
kypsyttänyt aivan alusta asti. Jo ajatuksissa omistaa tuonlainen
paikka, on tuhat kertaa suurenmoisempaa kuin jos sen ostaisi
kullalla."